Kevätale: klassikkosarja sensaatiomaisen halvalla.

Nyt vähän hämmentää, eikä se johdu pelkästään Kari Jalosen voittajaluonteen synnyttämästä myötähäpeästä, vaan siitä, että olen vailla vastausta. Auttakaa.

Helsingissä pelattiin SM-liigan puolivälieriä isoin otsikoin, maalattiin tarinan taustakangasta valtavalla telalla. Myönnän, kiinnosti se itseäkin. Näin pudotuspeleistä osattomaksi jääneenä maalaisena väijyin juuri Jokereita ja HIFK:ta muiden otteluparien kustannuksella. Valinta oli helppo.

Pääkaupungin jäsenten välistä on kutsuttu viime päivinä huikeaksi, legendaariseksi ja ties miksi jumalalliseksi taistoksi. Olen jopa kuullut suht vakavalla naamalla puhuttavan vuosisadan ottelusarjasta. Ja sitä minä sitten olen yrittänyt aistia usean ottelun ajan. Mistä tämä nopeasti julistettu kuolemattomuutta lähentelevä status kumpuaa?

Juuri nyt on sellainen orastava aavistus, että se sikisi pitkälti niistä isoista kirjaimista, vaivalla rakennetuista odotuksista ja taivaanrantaan maalatuista odotuksista. Ainakin monelle mediataholle Stadin kapina oli kaikkien aikojen sarja - kaikkien aikojen tilaisuus paukuttaa surutta keskeisen markkina-alueen ehdoilla.

Pelithän toki olivat monelta osin hyvää shittiä, mutta eivät millään muotoa historiallisen laadukasta. Siitä piti huolen pelkästään se, että kummassakin leirissä pelättiin hetkittäin oman onnistumisen peruselementtejä kuin elämää itseään. Jokerit esitti ehkä kauden parastaan, mutta ei sekään nimilistaan suhteutettuna järin legendaariselta näyttänyt. HIFK:n useimmiten käyttämä pelkurimainen pelitapa (liigan parhaalla hyökkäyskalustolla) taas on jo sinänsä rikos jääkiekkoyhteiskuntaa kohtaan.

Tunnelmaa ja tunnetta riitti, laidat kolisivat ja maalivahteja tönittiin. Jokunen pelaaja nousi hienosti esiin ja parkkeerasi pysyvästi fanien mieliin, mutta vastapainona moni muu kurvaili useimmiten tavanomaisuuden tasangoilla. Valmentajista unohtumattomuus ei ainakaan kummunnut, sillä he olivat näytelmän klovneja. Tuomaritkaan eivät epäonnistuneet riittävän raskaasti riittävän usein. Homma pysyi kokonaisuutena melko sisäsiististi lapasessa.

Ilman tunnesiteitä jotain ainakin jäi siis puuttumaan elämyksestä. Paikan päällä hurmiosta alakuloon ja takaisin seilanneet punanutut ja narripaidat varmasti saivat rutkasti vastinetta suurille seteleilleen. Vaikka joukkueille kertyi keskinäisiä kohtaamisia tällä kaudella enemmän kuin välittää laskea (ellei ole asianosaisen lätkäseuran kirstunvartija), pudotuspeleissä nämä paikallistaistot ovat olleet harvinaista herkkua. Nyt faneilla oli kerrankin mahdollisuus myötäelää isojen panosten vääntöä kovimmassa mahdollisessa paikassa, aina seitsemännen pelin kiirastulta (ja antikliimaksia) myöten.

Siitäkö se suuruus syntyy? Opportunistisesta paisuttelusta ja lievästi valheellisesta ainutlaatuisuuden kokemuksesta? Ei sekään tietysti väärin ole, olennaisinta kutakuinkin kaikissa asioissa on juuri se, miten asiat kokee, näkee ja jälkikäteen muistaa. Ei niillä faktan tapaisilla asiantiloilla yleensä niin suurta merkitystä ole. Enpä osaa sanoa, kertokaa te.

