Siitäs sait, senkin itänaapuri.

Tiesittekö, että näillä lakeuksilla jääkiekko-ottelussa saa välittömän ulosajon kutsumalla ruotsalaisvastustajaa hurriksi, tai ryssittelemällä vastapuolen venäläisvahvistusta? Mestistä seuraavista aika moni tietää nyt ainakin jälkimmäisen - eikä ensimmäinenkään ole kuvitelmaa.

TuTon Jyri Vähänikkilästä tuli keskiviikkoiltana lätkä-Suomen puolivirallinen rasistireppana, kun hän erehtyi tuomarin kuullen viittaamaan halventavaan sävyyn Hokin Jevgeni Fofanovin etniseen taustaan. Yleisölle täysin mitättömältä näyttänyt pieni kulmavääntö päättyi absurdisti ilman mitään syytä kuulutettuun ottelurangaistukseen.

Karu läksy nuorelle pelaajalle, sillä peli käytännössä ratkesi Hokin kahteen ylivoimamaaliin hetkeä myöhemmin. Mitään epäselvää tilanteessa ei lopulta ollut, kuten sääntökirjan pykälä 550 kertoo (pdf).

“Jos pelaaja käyttää millaista tahansa rasistista ilmausta tai tekee millaisen tahansa etnisen loukkauksen, hänelle tuomitaan: Pelirangaistus käytöksestä (kv. ottelut) (PRK); Ottelurangaistus (SM-liigassa ja SJL:n sarjoissa) (OR)”

Tai kuten illan otteluvalvoja Samuli Hietarinta asian linjasi: “Tästä asiasta on seuroille tiedotettu ennen kauden alkua usean vuoden ajan. Tämän pitää olla tiedossa tai jos ei ole, niin aika huonosti ovat asiat.”

Saattaa tuntua kohtuuttomalta - ja tuntuikin, ainakin TuTo-valmennuksesta, joka pelin jälkeen joutui pelaamaan tiskin klassisen “en ole rasisti, mutta…” -kortin - mutta vallitseva ylivarovainen linja on ainoa oikea tässä tapauksessa. Sallivampi linja jättäisi liian monta matopurkkia raolleen.

Homman lievä hölmöys syntyy siitä, että kiekkokaukalon henkien taistossa saa yleisesti ottaen huudella monenlaisia muita ruokottomuuksia ilman, että korvasta talutetaan pesemään suuta saippualla. Epäsuhdan korjaamiseen helpoin tie olisi tietysti karsia ne muutkin asiattomat lässytykset, mutta sitä ei varmaan juuri kukaan halua. Paitsi ne kasvottomat kukkahattutädit, joiden vastapuolelle on niin kiva itsensä asemoida.

Jollain tapaa on kuitenkin lohdullista, että kerrankin Jääkiekkoliitossa on järkähtämättömän selkeä linja johonkin vaikeaan asiaan. Toki samalla monien mielestä holhotaan ihmisiä, ei ymmärretä pelin henkeä ja häpäistään sotiemme veteraanien muisto, mutta sellaista on elämä on jääkiekkoyhteiskunnassa.

Toveri Vähänikkilä ei varmaankaan pidä itseään rasistina, kuten ei juuri kukaan muukaan tässä muukalaisvihamielisessä maassa, mutta jostain syystä tällaisellekin säännölle on käyttöä. Joissain asioissa on ehkä pitkän päälle kestävä ratkaisu, että kiekkoyhteisön pelisäännöt mukautuvat ympäröivän maailman normeihin. Eikä kuvitella, että muun maailman pitäisi mukautua lätkäskenen omituisiin arvoihin.

Alkaa olemaan v***uilun makua.

Kuten tiedetään, lätkäskenessä kaikki ovat kavereita keskenään, lämminhenkisesti jopa vastustajia kutsutaan useimmiten kavereiksi taiston tauottua. Mutta poikien väliseen ystävyyteenhän kuuluu aina paitsi tervehenkistä kilvoittelua, myös monenlaista reviirin merkkaamista ja hauiksen näyttämistä.

Näin kevään tullen kaikenlainen keppostelu, jopa suoranainen kettuilu, tulee kuvaan mukaan. Panosten kasvaessa ilmenee kasvavaa tarvetta tehdä kolttosia etenkin niille vastustavan joukkueen kavereille. Ilmiöön liittynee toisinaan myös se kilvoittelun tarve, siis vahva tahto voittaa jääkiekko-otteluita.

