Näinä päivinä ylituöllistetyn blogistinkin kelpaa leikitellä kaikenlaisilla ajatuksilla, sellaisilla kevääseen sopivilla köykäisillä visioilla. Testatkaa tekin, mietitään vaikka hetki sellaista skenaariota, että kevään korvilla täällä vanhalla mantereellakin pelattaisiin muitakin kinkereitä kuin MM-kisoja.

Mitä jos syntyisikin nyrkkeilytermein kilpaileva “promootio”, joka alkaisi järjestää ihan omaa Maailmanliigaa tai vastaavaa cuppia? Realistisemmin moiset turnajaiset olisivat varmaan eri aikaan vuodesta, mutta kehityksen taustalla olisi ehkä eurooppalaisten huippuseurojen perustama liigasysteemi, jossa pelattaisiin toukokuussa vielä surutta pudotuspelejä Renen ja Kalen kisoista välittämättä.

Nojuu, tiedetään. ei taida äkkiseltään seuratasolla riittää hauista tekemään sitä loogista johtopäätöstä, että näytettäisiin ovea IIHF:lle ja viime vuosituhannen järjestömeiningeille. Mutta saahan sitä fantasioida. Samalla voi miettiä sitä, olisiko muutos edes kovin dramaattinen nykymalliselle MM-turnaukselle.

Jokakeväiset karkelot ovat paikkansa lunastaneet, eikä niissä suuremmin vikaa ole, vaikka jääkiekko ei niin kauhean olennaista aina olekaan. Siihen asetelmaan ei suuremmin vaikuttaisi vaikkapa muutaman kymmenen “MM-tason” pelaajan siirtyminen kilpaileviin kaukaloihin. Viihdearvo olisi luultavasti samaa luokkaa hieman keskinkertaisemmillakin pelaajilla. Kisaturisteilla olisi yhtä hyvä syy juoda itsensä pariksi viikoksi tärviölle.

Tämä kaikki tuli mieleen siitä, että eihän moinen rinnakkaiselo ole kilpaurheilun parissa edes harvinaista. Otetaan esimerkiksi kaikkien varmasti arvostama kilpa-aerobic. Kyseisessä lajissahan on kaksi kattojärjestöä, kahdet säännöt ja kahdet päällekkäiset arvokisat. Skenen ulkopuolella kukaan tuskin tietää, mitä eroa näillä on, mutta onhan se hienoa, kun Suomeenkin tulee arvokisamitaleja vuosittain.

Kamppailulajeissa näitä Järjestäviä Tahoja on tunnetusti enemmän kuin kukaan välittää nimeltä muistaa. Välillä se ei juurikaan palvele yleisöä, mutta on siinä hyvätkin puolensa laajan kilpailun näkökulmasta. Itse asiassa melko hyvä vertailukohta lätkälle on vapaaottelun ihmeellinen maailma. Nopeasti suosiotaan kasvattavassa ammattilaislajissa on oma NHL:nsä, siis Euroopassakin jo jalansijaa ottava UFC. Euroopassa ja Aasiassa on sitten koko joukko kovia ja vähemmän kovia “kansallisia liigoja” sekä nyt myös mielenkiintoinen vanhan ja uuden urheilujärjestelmän hankauskohta.

Kuten kaikki sivistyneet sporttijannut ja -jannuttaret jo tietävät, kunnianarvoisa kansainvälinen painiliitto FILA on ottanut sivistyneeksi siistityn vapaaottelun (combat grappling) ja lukkopainin (grappling) ohjelmistoonsa. Siitä kun tovin päästä töräytetään nämä lajit olympialaisiin mukaan, niin Suomikin voi vielä joskus saada kesäkisoista mitaleja.

Tätä sivupolkua mielenkiintoisempaa on se, että kummassakin FILA:n erottelemassa sisarlajissa kilpailun taso on toistaiseksi huomattavasti kovempaa kaupallisten promootioiden kinkereissä. Virallisiin arvokisoihin ei välttämättä suhtauduta aidan takana erityisen lämpimästi, tai ei ainakaan koeta tarvetta osallistua niihin. Ja miksi pitäisikään?