Se on ainakin varmaa, että tälläkin vuosisadalla on liigassa rypistelty ottelupareja, joissa on käyty lähes sotaa, intensiteetin lisäksi pelissä on ollut muitakin ikimuistoisia arvoja ja draamankaaret ovat olleet vähintään yhtä raastavia kuin Stadin taistossa nyt hetkittäin. Ja mitäs sitten, jos HIFK ja Jokerit osuvat toisiaan vastatusten jo parin vuoden kuluttua? Onko tämä kaikkien aikojen ottelusarja vain siihen saakka, kunnes saadaan uusinta?

Itse veikkaan, että taakse jäänyttä sarjaa muistellaan pidemmän ajan päästä kuolemattomana vain, jos siitä tulee osa Mikael Granlundin suurpelaajan kasvutarinaa huipentavaa aitoa menestyssaagaa - ja jos HIFK ei tapansa mukaan sitten menesty aidosti tämän yhden kevään jälkeen jälleen piiiitkään aikaan.

Aivan kuten Jokereiden ja Teemu Selänteen kevään 1992 riemumarssiakin muisteltaisiin huomattavasti suuremmalla antaumuksella, elleivät Narrit olisi sen jälkeen pelanneet ilman Teemua paria vielä huikeampaa kapinaa “1990-luvun klassikoissa” TPS:n kanssa.

Hän teki itsestään pellen, ja tarpeettoman.

Johan kolahti, vihdoin myös Matt Cookea itseään leukaan. NHL:n ailahteleva Wheel of Justice taikoi Pittsburghin vakiotörkyilijälle lähes hämmentävän kovan rangaistuksen, 14-17 peliä pakkohuilia. Kakku on tyly, mutta ansaittu. Vähän ikävästi voisi toki sanoa, että nyt sattui osumaan liigalle sopiva kohde sopivaan paikkaan. Kovan profiilin tähtipelaajan sijaan tuomiolla oli ristiriitainen rikoksenuusija. Uhria MM-kisakatsojillekin tutusta MätKuukista ei toki saa millään tehtyä.

Tapauksesta tulee jotenkin mieleen eläinkoe, muutenkin kuin Cooken apinamaisuuten taipuvaisen käytöksen johdosta. Ensin on annettu elukan temmeltää, ohjattu käytöstä positiivisin signaalein. Kun ei ole hyvällä tehonnut, on yritetty pienellä pahalla, sellaisilla pienen pienillä sähköiskuilla. Ja koska toivottua muutosta elukan käytöksessä ei ole havaittu, nyt piti tarttua järeisiin keinoihin.

Cooken kouluttaminen ei nimittäin jäänyt ainoastaan kurinpitäjän vastuulle. Nyt liikutaan melko isojen asioiden äärellä, kun oman seuran väkikin on jo naulaamassa pikkuapinaa ristiin kiinni. Penguins-omistaja ja -legenda Mario Lemieux ehätti jo tovi sitten ehdottaa liigan johdolle mallia, jossa seurajohto olisi kukkarollaan vastuussa omien pelaajiensa törttöilystä. Näinköhän Mario maksaisi nyt mielellään miljoona dollaria oman mallinsa mukaisella taksalla?

Ilmeisesti omistaja on ainakin pitänyt jo kunnon puhuttelun alaiselleen. Pelin henki on nyt selvä: ota opiksesi tai lähde meneen.

Tavanomaisen oman klaanin jäsenen suojelun ja silittelyn sijaan Penguinsissa näytetään olevan muutenkin tosissaan. Tarpeettoman lässyttämisen sijaan GM Ray Shero antoi myös varsin selväsanaisen viestinja tätä on pakko arvostaa. Omia on toki syytä puolustaa, mutta joku raja on silläkin:

“The suspension is warranted because that’s exactly the kind of hit we’re trying to get out of the game. Head shots have no place in hockey. We’ve told Matt in no uncertain terms that this kind of action on the ice is unacceptable and cannot happen. Head shots must be dealt with severely, and the Pittsburgh Penguins support the NHL in sending this very strong message.”
Ray Shero, Statement on Cooke suspension, 21.3.2011

Vaikeaa uskoa, että kovin monen NHL-seuran pomoporras lähtisi samalle tielle lähiaikoina. Tai toivottavasti jatkossa lähtee, nyt on yksi rohkaiseva esimerkki. Penguins osoitti, että arvot ovat tekoja. Vaarallisesta pelistä, päävammoista ja pelaajien keskinäisestä kunnioituksesta voidaan puhella huolestuneesti vaikka maailman tappiin, mutta tässä on tarjolla aito keino asiantilan muuttamiseksi. Ei ole vaikeaa, eihän?

