Maalintekijä numero neljä, Arto Javanainen…

Kotimainen lätkäskene muuttui tiistai-iltana yhtä isoa persoonaa köyhemmäksi. Arto Javanaisen menehtyminen iski puun takaa, turhan kovaa. Mutta elämän pelissä ei tule penalttia edes päähän kohdistuneista osumista.

“Java” sen sijaan rankaisi vastustajiaan aivan omalla tavallaan. Hän oli ainutlaatuinen maalintekijä. Luonteeltaankin erikoinen persoona, mutta jääkiekkoilijana hyvin epätyypillinen tässä maassa. Sen tajusi jo pikkupoikana. Sen voi todeta tilastoistakin, vaikka ei olisi peliäkään nähnyt.

Lisäksi se oli jotenkin maailmanjärjestyksen vastaista, että hyökkääjä pelasi sellaisella numerolla, nelosella. Hän jätti muistijäljen monella tapaa.

Porin mies toi lahjansa Turkuunkin. Joku voi viisastella siitä, että Javanainen teki maalinsa aikana, jolloin jääkiekko oli vielä maalintekopeli puolustamiskilpailun sijaan. Mutta maalinteko on omanlaisensa taiteenlaji ajasta, paikasta ja liigasta riippumatta. Taisin nähdä aika monta Javan maalia Kupittaalla joskus silloin, kun Suomen mestaruus oli turkulaisille vielä lähinnä tuskainen haave. Java sivalsi TPS-paidassa 47 maalia 44 ottelussa. Joskus Porissa tuli kuusi maalia yhdessä illassa.

“Hänellä oli hillitön halu tehdä osumia. Vain niitä hän ajatteli, vain niihin hän pyrki. Se tahto toimi hiivana hänen maalintekotaitonsa taikinassa”, Rauno Harju kirjoitti joskus muinoin Jääkiekkolehdessä. Mitäpä siihen lisäämään.

Mieleen on jäänyt myös Kiekkolehden kuva, olikohan peräti juliste, jossa Java lämää niin, että maila oli kuin jouseksi taipuneena. Miten se keppi ei muka katkennut? Java laukoi kovaa, ja paljon. Lähes aina kun se oli mahdollista. Paitsi että aina ei tarvinnut tällätä, maalintekijä osasi olla myös haaskalla oikeaan aikaan:

Maalintekijän vaistolla.

Nyt tuntuu etuoikeutetulta, että sai joskus nähdä niitä pelejä niin paljon. Se oli varmasti etuoikeutettua, että sain pyöriä hallilla ja pukukopin liepeillä muutoinkin noina aikoina. Aikakin oli tietysti erilainen lätkälegendan muodostumisen kannalta, nykypäivän maalintekijät eivät näillä kulmilla pitkään viihdy.

Toisaalta aika oli sellainen, että kun Ässät lipsui liigasta divariin, Javanainen ja muut porilaisidolit palasivat kotiin seuraa pelastamaan. Ja melko ikimuistoisella tavalla pelastivatkin sen vuodessa, sattuneista perhesyistä olin läsnä aika monessa pelissä. Java nakutti divarissa 98 pistettä (ei ollut edes joukkueensa kärkeä), ainakin muutama taisi tulla silloin, kun Isomäen illassa ladottiin yli 20 häkkiä Karhu-Kissojen verkkoon. Jaot olivat huonot, mutta meininki kohdallaan.

Väkisinkin tulee mieleen, mitä olisi tapahtunut, jos Ässät olisi lähtenyt Mestikseen pari vuotta sitten. Epäilen, että talkoissa olisi ollut hiljaisempaa. Eikä yksikään patapaita olisi seuraavalla kaudella tehnyt 59 maalia.

Mutta turha tätä on liiaksi siloitella, jääkiekkoilijasta kun on kyse. Legendat ovat usein likaisia, kuten Porissa on ollut tapana laulaa. Monen pukukoppikaverinsa tavoin Java taisi löytää ne pahimmat vihulaiset vasta peliuransa jälkeen. Niitä lätkäjätkiä riittää turhan paljon.

Java on poissa, mutta legenda säilyy. Hatut päästä.

Pakko kai se on töihin vaivaantua.

Suht hiljaiseksi vetää tämä Ruissalon talvisirkus. SM-liigan jumbojoukkueella on nyt päävalmentaja, joka ei ensimmäisen julkisen lausuntonsa mukaan oikein olisi halunnut tehtävää, mutta kun pakotettiin. Valmentajapolitiikka on toki sikäli johdonmukaista aiempaan verrattuna, että juuri kukaan ei tiedä, millä perustein veljiä on vaihtoaitioon palkattu.

Mutta ainahan voi vaikka tanssata.

