Missä haluaisit nähdä Sidin 26-vuotiaana?

Sinne menivät tämän kertaiset olympiakinkerit. Paljon nähtiin hienoa hokia, paljon on myös riittänyt puhetta ja johtopäätöksiä.

Suomi oli huono, Suomi nousi hienosti, me on hävitty tää vuosikymmen, Juti tykittää tyylillä ja Kipper on maanpetturi. Vaimitensenytmenikään.

No, nuo olivat vähän vaikeita johtopäätöksiä, ehkä jopa ristiriitaisia. Helppojakin löytyi, kuten se, että Ylellä on töissä muutama tyyppi, joita ei saisi enää päästää esille tällaisessa ympäristössä (eikä tarvitse edes minua palkata tilalle). Johtopäätöksistä helpoin seurasi kuitenkin sunnuntai-iltana nähtyä vuosituhannen lätkämatsia.

Kyllä, se oli järjettömän hienoa jääkiekkoa - eikä pelkästään siksi, että hyvät tyypit voittivat. Ei sitä viitsi edes alkaa selittämään puhki, koska se kuulostaisi vääjäämättä niin valjulta. Mutta show oli sitä luokkaa, että finaalin ja muutaman muun ottelun jälkeen ei pitäisi olla millään tapaa epäselvää, kuuluvatko NHL-pelaajat seuraaviin talviolympialaisiin.

Siis jos ajatellaan asiaa puhtaasti jääkiekon kannalta, johon minulla on etuoikeus. NHL:n pukuherrat Evil Dwarf Bettmanin ajattelevat luultavasti tätäkin asiaa päät kassakirstussa, joten heille saman analyysin tekeminen saattaa olla kivuliaampaa.

Niinniin, NHL-kausi katkeaa kahdeksi tai kolmeksi viikoksi, rahaa palaa ja riskejä riittää. Oikeasti ainoa todellinen huolenaihe pitäisi olla se, että sunnuntain kaltaiset bakkanaalit saavat NHL-runkosarjankin tuntumaan täysin toisarvoiselta asialta pitkän aikaa.

Lajin kannalta olympiafinaali oli jotain korvaamatonta, priceless sanottaisiin mainoksessa. Kanadassa tv-lähetystä katsoi keskiarvona puolet kansasta, 16,6 miljoonaa ihmistä, ja parhaimmillaan noin 80 prosenttia Kanukkilan väestä. Yhdysvalloissakin valtakunnan verkkoon päästettyä höntsää katseli keskimäärin 27,6 miljoonaa jenkkiä. Se on enemmän kuin mitään lätkämatsia sitten Lake Placidin kisojen ratkaisevaa USA-Suomi -ottelua vuonna 1980.

Ja sivumennen sanoen se on enemmän tv-yleisöä kuin vaikkapa parin viikon takaisella Grammy-juhlalla tai ydhdelläkään viime vuosien jenkkilän pesäpallo- tai koripallo-liigan loppuottelulla. Tarkemmin lukemia esittelee Puck The Media täällä ja täällä.

Ensi syksynä NHL-johto patsastelee taas ylpeänä tilattuaan jostain mainostoimistosta näyttävän tv-kampanjan muutamalla miljoonalla, mutta tällaista näkyvyyttä ja positiivista julkisuuskuvaa ei voi ostaa. Se voisi olla harkitsemisen arvoinen pointti siinä vaiheessa, kun vängätään osinkoja kansainväliseltä olympiakomitealta.

Kiekkoromantikon silmin näkymät eivät olisi Sotšin talvikisojen suhteenkaan aivan vaatimattomat. KHL on ehkä siihen mennessä sementoinut asemansa johtavana ruplaliigana ja Venäjä lataa tiskiin joka tapauksessa kaikki mahdolliset paukut kotikisoissa menestyäkseen. Tämän kovempaa hauiksennäyttöpaikkaa ei ole ollut tarjolla sitten kylmän sodan vuosien.

Ja ajatelkaapa vielä vaikkapa tätä Sidney Crosbya. Lahjakas nuorukainen, joka on jo saavuttanut kaikenlaista. Mitä tarjota miehelle, jolla on takanreunalla 22-vuotiaana Stanley Cup -sormus ja olympiafinaalin voittomaalikiekko? No, tietysti hän haluaa tulla kotiin ja voittaa Kannun Montrealissa, mutta miten olisi äärimmäinen haaste: valloitusretki vihollisen maaperälle?

Vancouverissa jäi ilmeisesti jotain natisemisen varaa, kun ihmelapsi ei kotiyleisön edessä dominoinutkaan pelejä täydellisesti. Kaikenlainen lässyttäminen loppuisi melko varmasti kokonaan, jos parhaita pelivuosiaan lähestyvä 26-vuotias Sid the Kid kävisi hiljentämässä Siperian aroilta saakka kiirivän slaavilaisen pauhun. Yleinen mielenkiinto Pohjois-Amerikassa olisi luultavasti melko helppoa herättää tässäkin tapauksessa.

Ei tämän pitäisi olla kovin vaikeaa. Ja ei se ehkä olekaan, kunhan pelaavat isojen poikien pokeria kunnon panoksilla - toivottavasti.

Kauniiksi lopuksi todettakoon, että muuallakin pelattiin kisojen aikana, niiltä apajilta osui Etsimeen Viikon Kuva.