Sitä samaa, vuodesta toiseen.

Kuten lätkä ja elämä ovat osoittaneet, hyviin kohtaloihin ei parane luottaa eikä onni ole toivomisesta kiinni. Niinpä toivotettakoon perinteiseen tapaan kaikelle kansalle Parempaa Vuotta 2011.

Raketeilla tai ilman, uutta vuotta kaikille säädyille.

Uuden vuoden alkajaisiksi useimmilla teistä on luultavasti nihkeä olo (niin minullakin, mutta eri syystä), mutta sitä kelpaa parannella vaikka katsastamalla HBO:n häikäisevän hienoa lätkäreality-sarjaa 24/7.

Penguinsin ja Capitalsin ulkojäähöntsä uudenvuodenpäivänä on todennäköisesti taas puolivillainen tapaus, mutta veljet tv-ruudun tuolla puolen loihtinevat siitä ensi viikoksi komean päätösjakson sarjaan. Tsekkaa: 1. osa, 2. osa, 3. osa.

Kovin suuria asioita ei parane mennä lupailemaan edes vuoden vaihtuessa, mutta ehkä yhden asian kuitenkin. Lupaan itselleni, ja vähän muillekin, yrittää taas vähän enemmän. Kaikista ei tule avaruusmiehiä, ei kunkkuja, ei edes maalikunkkuja tai mestareita. Yrittää kannattaa silti, ottakaa vaikka malja sille.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, ja etenkin näihin sanoihin:

“…At least I f**king tried…”

Jussin harharetket.

Olisipa mukavaa todeta, että turhan pitkän joulutauon oli mukavaa palata arkisen lätkäaherruksen pariin hallille. Sitä se ehkä olisi ollutkin, ellei olisi tärissyt tämän viikon peleissä kylmissään tuoreimman superflunssan kourissa. Lääkehuuruissa ei oikein pääse fiilikseen.

Jotain mieltä lämmittävää kuitenkin irtosi. Kymmenien runkosarjakierrosten pieniä tähtihetkiä (hih) on se, että kun ottelun ykköstähden palkintoa luistelee hakemaan leveästi hymyilevä mies, joka huikkaa “morjensta”. Vanha tuttu on palannut kotikylälle.

Jussi Makkosen paluu TPS-paitaan oli luultavasti ikimuistoinen lähinnä hänelle itselleen, mutta kaikin puolin onnistunut ilta yksittäiselle pelaajalle. Turussa hänet muistetaan nuorena kloppina, jota kuuden mestaruuden mukava valkku kehotti opettelemaan pelaamista yleisön kuullen. Muutama vuosi sitten hän oli TPS:n harvoja valoisamman tulevaisuuden toivoja - lupaus, joka jäi lunastamatta.

Kun Tepsissä homma ei lopulta sujunut, Makkonen läksi opettelemaan lajia Hämeenlinnaan. Ja yhtäkkiä hän olikin SM-liigan maalitykki. Sittemmin aika moni lajia seuraava on tosin oppinut tuntemaan hänet yhden kauden ihmeenä, joka HPK-keikan jälkeen on hämmentävän lyhyessä ajassa epäonnistunut niin Venäjällä, Ruotsissa kuin Jyväskylässä RD:n tehtaallakin.

Eihän sitä yhtä kysymystä oikein voinut olla paluumuuttajalta kysymättä - nimittäin sitä, onko hän jälkikäteen katunut lähtöä Venäjälle vain yhden hyvän kotimaan kauden jälkeen.

Takaisin saa lyhyen tiiviin katseen. Ei tietenkään kaduta, vaikea olisi ollut sanoa ei niiden ruplien edessä. Niinpä.

Makkonen on ikään kuin ollut vähän väärässä paikassa koko uransa: Mestari-TPS:ssä seurahistorian edellisen pohjanoteerauksen aikana, HPK:ssa vuotta ennen menestyskevättä, JYPissä mestaruuden jälkeen hankalassa paikassa. Ja Venäjällä muuten vain väärään aikaan väärässä paikassa, paitsi tietysti palkkapäivänä.

Kotiseurassaankin TPS-kasvatti on taas lievästi epäreilussa raossa. Uransa alussa hänestä odottiin läpimädän porukan uutta tervettä johtohahmoa, nyt hän tuli (toki tietoisesti) lähes umpikujaan eksyneen sarjajumbon kutakuinkin viimeiseksi oljenkorreksi. Mutta vuoden 2011 alkaessa Makkonen uskoo olevansa reissujensa jälkeen valmiimpi Palloseuran vastuunkantajaksi, pää kestää kuulemma odotuksia paremmin kuin ensimmäisellä yrittämällä.

Turkulaiskiekkoilun keväässä ei välttämättä ole suuresti mitään mielenkiintoista odotettavaa, sikäli kun ei kurjuudesta ja keskinkertaisuudesta nauti, mutta Makkosessa on sentään yksi kiinnostava ihmiskohtalo. Hujopin olisi vähitellen kaivettava oma urapoliittinen kolo kiekkouniversumissa tukevaksi. Tuleeko siitä jotain, ja jos tulee, niin mitä? Jokohan Makkone olisi, v***u, opetellu lopullisesti pelaamaan?

