Viihteen hinta
30. tammikuuta 2010Mitä olisit valmis sietämään huippu-urheilun nimissä?
Hesarin NYT-liitteelle sattui tälle viikolle myöhäinen joulu, todellinen viikkojulkaisun täysosuma. Valtakunnan suurimman huumorilehden toimittaja oli marras-joulukuussa käväissyt Tampereella jututtamassa kotimaista raskaan sarjan nyrkkeilijää, jonka tarina kerrottiin tovin panttaamisen jälkeen.
Juttu oli draaman kaareltaan oivallinen. Alkuun tovi verevää Rocky-tyyppistä kuvausta siitä, miten päähenkilö horjuu kehässä vastustajan iskujen voimasta. Sitten väliin haastattelupätkää, jossa kovia kokenut iskijä kertoo huumeongelmien sävyttämästä nuoruudestaan. Välillä vähän kehäkuvausta, sitten elämänmuutosta ja lopuksi sankarin huima nousu pistevoittoon titteliottelun kymmenennessä erässä.
Paitsi että tarina ei loppunutkaan siihen. Keskiviikkona tuli julki uutinen, jonka mukaan Jarno Rosberg oli SM-tittelinsä jälkeen kärähtänyt doping-testissä. Hieno lopetus, sekä tarinalle että lehtijutulle. Draamaa isolla draalla.
NYT-liitteen Rosberg-jutun voi lukea netissäkin.
Niin tai näin, juttu palautti mieleen erään suosikkiaiheistani, nimittäin nykyaikaisen doping-kontrollin. Elämme Euroopassakin jo täysverisen bisnesurheilun aikaa. Kyse on siitä toisinaan kammoksutusta elämysbisneksestä, viihteestä, ottelutapahtumista ja tuotteista. Omasta mielestäni siihen päälle sopii kauhean huonosti menneiltä vuosisadoilta periytyvä pakkomielle “puhtaasta” urheilusta.
No, se on aina keskustelulle avointa, mikä on oikein tai väärin, mikä taas puhdasta tai likaista. Doping-kontrolli olisi ihan tosi jees, jos sille olisi selkeät ja selvästi määriteltävissä tai valvottavissa olevat rajat. Vaan kun ei ole, niin seurauksena on yleensä vain kiusallisia farsseja, salaliittoteorioita ja tyhjää sanahelinää.
Kokonaan toinen juttu on se, että dopingin eli jollain tavalla vääräksi, epäeettiseksi tai vaaralliseksi määritellyn suorituskyvyn parantamisen kieltäminen sotii koko huippu-urheilun ydintä vastaan. Viihdeurheilusta puhumattakaan.
Huippu-urheilijat pyrkivät kaikin mahdollisin keinoin kohentamaan suorituskykyään, useimmiten inhimillisille äärirajoille. Siitä mittaamiseen perustuvassa huippu-urheilussa on kyse. On aina ollut, niin kauan kuin on mitattu ja kisattu. Sellaiseen ajatusmaailmaan joidenkin tiettyjen pelin/kisan/kaksintaistelun ulkopuolisten keinojen kieltäminen ei loogisesti tarkasteltuna sovi. Toisaalta johdonmukaisuus ei kovin usein ole muutenkaan kilpaurheilun johtavia arvoja.
Viihdeurheilun tavoitteena taas on tarjota maksimaalista kiihoketta sirkushuveja janoavalle kansalle, ja vastapalvelukseksi kansa luovuttaa rahansa ja sielunsa koneistolle. Tähän liiketoimintamalliin dopingin tapainen keinotekoinen hurskastelu sopii vielä huonommin. Emmekö me juuri halua, että jarnorosbergit jaksavat ottaa kahdeksan erää nyrkkiä päähän nousten vielä sen jälkeen sankarilliseen voittoon? Mitä väliä silloin on sillä, onko jarnorosberg syönyt treenikaudella sieniä, sipsejä vai sinisiä pillereitä?
Ja eivätkö esimerkiksi jääkiekon kuluttajat mieluusti katso tammikuun pimeimpinäkin iltoina hyvää lätkää? Otteluita, joita seuratessa tulee sellainen olo, että pelaajat ovat parhaimmillaan juuri sinä iltana. Tai edes kutakuinkin hereillä. Mitä väliä silloin on sillä, onko jokunen lätkäjätkä tankannut itseään ensimmäisen erän jälkeen hieman epäkonventionaalisin keinoin?