Mutta sitä minä siis vaan, että miksei se voisi toimia lätkässäkin. Riippumaton ja häikäilemätön urheiluviide? Ostaisin.

Eikä se vapaaottelu muutenkaan ole niin kovin kaukana lätkästä. Viiltävästi analysoiva Down Goes Brown kertoo, mitä yhtäläisyyksiä tai eroja on NHL:llä ja UFC:llä.

Ja kauniiksi lopuksi voi ennen MM-kisojen jänskää alkusarjaa sulatella YLEn jäähyväisiä kiekkokemuille. Hipsu jo pohtikin “kansallisaarteen” kohtaloa ansiokkaasti, myös ammattilehti Journalisti on puntaroinut paria urheiluväelle tuttua kysymystä MTV3:n kisalähetysten suhteen.

Joskus voisi olla ihan hiljaa, hissukseen.

Koska ei ole pelipäivä - pronssiräpellystä ei kuulemma lasketa - passaa aurinkoisen kevätpäivän kunniaksi katsella vaikka muita lajeja. Olette varmaan kuulleet, että jalkapallokausi on alkamassa, tai siis olisi alkamassa, jos tiedettäisiin ketkä pelaavat ja missä sarjassa. Itse asiassa koko kotimaisen futiksen  keväthäpeä on niin syvää, ettei just nyt jaksa edes kirjoittaa.

Niinpä kopioin erään pienen huomion, joka tuli kirjattua kaupunkilehden uljaasti nimetylle Puukkokatsomo-palstalle. Tämän piisin nimi on “Oma pesä kuntoon, Job” ja se menee näin…

Kotimaisen jalkapallon korruptioskandaalissa riittää hävettävää vielä pitkäksi aikaa - ei näemmä silti niin paljon, etteikö olisi varaa huudella viereisiin pöytiin. Inter-luotsi Job Dragtsma laajensi näkökulmaa skandaaliin yllättävällä tavalla median edessä.

“Esimerkiksi jääkiekossa ainakin Venäjällä on mukana hämärää rahaa. Ja epäilen myös, että niin on myös Suomen jääkiekossa”, Dragtsma totesi viime perjantain Turun Sanomissa (TS 8.4.).

Puukkokatsomossa odotellaan seuraavaksi edes alkeellisia perusteluita ala-arvoiselle heitolle. Ei sillä, ettei Suomi-lätkässä filunkipeliä voisi olla, mutta juuri nyt futisväen kannattaisi keskittyä siivoamaan omaa pesää. Oikeassa seurassa sanottuna tällaisen lauseen saa aina julkisuuteen. Eri asia on, kannattaako se. Interinkin puuhista ja taustoista riittää monilla luuloja ja huhuja. Harva niitä viitsii silti julkisesti kailotella.

…Niin, tarvitseeko tuota edes enempää selittää. En itse ollut läsnä Interin pressissä tiedustellakseni lisävalaistusta asiaan, mutta ymmärtäähän sen, ettei Hollannin kaltaisesta maasta tuleva sympaattinen Job-setä voi pitää tällaista jääkiekkoyhteiskuntaa hieman nihkeänä paikkana.

Mutta jos nyt kuitenkin ensin mietittäisiin vaikka sitä, miksi ne Afrikasta pelaaja-agentin kaleerilla tänne soudetut, alle vailla säädyllistä palkkaa pelailevat futarit ovat ehkä hieman alttiimpia filunkipelille kuin SM-liigan ulkomaalaiset. Tai ylipäänsä varmistettaisiin oikein hitsin tarkkaan se, ettei kotinurkista vahingossakaan löydy enää yhtään mätäpaisetta.

Onko kenenkään muun mielestä muuten hippasen huvittavaa, että TamUn upottamista johti entinen SM-tason lätkäjätkä Deniz Bavaudtin?

Nyt on syytä maalata suurella telalla, kirkkain värein.

Kaikilla isoilla jutuilla on aikansa, paikkansa ja ennen kaikkea tarinansa. Keskiviikkoiltana isolla kylällä ryhdytään kirjaamaan viimeistä lukua tämän kevään mahtitarinaan - juonenkäänteet ovat vielä ihanasti hämäränpeitossa. Vain se on varmaa, että muisteltavaa jää.