Intohimoisesti käyttäytyvät miehet.

“Tuommosia pressejä jos olisi liigassakin, niin jaksaisi tehdä niitä raportteja illasta toiseen.” Näin totesi eräs briljantti kollega käytyään viime viikolla Mestis-pelissä ja sen jälkeisessä mediatilaisuudessa. Jatkoajan pojat ja tytöt puskevat sisäisen klassikkosloganin mukaisesti niitä raportteja illasta toiseen. Nykyisillä julkaisumäärillä palkaton kirjoittelija ehtii tehdä yhden ja toisenkin huomion vaikkapa kohtaamistaan ihmisistä ja vastaan tulevien tilanteiden mielekkyydestä.

Kyseinen arvio oli varsin olennainen, sillä se liittyi siihen miten erilaisia mediatilaisuudet ovat kahdessa lätkän pääsarjassamme. SM-liigassa näkee useimmiten arvotonta teatteria, ulkoa opeteltuja liikkeitä ja tyhjiä fraaseja. Tunteenpurkauksetkaan eivät yleensä tunnu spontaaneilta, eivätkä miehet tiukoissa mainoskauluksissaan tunnu viihtyvän sen paremmin toistensa kuin mediankaan parissa. Muutamia poikkeuksia toki on.

Liigavalmentajat ovat usein kliseisesti roolinsa vankeja. Tärkeitä miehiä antamassa lausuntoja Vakavista Asioista. Eniten vaikuttaa tietysti se, että sanomisista on aina joku kiinnostunut, silloinkin kun ei oikein huvittaisi mitään lässyttää. Ja luonnollisesti kaikenlaista jäykkyyttä ruokkii lätkäskeneemme syöpynyt päävalmentajuuden ylikorostuneisuus - kuvitelma siitä, että huonosti istuviin pukuihinsa pakotetut herrat eivät olekaan pelkkiä sirkuksen tirehtöörejä vaan sen päätähtiä. Siihen lienee helppoa uskoa itsekin siinä asemassa.

Mestiksen arki on toisenlaista. Siellä presissä on paikalla keskimäärin pari lempinimeltä tuttua vakionaamaa, hyvällä tuurilla joku kolmaskin. Mestiksessä kotijoukkueen valmentaja voi ennen lehdistön eteen saapumista vaihtaa sen puvun tutumpaan verkkapukuun - ja tulla paikalle muutenkin omana itsenään. Lyhyt hetki pelin jälkeen voi olla viikon ainoa tilaisuus saada seuralle medianäkyvyyttä.

Jääkiekkoliiton ylimmän sarjatason valmentajat kohtaavat myös toisensa eri tavalla kuin arvovaltaisemmat kollegansa, vihulaisen sijaan ihmisinä. Kun ollaan yhdessä siinä vähän vuotavassa veneessä, ei tarvitse kauheasti kyräillä, eikä keskinäiselle murinalle ole kovin usein sijaa. Näiden miesten näkee monesti jäävän jopa keskenään vaihtamaan kuulumisia.

Tämä kaikki heijastaa tietysti sitä, että Mestis-valmentajat elävät kaukana kimaltavien illuusioiden tuolla puolen. Kovin monella tuskin on harhakuvaa omasta tärkeydestä suomalaisen kiekkouniversumin keskipisteenä. Rehellisyyden nimissä kovin moni tuskin on muutenkaan etenemässä urallaan kirkkaampiin valoihin.

Loistokkuuden ja huomion puutteesta huolimatta ei silti ole syytä epäillä, etteikö Mestis-koutsin arki voisi olla loistavaa. He liikkuvat siellä kolealla jäänpinnan tasolla, jossa vain intohimoiset lätkäjätkät viihtyvät. Siinä arjessa valokeilat ovat himmeämpiä, voitot ja ilot pienempiä ja murheet useimmiten omissa käsissä. Siinä arjessa vain aito intohimo kantaa alkua pidemmälle.

Silloin voi vaikka pressissä jäädä pohtimaan sitä, miten omille nuorille pelaajille pitäisi vissiin opettaa kalaruuan tärkeyttä ja vielä reseptit kaupan päälle, kun ne nätit tyttöystävät eivät kuulemma moista osaa. Sarjapisteet ja tappioputketkin asettuvat elämän arvoasteikossa oikealle kohdalle, kun suuri osa pelaajista neppailee jäällä kirjaimellisesti rakkaudesta lajiin. Valmentajaltakin kysytään silloin moista.

Siksi Mestis-pelin jälkeen on aina mukavaa jäädä pressiinkin, oli töitä tai ei. Liigavalmentajia käyn yleensä kuulemassa vain jos on ehdoton tarve.

* * * * *

Tässä lähetyksessä kerromme vielä, että jouluhysterian helpottaessa kannattaa hiljentyä lukemaan sanaa, sillä tämä viikko on poikkeuksellisen hyvä isoille sporttiaviiseille. Veikkaaja on niputtanut joulupakettiin useita pitkiä tarinoita, etenkin Vesa Rantasen huikeahkon road trip -reportaasin Yhdysvaltain itärannikon NHL-skenestä. “Matkalla Amerikassa” välittää kirjoittajan nautinnon lukijan nautinnoksi.

