Tyhjentävä lausunto, ei lisättävää.

Näiden aikojen kenties tympein lätkäuutinen koskee keväällä kuohuttanutta Chara-Pacioretty -lahtausta, jonka asianosaisetkin jo mieluusti jättäisivät taaksensa. Toista mieltä on Montrealin poliisi, joka haluaa kuulustella tuoretta Stanley Cup -mestaria tekosistaan.

Tässä kohdin kaiken tarpeellisen totesi Twitterissä Denis Leary, jonka elämäntyönä on tiivistää nykymaailman arsurdiutta yksittäisiin lauseisiin.

“Montreal cops talk to Chara again. This time they want info on how to win the cup.”

Hieno mies, vaikka onkin Bruins-fani. Letkautus osuu maaliinsa niin maukkaasti, että selittäminen vain pilaisi asian.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Seuraavalla viserryksellään Leary analysoi tyhjentävästi myös Stanley Cupin finaalit:

“Then Vancouver cops wanna find out where he hid the Sedin twins testicles.”

Touché. Seuratkaa ihmeessä miehen juttuja.

* * * * *

Sietämättömän Turku-keskeisyyden nimissä todettakoon vielä, että kotimaisen kesäpalloilun arjen pientä absurdiutta nähtiin kaikessa komeudessaan Kupittaalla, jossa FC Inter ja KuPS tekivät kahdeksan maalia ja tasasivat pisteet. Hienoja osumia, häikäiseviä yksilösuorituksia, nauruhermoja kutkuttavaa spedeilyä, kovaa taistelua, oikullisia juonenkäänteitä ja onnettoman heikosti suoriutuneet tuomarit. Siis kaikki hyvän urheiluviihteen elementit, kun sääkin helli hurmioitunutta kansaa.

Entä mitä todettiin alakerrassa pelin jälkeen? Pelaajia harmitti ja valmentajia kenkutti. Ei osattu puolustaa, ei pystytty pitämään johtoa, oli väärä maalivahti kentällä, taktiikka petti eikä ne omat kaksi maaliakaan järin hyvältä tuntuneet. Vähän kun oltaisiin siskoa pussattu.

Ei tänne mitään yleisöä olla tultu viihdyttämään, prkl. Eihän? Ensi kerralla sitten taas pelikirjat ryhdissä.

Hulinaministeri, Drakulasirkus ja jotain ihan muuta.

Itseni tavoin viime aikoina (näillä main) vaitonaiseksi käynyt, lasitalon kesähessuna uurastava Hipsu kirjoitti kovin tuntehikkaasti voittajista, historiankirjan sivujen täyttymisestä, niiden kääntämisestä, päätösvaiheista ja uusista aluista, ehkä jopa uudenlaisesta innostumisesta. Hyvän ystävän mieltä kutkuttaa jokin kertomista odottava juttu, mutta ei sillä nyt väliä, sillä viimeiset rivit luettuani tiesin, mitä minun pitää tehdä.

Tai mitä olisi pitänyt tehdä jo useampana päivänä. Edes yrittää tehdä, sori taas.

Olen hakenut inspiraatiota, yrittänyt intoutua uudelleen. Ensin alitajuisesti, nyt jo tovin varsin tietoisesti. Pitkän lätkäkauden jälkeen tyhjyys lyö aina silmille heti uupumuksen lauettua, mutta nythän tässä kaipaa jotain isompaa sytykettä.

Maanantaina mieltä jo kutitti, kun luki Holopaisen Pekan mainiota kolumnia (IS 20.6., miksi Hollen kolumneja ei vieläkään laiteta miehen blogiin?) uudesta huligaani-urheiluministeristämme. Paavo Arhinmäki on omalla tavallaan inspiroiva tapaus, mieluisa vallankäyttäjä meille urheilun ystäville. Tiedä sitten, onko hänen ministeripestinsä kotimaiselle jalkapallolla hyvä vai huono uutinen, mutta jos graffiteista ja vähämielisestä katsomourpoilusta diggaava kundi voi olla urheiluasioidemme ylin päätöksentekijä, valtakunta ei ehkä olekaan ihan toivoton paikka.

“…Urheiluministerin arvovallalle tuskin sopii velloa ultrafanien massassa kuola lentäen, vaikka Arhinmäki on monella tapaa uniikki urheiluministeri koko maailmassa. Täysiverisestä jalkapallohuligaanien joukosta on nimittäin harvoin ponkaistu sosiaaliselle luokkaretkelle aina ministeriauton takapenkille…”

Olen yrittänyt inspiroitua taas valokuvaamisesta, tonkinut uutta näkökulmaa ilmaisumuotoon. Onnistuin vain sairastumaan kamerakuumeeseen, amatöörin virhe. Off-seasonin kunniaksi olen kuitenkin ennen kaikkea etsinyt innostusta ihan muista asioista. Kirjoissa on kauniita lauseita ja huomattavasti jännittävämpiä käänteitä kuin keskimääräisessä SM-liigan playoff-höntsässä. Varietee-sirkus-teatterista löysin jälleen muistutuksen viihdetapahtuman intimiteetin lumosta - katsastakaa Cirque Dracula, tekee hyvää lätkäurpollekin.