Huomionarvoista on se, että näitä isoja tarinoita on viime vuosina nähty entistä tiiviimmin, ja entistä mahtipontisempina. Ainhan niitä on ollut, mutta edeltävinä vuosikymmeninä lätkäskenemme päällimmäinen näkymä on ollut jonkinlainen harvainvalta.

1980-luvulla oli Tappara ja …niin, siis Tappara. 90-luvun alussa Jokereiden ensimmäinen mestaruus oli vielä sykähdyttävä kasvutarina, mutta sekin hukkui vähän sen jalkoihin, kun loppuvuosikymmen sujui kahden pöhöttyvän hirviön pelaillessa liigaa kahdestaan. Vuosituhannen vaihduttua Kärpät vielä viritteli puolen Suomen valtakuntaa, mutta pohjoisen pojatkin ovat jo löytäneet voittajansa useampaan otteeseen.

Jopa Blues onnistui kukistamaan Kärpät. Se huomattiin Espoossakin.

“Kaikista tärkeintä oli, että pystyimme kaatamaan Kärpät, joka on monta kertaa pidottanut meidät. Saimme sen mörön pois. Jokainen joukkue tarvitsee tarinansa, ja sen jälkeen se alkoi ruokkia itse itseään“, tuumasi spartalainen päävalmentaja Petri Matikainen viikonloppuna (IS 9.4.).

Niin, se tarina. Onhan siinäkin oma hohtonsa, kun HIFK keskimäärin kerran vuosikymmenessä saa palikat kohdalleen, siitä syntyy tarina jo pelkän brändin ja sen aiheuttaman volyymin takia. Mutta ajatelkaapa pientä ja sympaattista Bluesia (ent. kivikova Kiekko-Espoo), joukkuetta joka pettää aina vanhan kansan lätkäviisauden takia. Siinä ne nyt ovat, ensimmäinen säälipeleistä mitalitaistoon noussut joukkue.

Mörkönsä kaatanut, itsensä ylittänyt altavastaajien joukkio. Blues pelasi runkosarjan lopussa sen näköistä kiekkoa, että sinisten piti olla luvassa korkeintaan kaksi jatkopeliä, mutta tässä sitä ollaan. Matikaisen lauma pyysi mahdotonta - ja otti sen itselleen. Nyt ollaan siinä pisteessä tarinaa, että kenties juuri mikään ei enää ole mahdotonta. Viittaan vanhaan suosikkiteemaani, lumipalloilmiöön.

Bluesissa on nyt äkkiseltään katsoen paljon samaa kuin TPS:ssä viime keväänä. Tuhkimotarinaa enemmän jonkinlaisen skitsofreenisen sairauskertomuksen ainekset: välillä ollaan naamallaan nenä veressä, mutta kun oikein kulkee, mikään ei voi heitä pysäyttää. Ja samanlaisia tarinoita alkaa nousta mieleen yhä useampia.

Ei HPK:n pitänyt koskaan voittaa mestaruutta, sehän oli korkeintaan ikuinen pronssijoukkue. Eikä niiden varsinkaan pitänyt olla Tepsin seurana viime kevään finaaleissa. Ja olihan siellä Kerhon seurana viisi vuotta sitten Ässät, “kerran elämässä” -rypistyksellä hitsaamassa tietään porilaisten patasydämiin.

Puolet Tampereesta varmasti muistelee ikiaikaisella lämmöllä Tapparan jyräystä keväältä 2003, espoolaisetkin alkoivat ehkä uskoa olemassaolonsa oikeutukseen jo kolme vuotta sitten, kun Blues kävi ykskaksyllättäen kokeilemassa finaalipelien tunnelmaa Kärppiä vastaan.

Ei noista aivan trendiä vielä saa, mutta jos on kiekkoromantikko, voi nähdä orastavan tendenssin. Asiansa hyvin hoitavia pitkän keston menestysseuroja ilmaantuu aina, mutta nykyisellään SM-liiga on - hyvässä ja pahassa - niin tasainen ammattilaissarja, että melkein mikä tahansa on mahdollista.

