Totuus on tarua tylsempää.

Sanovat, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ehkä niinkin, mutta tämän tyyppisessä toiminnassa on pari ongelmaa. Kuten se, että se puolikaskin pitää edelleen tehdä, joten liiaksi ei kannata mietiskellä. Ja ennen kaikkea se pulma, että suunnitelmat ovat melko turhia silloin, kun todellisuus ei suostu noudattamaan sovittua pelikirjaa.

Otetaan esimerkiksi tämä TPS:n ja SaiPan peräkkäisinä pelipäivinä höntsäämä home-and-home -tuplahöntsä. Siis voitteko kuvitella, että olin valmistellut huolella teille varsin perusteellista puheenvuoroa siitä, miten varsinkin liian usein runkosarjassa toisensa kohtaavien joukkueiden pitäisi pelata SM-liigassakin tällaisia kahden pelin minisarjoja.

Naamojen kulumiseen saataisiin uusia nyansseja ja peleihin jännitettä, kun ensimmäisen kohtaamisen harmitukset ja tönimiset kasautuisivat toiseen koitokseen. Tuloksena olisi intensiivisiä vääntöjä jopa marraskuun pimeydessä. Teoriassa moni on samaa mieltä, muun muassa ne muutamat asianosaiset, joilta asiaa nyt tiedustelin.

Mutta ei sillä niin väliä, mitä mieltä olivat. Kävi nimittäin niin, että TPS ja SaiPa nyhjäsivät niin ponnettomasti, että tuplakohtaamisen huipentuma toimi lähinnä esimerkkinä siitä, että tasapelisääntö pitäisi palauttaa. Kumpikaan ei varsinaisesti voittoa ansainnut.

Onneksi Turkuhallin 20-vuotisjuhlissa soitettiin sentään torvea ja veisattiin Varsinaissuomalaisten laulu.

Torvi tähtäili torvia. Kuva: Jaakko Stenroos.

Edustamani iltapäivälehden suuntaan oli myös selkein puhein pedattu kuviota, jossa lukijaa kutkuttava tarina syntyisi joko Tepsin noususta sarjan hänniltä tai SaiPan tappioputken yllättävästä katkeamisesta. Jotenkin oli hieman latistavaa huomata siinä 53 minuutin pelin jälkeen, että kumpikaan joukkueista ei todellakaan osaa homma hoitaa omiin nimiinsä.

Ei ole siis helppoa kirjoitustyöläiselläkään. Sen vain halusin sanoa. Mutta kyllähän niitä tuplapelejä silti voisi kokeilla, vaikka vähän vahingossa, kuten tässä tapauksessa.

Helppoa sen sijaan on tilastojen katsominen näinä päivinä. Kaikkihan tietävät, että todellinen lätkäjätkä katsoo NHL-tulokset Ylen teksti-tv:n sivulta 235. Samoin pistepörssit ja tulevat pelit näppäillään esiin sieltä - vaikka istuisi tietokoneella. Jotkut tosin ovat ehkä 2000-luvulle siirtymisen jälkeen hieman vierastaneet tätä länsimaisen sivilisaation merkkitekoihin kuuluvaa innovaatiota sen lievän kömpelyyden takia.

Vaan nyt on uusi aika koittanut. Ylellä on nimittäin käytetty minun lupamaksurahani ensiluokkaisesti hyödyksi ja Pasilan kellareissa on koodattu koekäyttöön Über Teksti-tv. Mikä muoto, mikä teho! Kaikki olennainen samassa näkymässä, nyt on ihmisen hyvä olla.

Kultatakki ja räkänokka.

Hänestä oli niin moneksi. Äijällä oli hiukan hassu nimi, kuulemma se oli joskus pelaillutkin. Mutta ennen kaikkea hän oli vihainen nuori mies. Ei fraasimaisen kepeällä tavalla, vaan silleen, että pikkupoikia välillä vähän pelotti katsella iltapäivätreenejä vanhassa Kupittaan hallissa. Ihan suoraan vaihtoaition takana ei aina uskaltanut istua.

Sitten kävi ilmi, että Jortikan Hannu osaa vähän valmentaakin. Sankaruutta oli Turussa 1980-luvun lopulla jaossa, eikä sitä jätetty kuljeksimaan. Kolme mestaruut, hei! Jotenkin siinä kävi niinkin, että vaikka TPS:n mestarijoukkueet vilisivät huippupelaajia, yhtäkkiä kylän suurin tähti oli valmentaja.

Kultatakkia aseteltiin hartioille, ehkä ihan syystäkin.

Väittivät häntä Midakseksi vanhan sadun mukaisesti. Välillä oli Turun Midaksella kädet taskussa matkoillaan, mutta sitten hän todisti myytin todeksi palaamalla kolmeksi vuodeksi TPS-leiriin. Kuus mestaruut, hei! Tuplatriplan aikoihin tapahtui sellaistakin, että sivullekirjoittanut päätyi kirjoittamaan jääkiekosta julkisesti. Hannun lähelle ei tosin silloinkaan vielä uskaltanut mennä.