Hämmennyksen sekaisen innostuksen vallassa huomasin, että lahjakas herra Turner on taas uudella levyllään kirjoittanut ja laulanut siitä, millaista minun elämäni pitäisi olla. Hieman pelottavaa, mutta innostavaa, vaikka tämä tällainen Peggyn blues.

“…It doesn’t matter where you come from,
It matters where you go
No-one gets remembered in this listless life
For the things they didn’t do…”

Kaikenlaisten ihanien harhapolkujen jälkeen oivalsin, että mielenrauha löytyy samasta paikasta kuin uusi into kirjoittamiseen. Haluan vallan kamalasti inspiroitua taas lapsenmielisesti jostain naputtamista odottavasta tarinasta. Nyt kun vielä tietäisi mitä ja missä se voisi olla.

Suuntaa olen etsinyt pähkäilemällä, millaista voisi olla vaikka aivan uudenlainen urheilumedia - minulle, sinulle, meille. Mikä saisi sporttijannun tai -jannuttaren intoilemaan niinä hetkinä, kun ei voi toohottaa kentän laidalla? Jonkinlainen vastaus, kovasti kiehtova, on muutaman huippuluokan jenkkiskribentin tuore viritelmä Grantland. Tarkastakaa tämä, ei kukaan esimerkiksi ole puhunut minulle ennen näin kauniisti Roger Federeristä.

“…Anyway, at bottom, beneath media narratives and stats and everything else, isn’t that why we love watching the best athletes? Because they take us into the forest and put us face-to-face with something mysterious?”

Hiljalleen takaraivossa kaihertaa jonkinlainen aavistus, mitä se intoilemisen arvoinen raapustaminen voisi olla - tässä pienessä elämässä. Olisi tietysti kovin mukavaa, jos vaikka Sinä haluaisit kertoa, missä ne kiehtovat mysteerit piilevät muilla ihmislapsilla.

Olkaapa ihmisiksi juhliessanne NHL:n draft-viikonloppua. Eikö se huomenna jo ala, viikonloppu siis?

Oletteko koskaan yrittäneet samanaikaisesti puuhastella täyspäiväisesti töissä ja hallinnoida iltaisin toista projektia, leikkiä sivutoimista juhlavalokuvaajaa, järjestellä asunnonvaihtoa, stressata muuttoa ja blogata? Itse olen toteuttanut viime päivinä kaikkia muita paitsi bloggaamista, kuten ehkä olette huomanneet.

Maanantaina iski kuitenkin sellainen alkuaikojen raapustelutunne. Fiilis, jonka mielii jakaa juuri tämän lukijakunnan kanssa. Pieni huomio, joka ei oikein istu asiaan liittyviin työsuorituksiin journalistisena näkökulmana.

“Se konttaaminen loppuu nyt.”

Kylläpä nimittäin tuntui hetkellisesti hyvältä nähdä ja kuulla tutun miehen tuttua toohotusta tutussa skenessä. Hyvä ystäväni Juhani Tamminen on TuTon uusi varatoimitusjohtaja ja avausshow’sta päätellen kioskin tosiasiallinen kunkku. Turkulaisen Jumaltenrannan rakennusprojekti löi tietysti yli äyräiden heti kättelyssä, mutta niin kai oli tarkoituskin. Kaikki saivat mitä halusivat, myös sarjatason huomioiden hämmentävän runsaslukuinen media.

Tuntui hyvältä, että perinteikkään seuran surullinen tarina sai vaihteeksi valoisan käänteen. Ennen kaikkea ilahdutti kuitenkin inhimillisellä tasolla nähdä, että Tami on entisensä - ainakin hyvässä, saapa nähdä onko näin myös pahassa. Siinä valtavassa tahdossa ja suoranaisessa vimmassa on edelleen jotain tarttuvaa. Kunhan vain sitä suostuu kuulemaan ilman sarvia & hampaita.

Teesejä, visioita, pientä uhoa ja horjumatonta uskoa erilaiseen huomiseen. Bring it on, asenteelle riittää kysyntää tässä skenessä. Mikäli se Tammisen puhdista on kiinni, TuTossa ei liian moni asia pysy ennallaan lähiaikoina.

Iso juttu on silti se, että Tammisen tarinaan on mahtunut viime aikoina synkempiäkin käänteitä, kuten tiedetään. Läheltä sivusta seurattuna työnsä äärelle uupuneen miehen tilanne oli välillä karu, ja aikamoisia oppitunteja on sittemmin saanut itsekin, kun olemme yhdessä työstäneet sairastumisen kokemuksista kirjaa (alkakaa vain jo säästää viikkorahoja, ilmestyy syksyllä).

Verevä, hieman komiikan puolelle livennyt Tami-show lämmitti mieltä yksittäisen ihmiskohtalon näkökulmasta. Jääkiekosta viis, äijä on kunnossa - se ei ole itsestäänselvyys näinä aikoina. Sellainen piristää kummasti harmaata maanantaita.

Tiistaina arki on taas karumpaa, etenkin TuTolle, mutta arjen pieniä valopilkkuja tarvitaan.