Koska jääkiekkokin on vain elämää, sattumanvaraista ja epäreilua, kaikki tarinat eivät tietenkään realisoitu kauniin lopun osalta. Mutta aina on olemassa orastava kuolemattomuuden siemen. Sen idättämiseen tarvitaan monenlaisia olosuhteita, myös meitä toimittelijoita. Mediallakin on oltava kyky nähdä oikeanlaisia otsikoita jo silloin, kun ne vasta orastavat.

Vuosi vuoden perään ollaan vähintäänkin lähellä sitä, että joku joukkue löytää sen oman suuren tarinansa aihion, pitää käsikirjoitusta hyvänä ja päättää toteuttaa sen päästyään jonkin kynnyksen yli. Nämä tarinat syntyvät siitä, että JYP voi hävitä hylkiö-TPS:lle, hullut porilaiset voivat syttyä finaalikiimaan ja Blues voi onnen sekä kaiken muun natsatessa voitaa omat mörkönsä. Ehkä jopa HIFK:n?

Tämä ei ollut povaus, tämä oli ehkä haalea toive siitä, että me saisimme yhden unohtumattoman tarinan kiekkokaanoniin. Epäilemättä myös HIFK:n voittomarssissa voi olla ainekset sellaiseen - siitä kertomuksesta uupuisi kuitenkin ikiaikaisen hurmaava altavastaajan kunnia ja täydellisen odottamuuden säihke.

HIFK:n tarina syntyy, jos on syntyäkseen, valtamerilaivan käännöksestä, isoista punaisista peräaalloista. Yhdestä suuresta perheestä - ikoneiksi nostetuista sankareista ja heidän takanaan pauhaavasta kansanliikkeestä.

Joukkue olemme Me, mutta huoltajan poika teki logon koulussa.

Tapahtui edellisessä jaksossa:
“Aloitetaanpa parilla faktan kaltaisella asiantilalla. Ensimmäinen on se kulunut lausahdus, että suomalaiset eivät ole urheiluhullua, vaan menestyshullua kansaa - urheilu-etuliitteen tilalle voi laittaa myös sanan seura. Toinen perustavanlaatuinen olosuhde on se, että suomalaisessa urheilussa ei arvosteta perinteitä, ei juuri millään puolella pöytää. Arjen tasolla kannattajat eivät traditioita tunne, eivätkä seurat yleensä koe niitä esiin nostamisen arvoisiksi.

Silti meillä yleensä alkaa kuitenkin ahdistaa, kun ryhdytään kajoamaan jonkin urheiluseuran perusolemukseen, sen nimeen tai logoon…[lue loputkin]”

TPS ei oikein pärjännyt tällä kertaa SM-liigassa, mutta tahattomasti osuvan ajoituksen suhteen Ruissalossa ollaan mestarillisia. Pikkuruinen ja unelias TuTo kolkutteli valtakunnan julkisuuden portteja, kun huomattiin, että iso paha sijoittaja haluaisi vaihtaa perinteikkään seuran nimeä. Asiasta kiinnostunut kiekkokansa nousi kapinaan, jonka mittakaava korreloi melko hyvin noin kuusihenkisen fanikatsomon koon kanssa.

Viesti oli kuitenkin harvinaisen selvä, jopa muilta faneilta: ette kai te ole tosissanne?

Emoseuran 90-vuotisjuhliin hiljalleen valmistautuva jääkiekkoseura Turun Palloseura ratsastaa tähän rakoon uskomattomalla tarkkanäköisyydellä ja kysyy lauantaiaamusta lähtien asiasta kiinnostuneilta, minkä kolmesta hartaudella piirustetusta logoehdotuksesta nämä haluaisivat seuran uudeksi tunnukseksi. Paikallisissa aviiseissa todetaan isoin kirjaimin, että “joukkue päättää miltä joukkue näyttää”. Muistakaa, että Joukkue olemme Me.