Ja mistäkö tässä kaikessa oli kyse? Tästä, tällä erää:

Ihan puhdas pelitilanne, eiku…

Lopuksi tekee mieleni hieman muistella toteutumatonta historiaa. Mitä mahtoikaan SM-liiga menettää, kun Matt Cooke ei NHL:n lockout-kaudella päätynytkään Suomeen pelaamaan? Muistan tuolloin sydäntalven aikaan käyneeni juttua tekemässä Turkuhallin syvimmässä ytimessä, TPS-valmennuksen bunkkerissa, ja silloinen ja nykyinen päävalmentaja Jukka Koivu esitteli ohimennen dilemmaa NHL-vahvistusten hankkimisesta.

“Tällaisia on tarjolla vaikka joka päivä”, tuumasi Koivu kädessään Hockey Databasesta printattu Cooken tilastoliuska. Taisi olla vain muutamaa päivää myöhemmin, kun TPS päätyi hankkimaan toisen Vancouverista tulleen pelaajan, Tyler Bouckin. Jotenkin on sellainen olo, että Cooken kera loppukauden viihdearvo olisi ollut selvästi kovempi.

Aina sattuu ja tapahtuu - pääasiassa sattuu.

Päähän sattuu. Aika monella NHL-pelaajalla ainakin. Paljon on törmäilty, viikko toisensa perään tuntuu riittävän isoja kolhuja ja yhtä isoja puheenaiheita. Pelikieltojen jakamisen tai jakamatta jättämisen lomassa puhistaan paljon, mutta yllättävän vähän puhutaan kaikkein perustavanlaatuisimmista asioista.

Kuten siitä, että ammattilaispelaajat tietävät yleensä melko tarkkaan mitä tekevät taklatessaan. Vahinkoja sattuu harvoin. Harva huipputason pelimies syyttää kollegoita itsensä telomisesta, mutta jokainen tietää, mikä on pelin henki. Kun taklaat, yrität satuttaa vastustajaa. Se on ikään kuin jääkiekon ydin.

Kun kelailee seuraavaa pääpommia videolta etsien tahallisuutta tai tahattomuutta, kannattaa maiskutella siinä samalla näitä Steven Stamkosin sanoja.

“You know what you are doing when you hit a guy, and a lot of people say it’s a fast paced game and for an outsider, it is fast. But for us it does slow down a little bit and you do have that split-second to realize what you are doing. Everyone is accountable whether you are getting hit or you are the one enforcing the hit.”

Olematonta pelikieltoaan lusiva Dany Heatley tuskin siis luuli tuuppaavaansa “kaveria” kyynärpäällä vain rintaan, vaikka niin sanoikin. Kuivin jaloin selvinnyt Zdeno Chara taas tiesi luultavasti hyvin tarkkaan, ketä oli vastassa, missä kohtaa kaukaloa ja minne tämän päätä oltiin tunkemassa. Vain seuraukset saattavat välillä yllättää, kuten Max Paciorettyn kohdalla. “Oho?”

Stamkosin lausunnon alkuun liittyi muuten vielä yksi lause: “At the end of the day, in my opinion, we need to respect our opponents a little bit better. It falls on our shoulder.”

Niin, Steven, vastuu voisi tosiaan olla teidän harteillanne. Jos joku sitä viitsisi kantaa. Pelaajien keskinäinen kunnioitus jne. Bolts Report kertoo enemmän.

* * * * *

Tässä lähetyksessä toivomme vielä, että kaikki on hyvin - tai edes kohtuullisesti. En voi väittää, että olisin jaksanut olla ylenpalttisen huolissani Japanin kansan hyvinvoinnista viimeisen viikon aikana, mutta eräs ihmiskohtalo on käynyt toistuvasti mielessä. Koska olen saanut paistatella Kanagawan divarin suomalaisten pelaajayhdistyksen suosion loisteessa, toivon hartaasti, että uskollisiin lukijoihin lukeutuva nimimerkki /mek perheineen on turvassa ja voimissaan. Ilmoittelehan itsestäsi, jos tilanne sen suo.

Jääkiekkoyhteiskunnan konservatiivipuolue esittää.

