Jotenkin sen vain aavistaa.

Mistä sen tietää, että on näitä pelejä tässä tullut katseltua jokunen (liikaa) ja aika kauan (liian)?

Esimerkiksi siitä, kun mediassa aletaan hössöttää NHL-jengin finaalipaikan historiallisuudesta, vaikka itsestä tuntuu, että juurihan se oli. 17 vuotta, pöh. Kirkkaana on mielessä Trevor Linden, Pavel Bure, Dave Babychin viikset ja muut veikot kauheissa peliasuissaan. Lumpeen Jyrkin aukotonta puolustamista unohtamatta. Hienoa lätkää pelasivat, vaikka eivät Tikkasen Esalle sitten pärjännetkään. Ei siitä nyt niin kauan vielä ole, eihän?

Ai että Bostonin finaalipaikasta on vielä kauemmin (ei niitä sinne tosin vieläkään huolita). Craig Janneyta ei taida moni muistella, mutta hän oli se kohtuullisen taitava pelintekijä, josta jäi jäljelle vain hermoraunio “Tikin” käsittelyn jäljiltä. Välillä meni hallista valotkin, sähköä ei tunnelman lisäksi riittänyt enää lamppuihin.

Palataan asiaan sitten, kun St. Louis Blues on seuraavan kerran pelaamassa Kannusta. Torontolta moista ei kai kannata edes odottaa.

* * * * *

Mistä sen tietää, että panokset alkavat olla peleissä melko kovat?

Esimerkiksi siitä, että melkein kaikki keinot on otettava käyttöön sodassa, rakkaudessa ja “kaverien” välisessä ystävyydessä. Jopa puupäiden kruununprinssi Steve Downie löysi torstaina pehmeän kohdan sekä käsistään (0+2) että sydämestään.

Sealed with a kiss, via Puck Daddy.

* * * * *

Entä mistä sen tietää lopullisesti ihan varmaksi, että MM-kulta oli Tosi Iso Juttu tässä maassa?

Ei ehkä vielä siitä, että Seiska kertoo Micke Granlundin yöllisistä ilmaveiveistä. Mutta sitä voisi ounastella jotain, että Hesarin sunnuntaisivuja oli uhrattu näyttävästi kaksin (2) kappalein tälle aiheelle. Lopullisesti sen huomaa siitä, että Veikkaajassa on viisi (5) kolumnityyppistä kirjoitusta, joista kaikissa puidaan joko MM-pelejä tai -jälkipelejä.

Jalkapallon ystävät olisivat ehkä odottaneet jotain jalkapalloon viittaavaa futiskolumnilta, mutta just nyt oli muuta tärkeämpää. Pesäpallosivujen kolumnissa sentään ehdittiin rinnastaa pesäpallo ja lätkän maailmanmestaruus. Näin tällä kertaa. Eikä se väärin ole.

Se epäonnistunut purkukiekko jäi kalvamaan.

Tapahtui kerran kauan, kohtuuttoman kauan sitten jääkiekkokaupungissa. Oli sellainen tavanomainen, omaan näköalattomuuteensa puutuva nuorten poikien lätkäjengi. Ei siis kovin erikoinen, ehkä kaupungin toiseksi tai kolmanneksi paras porukka matkallaan unohdukseen. Peliasuissa sentään kannettiin perinteikkäitä värejä, mustaa ja keltaista.

Siellä olin minäkin, eikä koko hommassa ollut juuri mitään ikimuistoista. Paitsi ehkä eräs pienen ihmisen mittainen tapaus, joka sattui kenties jossain tunkkaisessa uusimaalaisessa jäähallissa jonain dokumentoimatta jääneenä talvipäivänä. Koska olin valmentajan poika, sain pelata erikoistilanteitakin. Aloitusten ottaminen oli väkivaltaisen käytöksen ohella ainoita asioita, joissa olin keskimääräistä parempi niissä ympyröissä, joten alivoimalla piti niitä kaivaa.