Pumppaa, pumppaa, pumppaa…

Hieman ironisesti videossa näkyy toinen niistä asioista, joilla Jukka Koivu voi uuden joukkueensa pelastaa. Ensimmäinen on kova vaatimustaso ja toinen on rentouden luominen. Kumpikin vaatii toimiakseen aikamoista auktoriteettia, bluffaamaan ei kannata läksiä tässä leikissä.

Pitänee aamulla mennä jäähallille väijymään, mistä ovat isot isukit, isot ongelmat ja nykymodernit harjoitepankit tehty. Sitä ennen passaa lueskella vaikka siitä, millainen laumanjohtaja Koivu oli edellisen kerran Palloseuraa valmentaessaan. Ah, kylläpä oli nuori ja sinisilmäinen toimittaja asialla tuolloin. Nyt on jäljellä enää ne siniset silmät.

Se tässä tietysti eniten mietityttää, että miten käy nuorison ja mainetta niittäneen TPS Hockey Akatemian. Koivulla on riittänyt kiireitä johtamansa opinahjon johtamisessa. Vaimitensenytoli?

Tie lapsen sydämeen käy rinnakkaistodellisuuden kautta.

Normaalin runkosarjaturtumuksen jyllätessä NHL-faneilla on viime aikoina riittänyt onneksi muutakin ihmeteltävää. Leukoja on ainakin Amerikanmaalla loksauteltu samaan tahtiin, kun liiga on esitellyt pala palalta The Guardian Projectia. Uudenlaisen markkinointihässäköinnin keskiössä on 30 supersankarihahmoa - yksi jokaiselle joukkueelle.

Pohjois-Amerikassa supersankarisarjakuvat ovat paljon vanhaa maailmaa isompi juttu ja hahmojen taustalla on Marvel-guru, legendaarinen piirtäjä Stan Lee. Niinpä huomio on ollut taattua. Ei toki pelkästään positiivisessa hengessä, suhteellisen jyrkkää tyrmistystäkin lievästi kornilta haiskahtavaan hommaan on liittynyt. Koko Guardians-kuvio kehystarinoineen paljastetaan All Star -viikonloppuna. Saapa nähdä miten sen jälkeen käy.

Taustalla on tietysti raha. NHL kaipaa uusia seuraajia Yhdysvalloissa, eikä ennakkoluulottomuutta ainakaan kaihdeta. Vaikka ajatusmalli kaiken takana on kovin monimutkainen, ainakin sarjakuvan ystävä voi (varauksella) ostaa ajatuksen siitä, että sankaritaruista ja vetävistä hahmoista intoileva pikkukersa saattaa tällaisen myötä tutustua myös lätkään. Toivon mukaan jopa innostuu suosikkihahmonsa kuvaamasta joukkueesta.

Varsin perusteellisesti hanketta taustoittaa aina luotettava Puck Daddy. Kuten Greg Wyshynskin tarinassa todetaan, aikuisen silmin tätä ei edes kannata yrittää ymmärtää.

No, uskollinen lukija tietysti arvaa, mihin näistä Predatoreista ja Flyereista päädymme. Milloin Suomessa? Voisiko vastaava olla mahdollista SM-liigassa? Kannattaako edes kuvitella?

Supersankariskene on turhan kaukana suomalaisesta inhorealismista, jotta edes useimmiten toimiva NHL:n matkiminen olisi liigapomojen kannalta varteenotettava idea. Mutta Suomi on toisaalta omalla tavallaan vahva sarjismaa. Meillähän on paitsi runsaasti laadukasta taidesarjakuvaa, myös nykyisellään vankka sanomalehtisarjakuvan traditio.

Mitäs jos valjastettaisiin joukko Viivin, Wagnerin, B. Virtasen, Kiroilevan Siilin ja Heimo Vesan (Rivo-Riittaa unohtamatta) kaltaisia uusia hahmoja houkuttelemaan uusia sukupolvia lätkän pariin? Vai uskaltaako sitä edes ajatella, millaisen kampanjan nokkela mainosmies tai keskivertolätkäpomo mielessään kehittäisi näistä aineksista?

Joku kyynikko saattaisi tietysti tässä vaiheessa huomauttaa, että ei meillä päin ole tapana miettiä - ainakaan ulkomaailmalle välittyvällä tavalla - erilaisten lätkän kuluttajaryhmien tarpeita tai aitoa tuotteen pariin houkuttelemista. Ja onhan niille tenaville potkupukuja ja pipoja.

Asiaa voi tietysti lähestyä laajemminkin, onhan meillä muitakin vahvoja taiteen ja populaarikulttuurin lajeja, joita voisi hyödyntää. Kuulinko jonkun mainitsevan maallemme juuri nyt mainetta niittävän Tom of Finlandin? Ai ei vai?