Suuresti arvostamamme sotaveteraanitkin pyssyttelivät muun muassa amfetamiinin voimalla. Ei se välillä pahitteeksi olisi kakkosketjun laiturillekaan.
Nojuu, niin naiivi en ole, että kuvittelisin tällaisen ajattelutavan muutoksen menevän läpi lähiaikoina. Enkä väitä, että kukaan olisi mitään ikinä ottanut, koska lätkäskenessäkin on ainakin 1970-luvulta saakka vakuuteltu, että “jääkiekko on kestävyyslaji, jossa dopingista ei ole apua”. Lisäksi tiedämme, että lätkässä ei juuri kukaan ole kärähtänyt, vaikka aina muistutetaan, että lajin parissa tehdään Suomessa vuosittain jopa parisensataa yllätystestiä (melkein yksi per pelaaja).
Aiheesta on kuitenkin meilläkin esitetty mielenkiintoisia puheenvuoroja. Dopingin historiasta kirjoitti avartavasti joskin kuivahkosti Pekka Kaarninen teoksessaan Doping voittaa aina? (Minerva 2008). Enempi omilla linjoillani on Erkki Vettenniemen vuoden takainen, harmillisesti kuoliaaksi vaiettu tykitys Piikit ja pillerit (Teos 2009).
Vettenniemen isoimpia pointteja on juuri se, että doping-kontrolli sotii yksinkertaisesti huippu-urheilun perimmäistä ideaa vastaan. Siinä sivussa hän tulee kertoneeksi, millaista tekopyhyyttä, tahatonta komiikkaa ja suoranaista pelleilyä nykymallinen doping-valvonta tuottaa. Suosittelen lämpimästi.
EDIT: kunnia niille, joille se kuuluu. Unohtui alunperin mainita, että Jääkiekkolehti teki doping-aiheesta varsin mittavan reportaasin aika tarkalleen vuosi sitten. Lopputulos oli ainutlaatuinen Suomessa, tosin johtuen osittain siitä, että kukaan muu ei ole vastaavaa tehnyt. Etsikää käsiinne.
Nyt nautin sallitut lisäravinteeni ja tarpeelliset piristeeni, joilla jaksaa taas yhden lätkäottelun läpi.
BTW, kuten tästä alta näkyy, ystävällinen Verkkoherra tuunasi keinotekoisesti Karhuherran virtuaalista suorituskykyä lisäämällä sivustolle tarinan lopussa näkyvät sosiaalisen median käyttöön kannustavat nappulat. Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni.
Markku Jokisipilä
30.01.2010 kello 15.46Vettenniemen kirja on erinomainen, olen samaa mieltä. Mika Myllylä yritti aikanaan herätellä keskustelua oman kärynsä jälkeen tästä “voittoon hinnalla millä hyvänsä” -problematiikasta, mutta hommassa oli niin ikävä tekopyhyyden ja oman vastuun pakenemisen sivumaku, että aloite ei herättänyt sen enempää keskustelua.
DDR:n urheilukoneisto aikanaan kehitti lääketieteen ottamisen valmennuksen avuksi huippuunsa. Heppu nimeltä Martin Cross, joka souti pitkään brittien maajoukkueessa, kävi uransa jälkeen Saksassa haastattelemassa entisiä kilpakumppaneitaan, joilta yleensä tullut turpaan. Tuossa vaiheessa jo entiset itäsakut eivät vieläkään ymmärtäneet, mikä lääkeaineiden käytössä oli ongelmana. Heille urheilu ja suorituskyvyn maksimointi oli tieteellinen haaste, johon totta kai käytettiin kaikki mahdolliset konstit. Olen kuullut, että suomalaisessa kilpahiihdossa oli samaa asennetta 1980- ja 1990-luvulla, mutta siitä taitaa meille krp kertoa tuota pikaa lisää. (Cross raportoi keskustelunsa hienossa kirjassaan Olympic Obsession.)
