Hei rakkaat lätkäjätkät ja -jätkättäret, te siellä kesälaitumilla. Olettehan huomanneet, että Suomen parhaan jääkiekko-aiheisen kuvablogin puolella on mätäkuun kunniaksi käynnistynyt Kauden Kuva 2011 -kilpailu. Parhaillaan esitellään kisaruutuja hissukseen, kannattaa valmistautua huolellisella katselulla, jotta osaa äänestää oikein, kun sen aika lähipäivinä koittaa.

Ja minuahan äänestäminen ei koske, toimin vain järjestelytoimikunnan ylipäällikkönä. Ei siihen joukkoon muutenkaan olisi asiaa, eikä ole tullut varsinaista urheilun kuvausta suuremmin edes harjoitettua. Kenties juuri siksi ehdokkaissa - ja Jatkiksen kuvasadossa yleensä - huomioni kiinnittyy siihen, että kaukalon ulkopuolisia tilanteita, ilmeitä tai tapahtumia ei juuri näe. Pitäisikö siihen saada muutos jatkossa?

Omalta osaltani taaksejääneen lätkäkauden kuva on tässä, teos on nimeltään Markon Häpeä.

Aina saa hävetä, varsinkin liigajumbona.

Siinä on kesken sesongin TPS-kippariksi ylennetty, sittemmin “kännikohussa” mainetta niittänyt, Marko Virtala. Tuollaista se sitten on kevään korvilla, kauden toisen valmentajavaihdoksen jälkeen, kun on kentällä huideltu ala-arvoisesti puoli vuotta. Sarjajumbon häpeä ja liigakarsintojen pelko on sitä luokkaa, että pitää huulet purra verille (tai sitten oli maila kolahtanut treeneissä).

Ruutu taisi jäädä julkaisematta, ei kelvannut Ilta-Sanomille “TPS-pelaajia hävettää” -nimisen jutun kuvitukseksi, höh. Omahyväisesti tykkään tästä kovasti, pukukoppikäytävän tunnelma oli juuri tuollainen.

Alkukesästä tuli pohdittua kovasti paljon uudenlaisia ja innostavia tapoja tehdä tätä työtä, siis palvella lukemisen ja katsomisen arvoista journalismia janoavaa kansaa. Ja tulee sitä edelleen pohdittua, mutta pieni käytännön kokeilukin on ehditty tehdä.

Merkkipäivähaastattelut ovat kulunut ja usein myös jokseenkin väsynyt tapa täyttää tilaa missä tahansa julkaisussa. Niinpä tuli pähkäiltyä jotain ihan muuta, kun huomasin, että suomalaisen palloilun merkittävimpiin mesenaatteihin lukeutuva FC Interin Stefan Håkans täyttäisi tasavuosia.

Tuli tällainen (kaupunkilehteen).

Stefu 70 vee.

Taustaa sen verran, että mielleyhtymä oli melko luonteva, koska tekstistä vastuussa oleva turkulaisrunoilija Tapani Kinnunen on tunnettu Inter-fani. Ajatuksen saatuani tiedustelin asiaa häneltä, ja Kinnunen pyysi miettimisaikaa, koska oli lomalla - muutamaa tuntia myöhemmin tuli jo runo.

Siinä se sitten möllöttää urheilusivun pääjuttuna. Arviointi jääköön teille muille.

Ehkä ensi kerralla tilaan runon - tai kirjoitan sen itse - vaikkapa SM-liigan maalikuninkaasta tai viivelähdön estetiikasta. Tai kenties koostan jutun pelkästään 140 merkkiin tiivistetyistä viserryksistä.

Olipa kerran kirkassilmäinen poika katsomossa.

Joomoi, terveisiä täältä jostain kaihtimien takaa, kesän tuolta puolen. Haluaisitteko kuulla vaikkapa suunnistuksesta, supercrossista, brassijujutsusta tai naisten potkupallosta? Juuri muuta sporttia ei tässä ole tullut mietittyä. Tai vaikkapa kirjan oikolukuprosessin teknisistä nyansseista? Juuri muuta ei ylipäänsä ole ehtinyt miettimään toviin.