Pottuilu-genren klassikkoja on hieman kliseeltä jo haiskahtava aamuöisen palohälytyksen (tai kolmen) järjestäminen pelipaikkakunnalla yöpyvän vierasjoukkueen hotelliin. Leikillisen kepposen suosio perustunee sen oletettuun tehoon etenkin playoff-olosuhteissa. Arkisemmin näitä veljellisiä nenästävääntämisiä esiintyy jäähallin liepeillä. Kun päivien pidentyessä pelataan samoista taivaspaikoista tai ottelusarjan voitosta, ei niin pientä kiusaa olekaan, ettei sitä vähintään ärsyttämisen nimissä viitsisi joku tehdä.

Ameriikan mantereella ollaan kotikontuja innovatiivisempia näissä asioissa, Suomessa ollaan joko hieman mielikuvituksettomia tai muutoin pelokkaita. Tai en ainakaan ole koskaan kuullut, että näillä main olisi liigapelin alla vaihdettu se vastustajan vaihtoaition lattian imurointi hienojakoisen hiekan levittämiseen. Vierasjoukkueen pukukopin maalaaminen pelipäivän aamuna on myös taatusti tehokasta, mutta kunnallisissa halleissa herran pelko ehkä rajoittaa tällaisia tempauksia.

Mutta entä jos edeskävisi lämmittämässä sen kopin termostaatin rikkomalla 30-40 -asteiseksi, ehkä lievällä mädäntyvän elintarvikkeen tuoksulla höystettynä?

Tällainen kettuilu voi luonnollisesti tarjota oman leirin kavereille uskonvahvistusta tai jopa hyppysellisen ähäkutti-huumoria, mutta on siinä myös riskinsä. Etenkin jos homma lipsuu tylsämielisen kiusanteon puolelle, jolloin vastapuolen kavereilta jää ehkä huomaamassa olematon pilke spedeilijän silmäkulmassa. Sen seurauksena saattaa osua tikku omaan silmään.

Jäi tämä puoli asiasta kutiamaan takaraivoon viikonlopuksi sen jälkeen, kun perjantai-iltana olin seurannut SaiPan joukkueen ilkamointia Artukaisten synkkenevässä illassa. Oli nimittäin käynyt niin, että edellisiltana Hämeenlinnassa pelanneet Sputnikit olivat yöpyneet Turussa ja tiedustelleet normaalikäytännön mukaisesti TPS:ltä niin sanottua aamujäätä seuraavalta pelipaikalta.

Sitä jäätä olisikin isäntien ilmoituksen mukaan ollut tarjolla aamuyhdeksältä. Ja vaikka lätkäammattilaisten päivänavausta yleensä nimitetään aamujääksi, uskallan veikata, että iltapelin, pitkän bussireissun ja hotelliyön jälkeen mainittu kellonaika ei täytä mielekkään palautusharjoituksen ajankohdan kriteeteejä.

Jäät jäivät lappeelaisilta käymättä ja kettuilu melkein onnistui, sillä SaiPa jäi illan ottelun alussa täysin jalkoihin, ikään kuin jalattomana. Jotenkin homma kuitenkin päättyi niin, että jatkoajan päätteeksi ylävitosia läpsyteltiin SaiPa-leirissä. Ja vähän jo hymyilyttikin kavereita.

“Halusivat varmaan vittuilla meille”, maalivahti Jere Myllyniemi arveli kohtuullisen sarkastiseen sävyyn anekdootin kerrottuaan. Sitä ei tarvinnut eriskeen alleviivata, että joukkue oli saanut heti aamusta melko tiukan motivaatiolisän TPS-otteluun.

Sehän on loppujen lopuksi täysin yhdentekevää, halusiko joku isännöivän Palloseuran riveissä vittuilla vai ei. Merkitystä on vain sillä, millaisen ärsykkeen tapahtumaketju kavereille tarjosi. Vierailijat olivat varmasti selvillä siitä, että jos tahtoa olisi ollut, olisi jääaikaakin löytynyt passelimpana ajankohtana.

Kannattaa siis olla tarkkana sen kaverillisen selkäänpuukottamisen kanssa. Itseään ei kannata ampua jalkaan, edes vertauskuvallisesti.

Ihanaa olla edes joskus väärässä.