Urheilulehti on mennyt vielä pidemmälle ja keskittynyt kerrankin olennaiseen kaiken hässäköinnin sijaan. Tuloksena on monta hienoa tarinaa kulisseihin unohtuneista sankareista, älkää pelästykö Tamia lehden kannessa. Enkä esitä kehua siksi, että lehden helmenä on hyvän ystäväni kirjoittama juttu toisesta hyvästä ystävästäni. SeppäsEskon “Mitalittoman miehen tarina” puhuu painavin sanoin Coach Elmosta ja turkulaisesta hunajalaarista, lukekaa sieltä.

Kirjoitustyöläisen silmin isoin asia kummassakin lehdessä on se, että tekijät ovat arkirutiinien sijaan päässeet takomaan tarinaa isolla lekalla. Rakkaudesta kunkin lajiin ja ennen kaikkea rakkaudesta siihen leipälajiin. Sen parempaa joululahjaa ei yleisölleen voi tarjota.

Rajansa se on sankaruudellakin.

“Pidätkö punkyhtyeestä Hjalliksen huorat?

En ole kuullut.”

Et ole varmaan sinäkään, mitä nyt korkeintaan täällä on mouhottu joskus. Perjantaiaamuna postiluukusta kolahtanut HS:n NYT-liite on kuitenkin isojen asioiden äärellä, sillä yllä oleva dialogi käydään valtakunnan suurimman sanomalehden edustajan ja Ville Peltosen välillä.

Parin Jatkoajan urhon (vai urpon?) legendaarinen kokoonpano on tässä luultavasti maineensa aallonharjalla. Kysyntää voisi aktille olla, mutta laajempaa läpimurtoa tuskin on odotettavissa, koska pojat eivät klassisen ekan demon (paras) jälkeen ole saaneet aikaiseksi mitään.

Kaikki eivät ehkä pidä NYT-liitteen höperehtimispalstalle pääsyä juuri minkäänlaisena saavutuksena, mutta ei sinnekään moni artisti pääse, lätkäjätkistä puhumattakaan. Kyseisen aviisin ja kyseisen kirjoita-nimi-tauluun-ja-me-kysytään-hassuja -palstan arvo on kuitenkin siinä, että se esittää vakavasti otettavat ja välillä vakavamieliset kohteensa välillä normaalista poikkeavassa valossa.

Kaikki tapahtuu tietysti silleen Hesarissa sallitun hauskuuden varovaisissa raameissa, ironisten viiksien takaa itsetietoisesti virnuillen. Arvostetun leijonalegendan sinivalkoiseen puhtoisuuteenkin saadaan silti hieman kontrastia. Katumisen kohteita kysyttäessä Peltonen vastaa “putkayötä Miamissa”. Ja aiheeseen palataan vielä lopussa suorasukaisesti.

“Iltapäivälehtien mukaan teit humalassa pahaa paloautolle Miamissa vuonna 2007. Mikä on totuus?
Otin tukea, ja vaikka paloauto onkin vankka, ei sekään kaikkea kestä.”
Kuka Nyt: Ville Peltonen, NYT-liite 50/2010

Ville Peltosen imago kansallissankarina on sitä luokkaa, että harva enää edes muistaa niitä floridalaisella poliisiasemalla otettuja mug shotteja, pidätyskuvia. Eikä se välttämättä olennaista olekaan, mutta urheilujournalismissa meillä ei tosiaankaan ole tapana tästä muistutella, vaikka Peltosesta on juttuja riittänyt tolkuttoman paljon. Pisteet siis ei-urheilutoimittajalle.

Ja pisteet Peltoselle tyylilajiin sopivasta vastauksesta, uskokoon ken haluaa. Jäin kuitenkin miettimään tätä Villen katumusta. Ymmärtäähän sen, että vähän hävettää, mutta lieneekö sille katumukselle sen suurempaa tarvetta?

Pieni känniääliöinti - Peltosen pitkän uran kutakuinkin ainoa tohelointi - tekee hänestä vain inhimillisemmän sankarin Suomen kansalle. Meidän Ville on tehnyt hattutempun MM-finaalissa, edustanut aina pyyteettömästi maataan, hallinnut kotimaan kaukaloita ja siinä sivussa suonut vaimolleen vielä suurperheenkin. Varmaan se on myös loistoisä ja NHL:ssäkin olisi menestynyt ilman olosuhteiden oikkuja.

Mitä siinä kokonaisuudessa on yksi putkareissu? Vain ripaus kansanomaisuutta, kukapa meistä ei olisi joskus itsekin… öh, ja sekopäisen Belfourin Eddien piikkiinhän sekin keikka voidaan laittaa. Siis se pointti: pieni lommo kiiltävän kilpurin kyljessä sopii Peltosen imagoon kuin puuttuva ylähammas.

Peltosen Villekin on vain yksi meistä. ehkä.