Monet pistävät derkkujen mitalit pelkän dopingin tiliin, mutta kyllä heidän valmennussysteeminsä ja tietotasonsa 1970- ja 1980-luvuilla oli niin ylivertainen, että tulosta olisi tullut ilman aineitakin, ei ehkä ihan yhtä paljon mutta kuitenkin. Kestävyyslajien puolella (jossa toisin kuin lätkäskenessä ajateltiin, dopingista on etua) itäsaksalaiset aiheuttivat valmennuksellisen vallankumouksen 1970-luvulla, ja yhä tänä päivänä eri lajien derkkutreenausoppaat ovat täysin kuranttia tavaraa. Kunhan tietysti ottaa huomioon sen, että kun neuvotaan harjoittelemaan 1300 tuntia vuodessa, pitää myös tuo lääkekaappi olla kohdallaan.
Vettenniemi pohtii hienosti sitä kaksinaismoralismia, jota liittyy rajojen vetämiseen sallittujen ja kiellettyjen keinojen välillä. Koko huippu- ja kilpaurheilu on monessa mielessä niin keinotekoista ja hullua puuhaa, että tiukkojen moraalisten rajojen vetäminen tiettyjen asioiden suhteen on kirkuvassa ristiriidassa homman yleisen luonteen kanssa.
Sebastian
30.01.2010 kello 15.58EI ALENNUS MYYNTIÄ EI - 50 % Loistava kannanotto karhuherralta ko. aiheeseen nimenomaan urheiluviihteen näkökulmasta.Jääkiekko jos mikä on viihdeurheilua.Seurojen kulissit ovat tarkastelussa siinä missä itse pelikin,puristat sitten mailaa kaukalossa tai jotain muuta yö-kerhossa.Itse pelissä on vielä ns. kaukalon kirjoittamattomat säännöt jotka ovat lisämausteena.Mielestäni yksi turhimmista jäähyistä on sukeltaminen (SM-liigassa 2+10 min) -MIKSI ?.Persoonalisuutta häviää pelistä ja paljon.Onko sääntö luotu tuomarien egon kasvattamiseksi ?Tarvitaanko tätä sääntöä jos meillä on ammattinsa osaavat tuomarit.Ässien Matt Nickerson oli tapaus jonka media ja kukkahattu tädit olivat lynkata, Tampereen Ilves sekoili pahiten ensin tuomio ja sitten palkkalistoille.Viihdearvo voitti.kK symys oli miehestä joka ilmoitti että ei vahingoita vastustajaa tahallaan ja kantaa vastuun siitä että kysymyksessä on esim. perheen isä.Hämeenlinnassa läikkyi Nikeltä kuppi yli syynä perheongelmat, ja yleisön sekä median provosointi.Ymmärän kyllä paineet olivat kovat. Mutta hyötyjä oli urheiluviihde,hintaa en tiedä !Rauman Lukon juniorit jonottivat Nickersonilta nimikirjoituksia - taas urheiluviihteelle voitto ?Jääkiekossa tuloksiin ja menestymiseen tuskin yksittäiset doping-tapaukset eivät vaikuta. Tässä lajissa viihteen hinta kasataan muualta.Juniori urheiluun kuuluu ehdottomasti nolla toleranssi nimenomaan dopingin suhteen.Säilytetään yhdessä urheilun viihdearvo joka sille kuuluu.
Toinen Pakarinen
30.01.2010 kello 21.09Dopingia käsittelee myös omalla hirtehisellä tavallaan Tuomas Kyrö tuoreimmassa romaanissaan 700 grammaa. Suosittelen lämpimästi.
Hiitelä
30.01.2010 kello 21.27Suomessa on yli 10 000 dopingaineiden käyttäjää. Tunnen aika monta, olin itse mukana tekemässä sitä jääkiekkolehden doping-pakettia ja haastattelin yhtä aineiden käyttäjää siihen. Kyseinen henkilö ei ollut liigakiekkoilija, mutta on vaikea olla niin naiivi, etteikö siihen 10 000:een muka mahtuisi yhtään kiekkoilijaa.