Vaivihkaa vaihtui vuosituhat. Maailma muuttui, ehkä vähän Hannukin. Hänen värinsä ei ollutkaan enää kulta. Tiemme kohtasivat toden teolla, kun Hannu palasi vielä kerran Artukaisten kuninkaaksi, ja hallilla notkumisesta tuli minullekin ammatti. Juuri muuta yhteistä meillä ei sitten ollutkaan, yhteispelimme vähän tökki välillä.

Hannu ja minä, we go a long way back, kuten näkyy. Nykyään meillä on ilmeisesti taas puhevälitkin, vaikka ei sillä niin väliä kai olisi. Mutta mielenkiinnolla olen seurannut entisen rakennusmestarin uraa joka tapauksessa - valmentajana, ihmisenä, lööppijulkkiksena. Ristiriitaisilta tunteilta en ole välttynyt.

Kun ei tuosta toisestakaan Jaffalan keikasta näemmä tullut enää mitään, on lähes vääjäämättömästi arveltava, että Jortikan valmentamiset SM-liigassa on nyt nähty. Liian moni asia on muuttunut parissa vuosikymmenessä, silleen surullisella tavalla.

En juuri kaipaa Jortshua ihmisenä enkä lööppijulkkiksena, mutta mukavana valkkuna käyttöä voisi olla. Ainakin jos saisi takaisin sen Hannun, silmissä näkyi lätkäjätkän polte eikä syvä väsymys.

Mukavia jätkiä on joka kylä täynnä, kovia jätkiä on vähän harvemmassa. Kovia lätkävalmentajia vielä harvemmassa.

Kaikille kenkää.

Kuten tarkkasilmäinen kiekkokuluttaja on varmasti huomannut, kotimaan kiekkoskenessäkin ollaan tänä syksynä liikenteessä skarpilla asenteella, lepsuilut, epäkohdat ja epäonnistumiset kuitataan lähes kansainväliseen malliin. SM-liigassa kolme valmentajaa on jo vapautettu tehtävistään. Lisäksi Tapparassa oli joku jätkä, jonka nimeä kukaan ei taida enää muista, hän ilmeisesti totesi itsensä tarpeettomaksi jo ennen sarjan alkua. Mestiksessäkin on ilahduttavasti päästy vaihtotalouden makuun (lisää tulee, tehtaan takuu).

Tiukan tulosvastuun hengessä kirjattakoon ajankuvana syksyn 2010 TOP 3 tehtävästävapauttamiset (valmentaja-sarja):

3. Kärpät: Kärppäjohto roikotti Mikko Haapakoskea liigaryhmän jatkeena puolen vuosikymmentä apuvalmentajana, ilmeisesti kypsymässä kuin possu vartaassa. Sitten annettiin pitkä päävalmentajapahvi miehelle, joka ei ole päävalmentanut, mutta on kuluttanut naamansa kopissa silti jo valmiiksi.

Ja sitten otetaan odottamatta saapuneen ison hädän hetkellä kalsareita putsaamaan Hannu Aravirta. Hyvä uutinen lienee se, että nyt Kärpät tarvitsee ehkä enää kansainvälisen tason maalivahdin ja muutaman maajoukkuepelurin, jotta jengi menestyisi nykykoutsin alaisuudessa. Vankkaa johtamista.

2. TPS: Seurajohto vaihtoi ymmärrettävästi mestarikoutsinsa rahaksi tilaisuuden tullen, mutta hukkasi tilikirjaa tuijotellessa homman juonen. Ilmeisesti kovin tarkkaa kuvaa omasta urheilullisesta tilanteesta ja sen vaatimista toimenpiteistä ei ollut ainakaan esimiestasolla. Sitä on hieman vaikeaa selvittää, koska TPS:n ylin johto ei halua kommentoida TPS:ää koskevia asioita, olen kysynyt.

Niin tai näin, Tepsissä todettiin rekrytoitu valmentaja vääräksi ratkaisuksi tasan kolmessa kuukaudessa. Se on se aika, jonka Heikki Leime vaikutti joukkueen parissa. Jälkiä siivoaa hieman hassusti nyt Riku-Petteri Lehtonen, joka oli jo valmiiksi laivan ruorissa ennen Leimettä - nyt riittää luottoa, jota kesällä ei ollut. Vielä astetta vankempaa johtamista.

1. Jokerit: Lopunajan merkit leijailevat Pasilan kulmilla ilmassa niin sakeana, että tuleva listaykkönen on syytä kirjata jo nyt. Tässä tapauksessa kyseessä kyseessä saattaisi olla aidosti vankka johtaminen, koska nykyisessä yhtälössä ei näytä olevan hirveästi järkeä. Suunnitteleva ja toteuttava porras eivät kohtaa. Jokerien syvenevästä kriisistä vääjäämättä seuraava sirkus on myös vuodesta toiseen - liigan vanhaa slogania lainaten - parasta viihdettä.

Ai, Pelicans vai? Ei mahdu listalle, koska ketään ei kiinnosta ja koko homma edustaa vain kriisistä kolmanteen siirtymistä. Ensimmäinen peruste pätee myös SaiPaan - paitsi jos koutsi saa kenkää rattijuopumuksen vuoksi, sitten alan tosissaan epäillä lavastusta.