Se oli ihan tavallinen oman kenttäpäädyn aloitus. Taaksepäin se oli pakko kauhoa, jos halusi välttyä vaikeuksilta. Taisin saada kiekon melko puhtaasti kulmaan pakille. Siellä oli Sami, jonka purkukiekkoihin saattoi luottaa. Sami laukoi nimittäin Kovaa, lämäri oli sellainen (tapana karata vähän ylös), ettei harjoituksissa ollut liiaksi innokkaita maskimiehiä.

Sami poimi kiekon kaukalon kulmasta ja räväytti parilla potkulla purkukiekon. Ei mitään rännipurkua tai rystynostoa, vaan suoran lämärin kohti vastustajan päätyä - taas sellaisen nousevan laakakiekon. Se purkukiekko epäonnistui. Enimmäkseen siksi, että vastustajan siniviivamies ei ehtinyt sen alta pois. Samin lämäri kopsahti pakkia suoraan rintaan. Niille jalansijoille hyytynyt jannu ei poistunut jäältä omin voimin.

Olen monesti miettinyt, mahtaako kukaan muu muistaa sitä tapausta yhtä elävästi. Muisteleekohan edes se vastustajan pakki taisteluvammaansa junioriuransa merkkipaaluna?

Sami tuskin edes muistaa tapausta, hänellä riittä tarinoita muutenkin. Tiemme erosivat sen yhden yhteisen kauden jälkeen. Itse ryhdyin free agentiksi, satsasin paheisiin ja yritin tryoutin kautta jonkun tyttölapsen matkaan. Sami sen sijaan pääsi pois keskinkertaisuuden suosta ja Vladimir Jursinovin valmennukseen.

Muutamaa vuotta myöhemmin hän oli yhtäkkiä jo SM-liigassa. Ja edelleen kaikki puhuivat hänen lämäristään.

Tämä kaikki palautui mieleen sunnuntai-iltana, kun katselin taas kerran tuttua lämäriä. Salon Sami piiskasi ylivoimalla kahdessa perättäisessä vaihdossa limpun San Josen maaliin, syöttikin vielä yhden maalin sitä ennen. Aikaa ei mennyt edes paria minuuttia. Ennätyksiä kirjattiin, mutta lopulta käsittämätöntä hommassa oli vain se, että Sami ja hänen lämärinsä eivät tätä ennen olleet päivystäneet Vancouverin ykkösylivoimassa.

Silloin ennen vanhaan “Sammyn” lämärin laadulla oli kaksi salaisuutta. Kunnon jousipyssyvarsi pitkässä mailassa ja muistaakseni vahva tennistausta. Nykyään mailan varret ovat hänellä kuulemma maksimaalisen jäykkiä, mutta perussalaisuus löytyy edelleen tekniikasta. Harva lämäriekspertti laukoo niin kokonaisvaltaisesti kroppaansa käyttäen kuin Sami. Ei sellaista lätkätreeneissä taida edes oppia.

Harvemmin kevään pelejä väijyessä tulee toivottua mitään tuloksen suhteen, mutta tänä keväänä on helppoa liputtaa Samin ja Canucksin puolesta. Toinen toistaan absurdimmat vammat ovat varjostaneet Samin pitkän NHL-uran viime vuosia. Vuosi sitten hän sai lempinimen “Balls of Steel” torjuttuaan kiekon… no, ballseillaan. Kesällä meni sählyä höntsätessä akillesjänne, joten tämä kausi käynnistyi vasta vuodenvaihteessa.

Kaiken sen kehnon tuurin ja toistuvan henkilökohtaisen taistelun jälkeen Sami ansaitsisi kruunun uralleen. Muunkin kuin tuon upean lempinimen. Jos kehtaisin, käyttäisin “Suomessa ei oikein ymmärretä” -tyyppistä lausetta määrittelemään hänen arvoaan.

Ei meistä Samin kanssa koskaan tullut läheisiä kavereita, mutta lämpimästi moikataan, kun nähdään. Sami on aina palannut merten takaa ihan tavallisena jätkänä, ei NHL-tähtenä. Toivottavasti törmätään taas kesällä - pitää kysyä, josko hän sittenkin muistaisi sen lämärin.

Ei siitä kuitenkaan ole kuin 20 vuotta aikaa.

Ei oo mullettii, eikä lauo kiakkoo ku bullettii.