Itse lähtisin lätkäkalifina kalifin paikalla lähestymään hommaa musiikin kautta. Suomihan on heavymetelin luvattu maa ja meillä on lisäksi meillä on useita paikallisesti omaleimaisia, ja maantieteellisesti jääkiekkokartalle osuvia, skenejä manserockista porilaiseen outouteen. Yksittäisten artistien kannatusviisuja on toki kuultu pitkään, mutta voisihan tälle tielle lähteä isommalla projektillakin. Isossa maailmassa monet artistit tunnustavat väriä varsin avoimesti, ja onhan heitä Suomessakin.

Näkyvyydestä tuskin olisi pulaa, kun valjastettaisiin kullekin jengille oma paikallinen suuruus rallattelemaan lätkäpiisiä ja vyörytettäisiin rockit ja rollit kansalle valtakunnallisesti. Kisailuja, konsertteja, sosiaalista mediaa, kokoelmalevyä, lätkäkaraoke-kiertue…

Voitto tietysti lipsahtaisi tässäkin lajissa Turkuun, kun Mäkelän Esa pyöräyttäisi uuden TPS-aiheisen rallin. Turha koittaa, Ressu voittaa.

Lasi on yleensä vähintään puoliksi täynnä.

Kulttuuripääkaupungista, päivää. Muistatteko vielä TPS:n taannoisen “kännikohun”? No, varmasti muistatte, vaikka Palloseurassa asia yritettiinkin vaieta kuoliaaksi. Reaktio oli klassinen: kun pissa oli lirahtanut housuun, ajateltiin tilanteen korjaantuvan parhaiten näyttelemällä mykkää. Pelaajille määrättiin tiukka kommentointikielto.

Haastattelusermien tuolla puolen muutamallakin lätkäjätkällä toki on ollut asiasta pientä sanottavaa yleisellä tasolla. Ja yleisellä tasolla ilmiö onkin mielenkiintoinen - yksittäisten jääkiekkoilijoiden rellestäminen siellä tai täällä ei ole järin kiinnostavaa.

Turku on varsin kirjaimellisesti itkosmainen jääkiekkokaupunki. Paikka, jossa kiekkotähdet ovat hyvinä päivinä kylän suurimpia sankareita. Kaupungin yössä seikkailevat lätkäjätkät saavat monenmoista anteeksi, mikä onkin inhimillistä. Heidän julkiseen statukseensa nähden kuitenkin hämmentävän moni tarina jää julkisuudelta piiloon. Silmät ja suut sulkeutuvat, kuten Seurankin asioista. Siis hyvinä aikoina.

Viime aikoina kostean paikan leirityksiä sivutessa lähes jokaisen kiekkoskeneen kuuluvan ihmisen - ja niiden tepsiläistenkin - suusta on kuullut eri muodoissaan saman arvioin: tuskinpa tällainen asia olisi noussut esiin, jos sarjatilanne olisi erilainen Palloseuran osalta.

Kokeneemmat pelimiehet ovat osanneet vetää tästä jopa johtopäätöksen. Sarjajumbona ollessa ei kannata spedeillä julkisesti, kenelläkään ei ole siihen varaa. Jääkiekkokaupungissa ihmiset välittävät ykköslajinsa ykkösseurasta siinä määrin, että riekkumisetkin alkavat närästää, kun peli ei kulje. Se on hyvä asia, siis välittäminen.

Pölyn laskeuduttua selvisi lopulta sekin, että johtoportaan memo kommentointikiellosta ei mennyt Palloseurassa perille aivan kaikille. Tiistaina ilmestyvässä Veikkaajassa puhuu, muiden asioiden yhteydessä, tshekkihyökkääjä Michal Birner. Kuin edellä maalattua asetelmaa tahattomasti todistaakseen hän totesi sivullekirjoittaneelle, että suomalaispelaajien pitäisi muun muassa “kontrolloida itseään” paremmin:

“Samaa tapahtuu muissakin joukkueissa, mutta koska me olimme viimeisinä sarjassa, se nousi esiin. Jossain vaiheessa viime kautta ongelma oli ehkä isompi, mutta pelasimme niin hyvin, ettei kukaan välittänyt.”

Kannattaa sulatella lainauksen viimeistä lausetta tovi. Ai, että mopo on karkaillut jo pidempään? Eikä ketään haitannut viime kaudella, valmentajaakaan?

On Birnerillä muutakin asiaa, lukekaa sitä Veikkaajaa. Tarjolla tuhdisti SM-liigaa ja Turunmielisille TPS:ää Maston mitalla.