Mestiksessä kiinnostavaa on tällä hetkellä lähinnä se, tuoko valkkua vaihtavan seuran uusi valinta lisää viihdearvoa pressitilaisuuksiin. Seurajohtamisen näkökulmasta odotuksia ei juuri ole mutta työttömien koutsien pörssin kärkisijoilla on useita kovia mediapersoonia.

Viikon lukijakysymyksenä tiedustelemme seuraavaa täysin kuvitteellista ilmestystä: Kuinka kauan kestää, että joku SM-liigan tai Mestiksen seuran ylin johto vapauttaa kriisin hetkellä tehtävistään työnsä huonosti hoitaneen operatiivisen johtajan - tai itsensä?

Special Price, only for you my friend.

Torjuntaprosentti 93,0, päästettyjä maaleja 2,05/ottelu, ja mikä tärkeintä 11 voittopeliä kauden avausviidennekseen. Lähes kelvolliset tilastot pojanklopille, joka torjuu kiekkoja kenties NHL:n syynätyimpänä miehenä. Voisi kai sanoa, että Carey Pricen alkukausi on ollut vähintäänkin onnistunut.

Toisinkin voisi olla. Olen aiemminkin jorissut Pricen - ja kaikkien Montreal Canadiensin maalissa pelaavien - kohtaamista paineista. Hän on ollut suurennuslasin alla siitä päivästä alkaen, kun Canadiens valitsi harvinaisella kärkipään varausvuorolla tulevaisuuden pelastajakseen maalivahdin. Price on quebeciläiseen tapaan buuattu muutamaan otteeseen ulos kotikaukalosta ja viime kaudella pelipaikkakin meni ailahtelujen jälkeen, koska Jaroslav Halak oli ilmiömäinen.

Sitten tuli playoff-hurman jälkeinen kesä ja seura moninkertaisti Pricen paineet kertaheitolla myymällä Halakin, sitoutuen kultapojuunsa vankasti. Hermoilijan odotettiin jälleen sortuvan, mutta nyt jokin on toisin. Sen on huomannut poikansa veräjänvartijan uralle valmentanut Jerry-isäkin.

“One of the big differences in Carey is the realization that all he can do is go play. There’s just so many things that are out of his control. He can only do what he can do. It’s been better for him this year. - - He can’t please everybody; he can’t always meet everyone’s expectations. I just think he’s more at peace this year than I’ve seen him the last couple of years.”
Jerry Price, “Price’s answers to doubters: winning”, 18.10.2010.

Kuulostaapa helpolta, eikä se tuon vaikeampaa taida ollakaan.

Ainakaan teoriassa siis. Nuorelle urheilijalle käytäntö voi olla hieman hankalampaa. Odotukset Montrealissa ovat valtavat ja iso osa niistä tuntuu suuntautuvan kohti epäonnistumista. Kotiyleisö buuasi Pricelle jo syksyn ensimmäisessä harjoituspelissä(!) helpon maalin jälkeen. Yritä siinä sitten.

Price yritti. Ja ennen kaikkea hän oivalsi muutaman ammattilaisvuoden jälkeen, mitä todellinen huipulla oleminen tarkoittaa. Ykkösvarauksella saa jokusen sauman ja lahjakkuudella pääsee keskinkertaisuuteen saakka. Mutta vain tiukimmankin homman hoitamalla saa kenties nimensä kaiverretuksi mihinkään merkitykselliseen paikkaan.

Carey Price on oppinut kliseisesti kunnioittamaan peliä - itseään, joukkuettaan, leikin kovuutta. Työetiikan keksimistäkin suurempi oivallus on kuitenkin kasvu olennaisten asioiden oivaltamiseen.

Maalivahdin isäpapan sanoma on pyörinyt mielessä jo ennen kuin luin sen. Samaa tarinaa löytyy nimittäin upeasta Andre Agassin omaeläkerrasta (siitä lisää myöhemmin). Kaikkien aikojen kovimman tennisäijän ura oli nuorena niin monella tapaa väärällä raiteella, ettei katastrofi ollut kaukana. Sekavan miehen itseltään pelastaneiden valmentajien repliikkinä toistuu monella sivulla yksi olennainen lause: hallitse mitä voit hallita. Ja Andre hallitsi, lopulta.

Kiekkokuluttajan - ja ehkä Habsin - kannalta parasta on se, että Price oppi tämän läksyn jo 23-vuotiaana. Hän ei voi juurikaan vaikuttaa häiriintyneen kotiyleisön reaktioihin, eikä median tai kenenkään muunkaan rakentamiin paineisiin. Omia hommiaan hän sen sijaan voi kontrolloida. Ja se näyttää nyt sujuvan.

Vuoden torjuntaa tarjotaan jo.

Kupla voi toki vieläkin puhjeta vaikka ennen joulua, yksi asia on kuitenkin jo nyt varma. Joka tapauksessa tarinasta tulee mehukas.