Pitää kiittää kollegoita siitä, että pääsin eroon blogger’s blockista. Ei ole helppoa kirjoittaa kädet ruvella (rokko), pää sumussa (kuume) ja vailla syytä kasvattaa playoff-partaa. Siksi on ollut tovi hiljaista, ja kun on ollut riittävän pitkä tovi hiljaista, alkaa rakentaa itselleen kynnystä aloittamiseen.

Nyt kuitenkin liki pitäen provosoiduin laulattamaan arkoja sormiani. Tuli tuossa katseltua Mestiksen finaalipelejä, jotka tarjosivat luultavasti erään tämän kevään viihdyttävimmistä ottelusarjoista. Ei siitä kuitenkaan oikein tahtonut toipilaana saada otetta sanomisen verran, mutta onneksi aina noheva Urheilulehden lätkäsirkus auttoi. Se vähemmän johtava ystäväni hehkutti monen muun tavoin näkemäänsä ja hyvää meininkiä, se enemmän johtava ystäväni taas esitti työnantajaa miellyttääkseen, että suomalainen jääkiekko tuli häpäistyä moisella roskalla.

Sihvosen näkökulmahan on hyvä, jos sattuu virkansa puolesta olemaan huolissaan “suomalaisen jääkiekkoilun edusta”. Meille huolettomammille kuluttajille finaalit tarjosivat onneksi ihanan alkukantaista lätkyttelyä, hirveää intensiteettiä ja liikaa vauhtia. Siis Mestis- ja playoff-lätkää parhaimmillaan. Onnea Sportille, pelataan sitten taas syksyllä ohjesäännön mukaisesti.

Sitten on hyvä ystäväni Juha, tai @jhiitela, joka halusi Twitterissä (jonne hukkuu paljon hyviä bloggauksen aiheita nykyisin) keskustella niin ikään kotimaisen kuningaslajimme hyvinvoinnista. Juhan tapauksessa se tarkoittaisi tietysti suljettua sarjaa, farmiliigaa ja ennen kaikkea taloudellista hyvinvointia. Melkein vaivauduin innostumaan kuultuani kuuluvani jääriin, jotka ajattelevat vanhakantaisesti ja joiden mallissa “pelattaisiin ulkona mummon kutomissa villapaidoissa”. Pääasiassa lämmitti kuitenkin mieltä se, että samaan ryhmään ilmeisesti kuuluu toinen hyvä ystäväni Juhani Tamminen.

Olen mieluusti vanhakantainen, mutta yhtä asiaa tekee aina mieli ihmetellä tässä nykymenossa. Mestis-kärjen liigakelpoisuutta on jälleen pohdittu paljon, samoin kuin liigayhteisön jäsenten - ja sen abstraktin suomalaisen jääkiekkoilun - hyvinvointia. Sihvosen tuolla puolen nämä pähkäilyt ovat lähes aina taloudellisia.

Ja ymmärtäähän sen osaltaan, isoilla rahoilla tässä leikitään. Mutta missä vaiheessa ja minne katosi muistikuva siitä, että leikin ydin on kuitenkin urheilussa? Siis että mitä vikaa pohjimmiltaan on siinä, että kilpaurheilussa voi hävitä joskus oikein pahasti, ihan silleen sarjasta pudoten? Jos joku pulju ei Suomessa nykyisin kilpailueduin pysty karsintapeleissä säilyttämään paikkaansa SM-liigassa, eikö olisi jopa suomalaisen jääkiekkoilun edun mukaista karsia tällaiset mädät omenat kukoistavasta kiekkoparatiisistamme?

Minua on aina jollain perverssillä tavalla viehättänyt sen tyyppinen urheilullinen hyvinvointi, jota myös kilpailuksi nimitetään. Taidan olla sellainen höpsö romantikko.

Sitä paitsi mitä vikaa on mummon kutomissa villapaidoissa? Meikäläisellä on muuten ylimääräisenä kaapintäytteenä sellainen 1940-luvun mallin mukaan kudottu Montreal Canadiensin retro-villapelipaita (ei ihan ehtaa villaa kuitenkaan). Jos sinäkin haikailet wanhojen hywien aicojen ja paitaharvinaisuuksien perään, kannattaa kysellä lisää.