Sanotaan vaikka niin, että Mikko Koivu on poikkeuksellisen hyvä muutamissa asioissa. Tanssiminen ja räppääminen eivät vain kuulu niihin, mutta väliäkös tuolla. Kapteeni Koivu II olisi perjantaina voinut soittaa vaikka sahalla jazzia ja turkulaiset olisivat syöneet hänen kädestään.

Ellette ole vielä tällä viikolla huomanneet, torijuhlaskenessä ei tunneta mitään kunniallisuusasteikkoa. Kyse on jostain ihan muusta, jostain hyvin suomalaiskansallisesta. Ja hyvä niin, ehkä. Taas voidaan palata siihen, että näitä juhlia järjestetään Suomessa vain lätkäjätkille ja huonoa heviä soittaville sarjakuvahahmoille.

Mietitään sitä tovi. Siinä samalla voi katsoa vaikka muutaman tunnelmakuvan Kapteeni Koivun Kansanjuhlasta.

Tähän on tultu.

Sattuipa kerran kauan sitten eräänä päivänä itäisessä marmorikylässä niin, että eräs ajatus tuntui tulleen valmiiksi. Siinä sitten innokas sankari paineli kohtalokkaasti muutamaa namiskaa ja tuloksena oli jotain tällaista.

Jokseenkin tuotteliaalla, joskaan ei kovin tuottoisalla, blogofiilin elämänpolulla siitä on seurannut monenmoista. Ennen kaikkea noin 948 erilaista blogimerkintää siellä sun täällä - enimmäkseen täällä, mutta ei onneksi ihan pelkästään lätkästä. Välillä on ainakin tullut tuijotettua enemmän kuvaa kuin kuvan jääkiekkoilullista sisältöä. Ja on ollut sellainenkin aika, että pakko oli raapustaa tarinaa, jota en olisi taakakseni välittänyt saada. Mutta sekin oli kerrottava, sanomisen pakosta.

Päivälleen tasan viidessä vuodessa tuhrattuja tunteja ja uhrattuja yöunia on mennyt terapiakirjoittamiseen enemmän kuin uskaltaa ajatella. Sanoja on pistetty jonoon useamman kirjan verran. Suurin ja mieluisin seuraus on kuitenkin ollut se, että jotkut ovat välittäneet niin paljon, että sanoja on kulkenut toiseenkin suuntaan. Pelkästään tänne taltioidut runsaat 600 kirjoitusta ovat saaneet kylkeensä yli 3000 kommenttia. Se tuntuu arvokkaalta vuodesta toiseen.

Ihan ensimmäisillä hetkillä tuli nakuteltua kovin yleviltä kuulostavia tavoitteita kiekkojournalismista ja läpinäkyvämmistä työprosesseista. Ehkä jotain sen suuntaista on jopa tullut matkan varrella tehtyä. Siinä sivussa aika moni asia on muuttunut, eikä vähiten se, että varovaiset haaveet ovat kasvaneet arkiseksi kirjoitustyöläisen uraksi.

Arkista on ennen kaikkea se, että työ haittaa turhan paljon harrastustoimintaa nykyisin. Moni idea päätyy johonkin lehteen ja liian moni murinan aihio hiipuu kiireen tai sanojen loppumisen myötä. Kotimainen lätkäblogosfääri on sekin remontin tarpeessa, uudet sparraajat ovat jääneet tulematta - tai menneet jonnekin muualle.

Saapa nähdä, mitä tulevaisuus tuo, vai tuoko mitään. Itsensäkin löytää toistuvasti miettimästä erilaisia isompia ratkaisuja.

Jos joku kuvitteli lukemisen aloittaessaan päätyvänsä johonkin oikeaan aiheeseen, olen pahoillani. Ei tällä kertaa. Nyt pitää vetäytyä toviksi mietiskelemään tämän viikon väärinjuhlimisen aiheuttamaa kollektiivista lätkähäpeää.

Kuulkaa sillä välin vaikka jotain kaunista. Tämä ei ole enne, mutta jokaisen pitää joskus kadota - vaalimaan omia unelmiaan, kauas karkaavia, peräänsä kutsuvia. Sitä paitsi siinä on edessä olevan kesän ykköspiisi.