Ammattilaisurheilussa (jollaista jääkiekon SM-liigakin on) dopingin voisi hyväksyä, jos tietäisi, että se ei siitä leviäisi myös niihin, jotka tähtäävät sinne ammattilaissarjaan, eli junioreihin. Lapsiin, jotka eivät tiedä mitä kiellettyjen aineiden käytöstä seuraa ja mitä haitta/sivu/kerrannaisvaikutuksia dopingaineiden käytöstä voi seurata yhden, kahden, viiden, kymmenen tai kahden kymmenen vuoden päästä. Löperöstä hormonikulttuuristaan tunnetun baseballin taustalla tällaisia ongelmia nuorten potentiaalisten pelaajien kohdalla on ollut.
Niin kauan, kun ammattilaisurheilua ei saada täysin eristetyksi muusta maailmasta, doping pitää kieltää.
Kun katsoo miten herrat KOK:ssa ja FIFA:ssa järjestelevät (omia) talousasioitaan veroparatiisiyhtiöiden, mustien salkkujen ja ruskeiden kirjekuorten kanssa, niin on vaikea uskoa, etteikö kaikkien lajien ympärille pesiytyisi aineiden käytön sallimisen yhteydessä sellaista kulttuuria, joka leviää urheilun joka portaille, alkaen niistä aivan pienimmistä junioreista.
Minun kiekkopelinautintoani ei hetkauta vähääkään se, onko joku ottanut sudafedaa tai vaikka hormooneja (ellei se johda ns. steroid rageen), mutta kun kyse ei ole pelkästään minusta.
Eli: Niin kauan, kun ammattilaisurheilua ei saada täysin eristetyksi muusta maailmasta, doping pitää kieltää.
Karhuherran ansiokkaasta pohdinnasta en ymmärtänyt yhtä kohtaa:
“Doping-kontrolli olisi ihan tosi jees, jos sille olisi selkeät ja selvästi määriteltävissä tai valvottavissa olevat rajat.”
Wadalla on selvät rajat kaikkien kiellettyjen aineiden pitoisuuksista.
DDR
30.01.2010 kello 21.54Allekirjoitan täydellisesti. “If you don’t cheat, you’re not trying”, sanoi Vladi. Anyway, nyt puhutaan koko ajan viihde-euroista, sponsorirahoista, TV-luvuista… siis pizneksestä, mutta jostain ihmeen syystä kitaraa saa soittaa kamoissa, bisneslounaalla saa vetää viinaksia, lääkärit ovat yöllä hommissa nappien voimalla, mutta urheilijoiden pitäisi pysyä erossa jopa flunssalääkkeistä?
Nimensä veroinen Dick Pound jeesustelee ja syyllistää. Ja kun Lasse juoksee mukamas poronmaidolla, niin hän on paljon parempi IHMINEN kuin kuurin pitkäksi päästänyt Martti. Näin se vaan menee. Kun kolopallostara Tiikeri käy pilkillä, niin maailma kaatuu, mutta Oval Officessa saa kairata sikaarilla hommien jatkuessa. Kunhan ei ollu kuubalainen Cohiba, siis.
Pelaajien ja urheilijoiden jumalainen status kai nämä puhtauden odotukset aiheuttaa. Tosin jo antiikin Kreikassa suorituskykyä haettiin keinolla millä hyvänsä.
Karhuherra
31.01.2010 kello 1.18Tuo DDR:n lainaus kiteyttää aika hyvin problematiikan minun näkökulmastani: huippu-urheiluun kuuluu voiton tavoittelu kaikin keinoin. KAIKIN.
Hipsulta aiheellinen kysymys: pointti siinä kohden oli se, että doping-kontrolli voisi edes ajatuksen tasolla toimia, jos sille olisi kiistattomat ja selkeät rajat. Nyt on toki selvät listat, mutta niiden ulkopuolella on aina jotain kiistanalaista, harmaata aluetta ja uutta innovaatiota. Eikä kukaan pysty valvomaan soppaa kunnolla. Vettenniemen kirjassa on “hauska” esimerkki siitä, miten Suomessa antidoping-jumalana esiintyvä tohtori Seppälä toimii myös yksityisessä firmassa, joka myy laboratoriossa kehitettyä lisäravinne-ihmetreenivoima-härpäkettä… jota ei nykysäännöin ole kielletyksi luokiteltu. Eipä tietenkään, mutta miksi.
Ja kuvitteellisen onnistuneen rajauksenkin jälkeen jäisi se sama pulma, ettei siinä kieltämisessä oikein ole järkeä - kuten edellä todettiin.