Vaan siinäkin on puolensa. Olen hellinyt ajatusta, joka juuttui takaraivoon Mika Myllylän päivien päättymisen tienoilla, heti kun pääsin ylitse kaikesta asiaan liittyneestä etovasta hurskastelusta. Mestarihiihtäjään pätee tavallaan sama asia, jonka olen joskus todennut jäähallin nurkille jollekin toiselle etuoikeutettujen ihmisten katsomonosassa aikaansa viettävälle.

Nimittäin se, että silloin ennen vanhaan oli paljon helpompaa viihtyä katsomossa, rakastaa urheilua, kun ei tiennyt kaikesta siitä sonnasta, jota kulisseissa lapioidaan suuntaan jos toiseenkin. Hieman naiivisti ajatellen melkein kaikilla olisi ollut paljon kivampaa, jos ei olisi tarvinnut miettiä, millaisessa suossa Myllylä elämässään rypi Tervanevan jälkeen.

Jääkiekkoon tuo pätee erityisen hyvin. Nuorempana saattoi katsoa peliä kirkkain silmin, puhtaasti urheiden atleettien kilvoitteluna. Nauttia puhtaasti pelistä pelinä.

Nykyään sitä saa päänsärkyä miettiessään millaisen sekoilun, osaamattomuuden tai taloudellisen uhkapelin seurauksena kukin kiekkotähti kaukalossa viilettää. Se saattaa jo välillä hetkellisesti ahdistaa, kun näkee kolmosparin pakin, joka on tontillaan taidoistaan huolimatta, työnsä osaavan pelaaja-agentin kytkykauppa- ja takuupeliaikasopimuksen seurauksena.

Kiikaritehoilla laahustavan ykkössentterin pelejä ei osaa katsoa yhtään kannustavassa hengessä, kun tietää, ettei miehellä ole kahta toimivaa jalkaa tai toimivia puhevälejä mukavan valkun kanssa. Tällaista tämä on. Kotikylän joukkueen tappioputken syövereitä päivitellessä toiveikkuus ei juuri nosta päätään, jos on nähny turhan läheltä, ettei puolta jengistä suuremmin kiinnosta kurssin oikominen.

Siksi on toisinaan mukavaa olla tovin verran kuulostelematta ja kuuntelematta - olla autuaasti tietämättä kutakuinkin kaikesta kotimaisen kiekkoilun kesäspedeilystä. Lätkätoimittaja ei varmaan niin saisi tehdä, mutta kylläpä on tehnyt hyvää. On ollut pelkästään terveellistä seurata vaihteeksi muiden lajien arkisia sekoiluja. Terveisiä vaan sinne Veikkausliigaankin.

Vielä hetken aikaa saa elää viattomuuden aikaa uudestaan. Aamun valjetessa koittaa se päivä, jolloin lätkäkausi taas alkaa. Maanantaina, kun kiekkojumalta ja pelaajayhdistys suovat, reippaat urheilijanuorukaisemme, ja muutama vanhempikin äijä, palaavat kesälaitumilta ja vetävät luistimet hieman kolottaviin jalkoihin. Sinne menen minäkin, heti aamulla jäähallin tuoksua nuuhkimaan.

Pienen tovin voi vielä fiilistellä, ehkä jopa mennä ensimmäiseen harjoituspeliksi nimettyyn räpellykseen reippaasti turistihengessä. Mutta viimeistään siellä kanssakäyminen naapuripenkkien herrasväen kanssa alkaa muodostaa kudelmaa, johon hiljalleen taas jumittuu. Karu totuus, likaiset yksityiskohdat ja nauhurin kuulemattomissa kerrotut tarinat kuorruttavat hiljalleen peliä, sumentavat kaiken ydintä.

Ei tässä tosin itsekään enää järin viattomia olla, joten mitäpä sitä muutenkaan haikailemaan. To hell with summer, drop the puck.