Mestiksen kummallinen runkosarja saatiin jo pakettiin, eikä maalintulojärjestys varsinaisesti mairittele ennakkoarvioijaa. Syksyllä tuli analysoitua Veikkaajaan sellaisia ranking-sijoituksia, että heikompana hetkenä saattaisi hävettää. Mutta ihanaahan se vain on, urheilussa on riittänyt suolaa tänäkin talvena.

Esimerkiksi TuTon “kaikki vähät munat yhteen koriin” -arpapeli ei kantanutkaan kunnialliseen playoff-paikkaan, kun ne valikoidut munat olivat suurelta osin mätiä. Hokissa taas piti olla ainesta nuorekkaaksi yllättäjäjengiksi, mutta realismi yllättikin nuoret - valmentajan mukaan lukien. Nämä veljet pelaavat nyt sarjapaikasta ehkä jopa seuran olemassaolosta. Mestari-Jokipojat menetti kesällä kaikki keskeiset palasensa, mutta jotain perintöä piti jäädä menestyksestä. No, niin piti jäädä sille Suomen mestarillekin…

Onneksi metsään mentiin positiivisessakin mielessä. Ikiaikaisesti sympaattisen SaPKo:n pikkuruisessa laarissa oli pieniä hyviä aineksia, mutta nelossijaa tuskin näkyi edes savonlinnalaisten unissa. Vähemmän sympaattinen kyläseura LeKi taas oli ennen sarjan alkua tuuliajolla, kokonaan ilman päävalmentajaa. Eihän siitä mitään hyvää voinut seurata, paitsi näemmä tämä kuudes sija. Täysin vailla sympaattisuutta olevan HeKi:n ei puolestaan pitänyt voittaa ketään. Lopulta Heinolan hurjat olisivat ehkä ansainneet playoff-paikan paremmin kuin jääkiekkoseuraa heikosti imitoiva pelaajahautomo Kiekko-Vantaa.

Omien ja tiedonantajieni ennustajanlahjojen tason ohella arpominen kuvastaa noin kahta asiaa. Ensinnäkin sitä ennustamisen sietämätöntä keveyttä Mestiksen osalta. Näköhavaintoja joukkueista on vaikeaa saada riittävästi ja pari viikkoa ennen sarjan alkua kokoonpanot ovat mitä sattuvat.

Mestiksessä pelaa vaikkapa seura, joka ei syksyllä viitsi tehdä sopimusta kakkosmaalivahdin kanssa, koska moisen saa lainaksikin. Ja toinen porukka, jonka valmentaja vielä siirtotakarajan jälkeenkin toteaa syvästä pyllistysasennostaan, että seuran tärkein tehtävä on treenauttaa liigajengien pelaajia paremmiksi yksilöiksi. Näissä raameissa pitäisi ehkä enemmän opetella arvioimaan sitä, millaisilla kontakteilla, resursseilla ja osaamisella kukin puulaaki kiertävää sirkustaan kasaa talven synkkinä viikkoina. Lupaan parantaa tapojani, mikäli kutsu vielä käy.

Toinen isohko huomio löytyykin Mestiksen nykyisestä ominaisluonteesta. Puusilmänkin oli ennalta helppoa asettaa Jukurit ja KooKoo kärkeen, arvonta koski lähinnä keskinäistä järjestystä. Sama koski tietyin rajoittein Vaasan Sportia, ja sen olisi näemmä pitänyt koskea edellä mainittua SaPKo:a. Näillä onnistuneesti kisanneilla ryhmillä on pari yhteistä nimittäjää.

Ensinnäkin kyseessä on joukko aitoja jääkiekkoseuroja, joilla on jonkinlainen organisaatio, jonkin sortin idea toiminnan suunnasta ja tavoite koota ihan oikea jääkiekkojoukkue viikoittain muuttuvan sekalaisen seurakunnan sijaan. Asteittain vaihdellen näillä seuroilla on myös kunnianhimoinen tai vähintäänkin kunniallinen tavoitetaso pelaamiselle - jonkinlainen kilpaurheiluun liittyvä oikeutus olemassaololle.

Muut kilpailuun osallistujat voi ryhmitellä joko eritasoisiksi farmiseuroiksi tai muista syistä vailla tarkempaa suuntaa seilaaviksi purtiloiksi. Kummankin kategorian edustajilta uupuu joko seuratoimintaan tai urheilulliseen näkemykseen viittaavaa osaamista. Pahimmillaan tietysti molempia.