Mutta Hipsun hyvistä perusteluista tuli mieleen se, että miksi ei voitaisi A) sallia lääkärien kontrolloima doping ammattilaisille jne. ja samaan aikaan siirrettäisiin B) anti-doping-kontrolli koskemaan täysimittaisesti junioreita. Eli jos otat, otat vasta aikuisena ja lääkärin reseptillä. Ei ehkä toimisi sekään, toisaalta vapaita ihmisiä ne nuoretkin ovat. Suojeleva asenne lipsuu herkästi hurskasteluksi siinäkin kohden.
Jari Nikkola
31.01.2010 kello 15.14Kyllähän suomalaisessa urheilussa tieteellinen doping tuli kehiin jo 1960-luvun myötä, ellei aiemmin. Tajuttomia tasonnousuja yleisurheilijoilta yhden harjoituskauden aikana (mutta olihan koutsi oikein ulkomaalainen ja treenipelikirja kunnossa, joten pulinat pois).
1970-luvulla aikuisikäinen 400 metrin juoksija saattoi yhdessä talvessa parantaa tulostaan 3 sekuntia ja voittaa passelisti kotikisoissa metallia kotiinviemisiksi.
Se on yllättävän paljon sillä yleensä edetään kymppä kerrallaan, eli sekunnin kymmenyksiä pala palalta ajasta pois hioen. Eli ei murtsikka tienraivaaja tässä asiassa ollut. Martillakin ehti hiusten väri muuttua ja parta alkaa kasvaa ennen SHL:n mahtioperaatioita. Kiitos Virpi!
Kiinnostavaa myös miten suomalainen uinti nousi kerralla maailmanhuipulle muutaman yksilön voimin. Tajuton poikkeusyksilöiden lauma osui juuri Nummelan uimahalliin (tjsp.) tietylle valmentajalle tiettynä historiallisena ajanjaksona Tai miten kuulantyöntö valloitti maailman kokonaisena lajiryhmänä 90-luvun lopulla jne.
DDR:n ohella SSSR pitänee ottaa tarkasteluun myös tässä asiassa. Siellä jos jossain “doktor, doktor!” oli arvossaan kun kisoihin urheilunationalismia harjoittamaan lähdettiin.
Z-hän elää
31.01.2010 kello 16.54Ihan hyvää pohdintaa tekopyhyydestä yms. mutta kun riskit ja jälki (rankasta ja pitkäkestoisesta) douppauksesta on jotain sellaista, mikä ei millään mene kunnianhimoisen parikymppisen miehen tai naisen jakeluun. Eikä tarvitse olla edes kyse huippu- tai ammattiurheilusta; jos ei usko, muutama vuosi treenausta ns. alan saleilla tai muuten ko. porukan kanssa tekemisissä oleminen riittää. Samoin DDR:n mitalien hinnasta löytyy yhä esimerkkejä pilvin pimein.
Tässä(kin) asiassa käsitteet ja vaikutukset pitää selväksi - jos otat, se tarkoittaa tätä, tätä ja tätä. Sen jälkeen voi sitten miettiä, hyväksyykö dopingin; teoriassa on helppo jaaritella yksilövalinnasta, huippu-urheilun laista ja vastaavasta, käytännössä touhua ei ikinä saataisi rajatuksi “aikuisten vapaaehtoiseen toimintaan”.
Hiitelä
01.02.2010 kello 11.35Minua ei niinkään huoletuta edes ne parikymppiset, vaan kymmenvuotiaat, joihin se doping-järjestelmä ulottuu ennemmin tai myöhemmin, jos ne jollain tasolla sallitaan.
Kaikessa vastaavankaltaisessa on harmaata aluetta, uusia innovaatioita, joihin ei ole vielä saatu testiä. Jos joku kehittää uuden käsiaseen, jolla tappaa tuplasti nykyistä enemmän, niin ei se tarkoita sitä, etteikö murhia vastaan kannattaisi edelleen taistella.
Juuri tällaiset halpahintaiset heitot tekivät Vettenniemen kirjasta kelvottoman doping-opuksen. Jokainen kun tietää, että ADT ei määrittele dopingainelistaa, vaan Wada.