Ei tarvitse edes läksiä arvioimaan ehdotusten taiteellista tai viestinnällistä tasoa, pelkkä ajatus meinaa vetää sanattomaksi. En kuitenkaan malta olla siteeraamatta erästä ystävää ja kollegaa: “Ensin makkararahat, sitten logon vaihto. TPS on 2010-luvun Blues. Ilman rahaa tietysti.”

Itsejulistautunut Åboraakkelikin näkee neljällä silmällään, että tämä ei jää tähän. Tästä puhutaan vielä ja saunan takana jaetaan vain makuupaikkoja. Kyllä kansa tietää - tähän on kuitenkin varauduttu sillä, että äänestyksestä on jätetty pois neljäs vaihtoehto, “Kui varte te tämmöst eres miätitte?” -vastakysymys.

Ettei tätä taas leimata suomalaisen sporttijournalismin ikuiseksi negatiivisuudeksi tai turkulaiseksi kyynillisyydeksi, todettakoon että TPS on viime vuosina suorittanut paljon onnistuneita siirtoja kirkastaakseen julkista ilmettään. Tämän hankkeen osalta saattaa kulua muutama vuosi ennen kuin tunnustan sen samaan sarjaan kuuluvaksi.

Näkökulmasta riippuen parasta tai kehnointa hommassa on se, että kyseessä ei ole mikään katastrofikauden jälkeinen paniikki-idea. Ehei, tätä kruununjalokiveä on hiottu ainakin puolisen vuotta arvovaltaisessa herrakerhossa. Ideaa olisi ehkä kannattanut elokuvien tapaan testata koeyleisöillä.

TPS:llähän on toki kunniakkaat perinteet seuraimagon päivittämisen suhteen. Lihavien vuosien kultaiset lehvät logon ympärillä olivat sentään tunkkaisessa ylimielisyydessäänkin melko majesteettiset, sopivat ajan henkeen. Toisaalta, tämänhetkisen hankkeen tavoin lätkä-Tepsille haettiin ajanmukaista, virtaviivaista ja lajimaisempaa ilmettä viimeksi 1980-luvulla. Tuolloin keksittiin pahamaineinen “kaukalologo”, josta ei ilkeä laittaa edes kuvaa. Se todettiin melko nopeasti lähes yhtä hyväksi ideaksi kuin samoihin aikoihin käytössä olleet edustusjoukkueen puhtaanvalkoiset (teoriassa) pelihousut.

Jotenkin enteellisesti nykyisen nakkihallin päätyseinällä roikkuvat mestaruusviirit uusittiin viime syksynä, ja uusiin laitettiin kulloinkin mestaruuden aikaan käytössä ollut seuralogo. Sinne ilmestyi kertaalleen sekin takavuosien kammotus.

Niin tai näin, nyt on syytä säilyttää analyyttinen viileys ja jäädä tarkkailemaan tämän kenttätutkimuksen tuloksia. Muistakaa käyttää äänioikeuttanne.

* * * * *

Tässä lähetyksessä palaamme vielä edelliseen aiheeseen, siispä pieni katsaus Tutolan kuulumisiin. Kuten luvattu, edustamani kaupunkilehti kertoo aiheesta tarkemmin lauantain läpyskässä. Sieltä voi lukea runollisemmat selitykset, mutta viime päivien puurtamisen pohjalta povattakoon seuraavaa: Turussa ei nähdä Riverlionsia eikä jokinorsuja, ainakaan Mestiksessä. En tiedä nähdäänkö mitään muutakaan, mutta Reijo Paksalille nimenvaihdos ei ole vaihtoehto.

Sen seurauksena voi kaatua vaikka koko nyt vireillä ollut osakeantikuvio, epäilen ettei juuri kukaan tiedä tällä hetkellä, keitä on paikalla maanantaille sovitussa sijoittajien kokouksessa, ja kuka on halukas rahojaan laittamaan tiskiin. Mutta Paksal arvelee itse, että jonkinlainen anti toteutuu joka tapauksessa - on kuulemma muitakin asiasta kiinnostuneita tahoja. Nykyisen kuvion kariutuminen olisi sikäli harmi, että tähän asti suunnitelmissa on ollut mukana jokunen erittäin mielenkiintoinen herra. Nimet voi lauantaina lukea sieltä lehdestä.