Hirveää spedeilyähän touhu on monin paikoin, mutta etten vaikuttaisi elämääni kyllästyneeltä kyynikolta, tehtäköön eräs tärkeä reunahuomautus. Näistä sekalaisista aineksista on tälläkin kaudella syntynyt varsin viihdyttävä sekametelisoppa. Jääkiekkoliiton korkein sarjataso on hetkittäisestä surullisuudestaan huolimatta rakastettava lapsi.

Mestis on kuin sellainen keskittymishäiriöinen pojankoltiainen, jonka hyväntahtoiset tempaukset päättyvät useimmiten kyyneleihin. Harmi, etteivät sen vanhemmat pidä siitä parempaa huolta.

Tiki tulee, Tiki pelastaa, ehkä.

Tulipa katsastettua Kupittaalla Mestiksen tämän kauden kutakuinkin ainoa todellinen puheenaihe, nimittäin Esa Tikkasen Jokipojat. Sirkus oli odotetunlainen. Yhden pelin perusteella on helppoa ymmärtää, miksi Tikkanen kannatti Joensuuhun palkata. Yhtä helppoa on nähdä, miksi Jokipojat on valmentajavaihdoksen jälkeenkin sarjan peräpäässä.

“Tiki” veti jopa kollektiivisen kooman partaalla kituvaan TuTolaan reilusti normaalia enemmän väkeä - ei tarvinnut edes miettiä tavalliseen tapaan, missä se toinen puoli kuulutetusta yleisömäärästä on - ja hallissa riitti jopa lauantai-illan tunnelmaa sarjan jumbofinaalissa.

Mukava valkku mouhosi vierasjoukkueen vaihtoaitiossa ja kansaa kiinnosti: kuvia kävi moni ottamassa vaihtoaitiosta ja pelin jälkeen jaettiin erikseen nimikirjoituksia turkulaisille.

Ennen Mestiksen viimeistä runkosarjakierrosta Jokipojat on edelleen vaarassa joutua pahnanpohjimmaisten playoutiin, mutta joukkueen yleisökeskiarvo on sarjan kolmanneksi paras. Myös vierasjäillä joukkue on kiinnostunut keskiarvollisesti lähes saman verran kuin niukasti enemmän kansaa muiden katsomoon tuoneet kärkijoikkueet Jukurit ja KoooKoo. Kotihallissa Tikkasen läsnäolo on nostanut kahdeksassa pelissä yleisökeskiarvoa noin 250 katsojalla.

Vähimmillään NHL-legenda on tainnut pelastaa köyhän seuran talouden kunniallisille lukemille tämän kauden osalta. Siinä sivussa on saatu pöhinää jokaiseen muuhunkin halliin - kuten kuvista näkyy. Ihan kiva pr-kiertue.

Kolikon kääntöpuoli on siinä, että Jokipoikien sarjasijoitus ei ole ainakaan kohentunut vajaassa parissa kuukaudessa. Susirajalla pelataan sarjapaikasta vielä runkosarjan päätöskierroksella.

Kuten tunnettua, Tikkanen ilmoitti ensitöikseen, että mitään pelikirjaa hänellä ei ole. Ei silleen, että pakko olisi, mutta kyllähän se vähän näkyy. Jokipojat pelaa luolamieskiekkoa, jolla hankkiudutaan hetkittäin ongelmiin jopa TuTon tasoista höntsäjengiä vastaan.

Hyvinä hetkinä hyökkääjät pelaavat haukea ja painottamat laiturit tekevät liikuttavan kauniita retro-leikkauksia poikki kentän. Huonompina hetkinä joukkueella riittää hyvää henkeä, mutta joku oikea jääkiekkojoukkue syöttelee joensuulaisten liitoksistaan natisevan paketin riekaleiksi. Ja päävalmentaja ihmettelee, kun pojat eivät tehneet niin kuin sovittiin - luultavasti eivät tehneet, koska olivat eksyksissä.

Tiki on legendaarinen lätkäjätkä, hieno persoona ja puheestakin saa nykyään jo tolkkua. Hän on tehnyt Mestikselle ison palveluksen ja hänellä on varmasti paljon annettavaa pelaajille yksilötasolla. Itselleen hän tekisi luultavasti palvelukseen hankkiutumalla johonkin kunnon valmentajaoppiin seuraavaksi.