Everyday is a good day for hockey, almost.

Tänään on pelipäivä, ja luulen tietäväni, millainen on pudotuspelejä seuraavan lätkäfanin sielunmaisema näinä aikoina. Riippumatta siitä, tunnustaako jotain väriä vai onko tasapuolisesti kannattamatta ketään, kiekkofriikin fiilis on samansuuntainen. Olotilaa määrittää lievä henkinen kutina, jonka voimakkuus korreloi vahvasti illan avauskentällisten kuuluttamisen lähestymisen kanssa.

Riippumatta pelistä, tunnesiteistä tai osallistumisen asteesta pelipäivä kuluu pienen levottomuuden vallassa, iltapäivän puolella monella tahtoo jo keskittymiskyky karata lapasesta. Akuutit kysymykset vievät huomion melkein kaikesta muusta olennaistakin. Vaihtaakohan ne ykkösveskaria? Pelaakohan se pakki reisiluun katkeamisesta huolimatta? Joko sillä valmentajalla on väärinpäin leikattu irokeesi päässä? Eikö ne kokoonpanot nyt jo ole liigan sivuilla?

Kuvittelen myös, että oma kotitalouteni ei ole ainoa, jossa kiekkofriikin tilapäisesti alentunut yhteiskunta- ja oikeustoimikelpoisuus aiheuttaa jonkin sortin kitkaa. Tämä levottomuus keskittymishäiriöineen ja mielialanvaihteluineen ei vaan ole niitä asioita, jotka pystyy ulkopuoliselle helposti selittämään. Hmm, mitä sä sanoit kulta… joo, en “ehtinyt” hoitamaan sitä asiaa eilenkään. Sori?

Kutina on kiiman esiaste, joka valmistaa lätkäjätkän urheilulkulttuurisen kliimaksin tavoitteluun. Mutta kuten kaikki rajallisin kyvyin varustetut luomakunnan kruunutkin tietävät, kenenkään suorituskyky ei kestä ikuista kiimaa. Lievä kutina onkin samalla kevätfiiliksen tärkeä ylläpitäjä ja tärkeä itsetutkiskelun väline.

Kiekkohurmoksen astevaihteluista pääsemmekin sujuvasti playoff-kalenterin rytmityksen tärkeyteen. Aikaisemmin tuli jo argumentoitua, että Mestiksen touhuissa ei ole järkeä, ja sitä voi havainnoida uudelleen vaikkapa tämän päivän tilannetta tarkastelemalla.

Vaasassa oli maanantaina klassisesti “häkki täynnä”, kotijoukkueelle kuusi kenttäpelaajaa ja kiima katossa. Tiistaiaamun kevätsumun seasta nousee viidennen välierän jälkeisen täyttymyksen jälkeinen henkinen tyhjyys. Sanat ovat loppu, kurkku kipeä ja silmissä tyhjä katse. No, tästä lähtee latautuminen Mestis-kauden huipentumaan, joka starttaa… huomenna!

Se seikka voidaan jopa sivuuttaa tällä erää, että urheilullisesti touhussa ei ole tolkkua. Pelin taso kärsii takuuvarmasti, mutta tuskin Vaasassa kovin moni oli maanantainakaan tyytymätön väsyneiden joukkueiden viidenteen rypistykseen. Maalejakin tuli vaihteeksi. Pelaajat saavat aina rypistyksen päälle, kun tarpeeksi kohotetaan panoksia.

Mutta missä on kaikki ymmärrys edes alkeellisen draamankaaren rakentamisen suhteen?

SM-liigakaan ei varsinaisesti voi leveillä nerokkaalla peliohjelmalla, mutta pudotuspeleissä mennään silti suurelta osin perusjärkevällä tahdilla. Pelipäivää seuraa useimmiten yksi vapaapäivä, välillä ruhtinaallisesti kaksi.

Ja kas kummaa, parin välipäivän jälkeen seuraavan matsin odotusarvot ovat ihan eri lukemissa. Akuuteimmat rähinät ovat ehtineet jäähtyä, mutta moni pienempi kaiherrus on vastaavasti kerännyt momentumia niin pelaajien kuin yleisönkin takaraivoissa. Katsomon puolellakin lepohetket on syytä käyttää oikein hyväksi. Muutaman pelin tiukan rypistyksen jälkeen oli ihanaa sunnuntaina pyhittää lepopäivä hyvälle kirjallisuudelle, hyvälle ruoalle ja Watchmenin analysoinnille (menkää katsomaan, heti pelipäivän jälkeen).

Kiiman latenttiin vaiheeseen kuuluu siis ilmiselvästi se, että kutinan hetkeksi helpottaessa on hyvä päästää irti kokonaan. Kurkata varovasti muuhun maailmaan. Ja palata sitten nälkäisenä takaisin.

Pudotuspelien hienoimpia ominaispiirteitä ovat viivytetyt hetket ennen rähinän alkua. Ennen ottelusarjan avausta kaikki on vielä auki. Altavastaajakin on aina tasalukemissa, ja kun sen oikein oivaltaa, voitto avauspelissä on melkein selviö. Vastustaja on toistaiseksi vähän arvoitus - maalivahtikysymys, virheherkkä ykköspakki, valtakunnan ärsyttävin laituri - kaikki kasvaa vähän suhteellisuudentajua suuremmaksi, kun tarpeeksi kauan pyörittelee.

Siksi pitäisikin olla itsestään selvää, että tällaiseen haudutteluun tulisi varata aikaa ainakin kaksi päivää. Mielellään kolme, että media ehtii paisuttelemaan jokusen jutun ulos mitoistaan ja pelaajillekin tarttuu kutina, joka jatkuvan syyhyn jälkeen sytyttää rikki raavitun ihon lopulta roihuun.

The chase is better than the catch, väittävät lontoota puhuvat. Niinhän se usein, kehnompikin peli kelpaa kummasti, kun on pari päivää sitä odotellut ja atmösfääri on kohdallaan.