Usko, Toivo ja niiden kaverit.

Kun ihmiselle mielletään jonkinlainen julkinen, ammatillinen tai sosiaalinen rooli, muut ihmiset alkavat käyttäytyä sen oletuksen mukaisesti kanssakäymisessä. Minä olen ystäville, kylänmiehille ja toimittelijan kohtaamille asiakkaillekin ilmeisesti se-tyyppi-jolle-kuuluu-puhua-lätkästä. Aika harva alkaa puida vaikkapa paikallisen telakan tilannetta tai edes ilmoja, joita on pidellyt.

Sen sijaan olen viime aikoina kohdannut hämmentävän usein päivittelyjä siitä, miten haluttomalta, tahdottomalta tai hengettömältä laumalta paikallisen Palloseuran jääkiekkoa imitoiva joukkue on. Toinen variaatio on tiedustella syytä tälle ilmiselväksi todetulle asiantilalle. Tätä kuulee jo kollegoiltakin.

Ja joka kerta minua hämmentää, koska liigaa on pian pelattu kolmannes, enkä osaa vieläkään lukea näkemästäni moista. Tunnustan kyvyttömyyteni. Tuijotan pelejä, väijyn harjoituksia, haastattelen äijiä ja tulkitsen kehonkieltäkin - mutta näen luullakseni jotain muuta. Ehkä lauman lapsen lailla eksyneitä aikuisia, omaan neuvottomuuteensa turhautuneita lätkäjätkiä.

Mutta sitä en yleisellä tasolla näe, että TPS olisi luovuttanut. En näe pelaajia, jotka olisivat lyöneet homman läskiksi. Toki tällaisia yksilöitä on lähes jokaisessa vaikeuksissa olevassa joukkueessa, mutta sen havainnon yleistämisellä on harvoin perusteita.

Ongelman ydin taitaa olla siinä, että kun joukkueella - ja sen yksilöillä - ei mikään suju, kikkojen loppuminen, syvä turhautuminen ja näistä seuraavat vääjäämättömät epäonnistumiset näyttäytyvät katsomoon helposti lamaantumisena. Peli hidastuu, luintinkaan ei kulje, aina ollaan vähän vastustajaa jäljessä. Selkäranka naksuu helposti. Ja helposti olllaan aika lailla haluttoman näköisiä.

Yleisellä tasolla kyse on lumipalloefektistä, josta tuli turistua jo keväällä. Se toimii urheilussa molempiin suuntiin, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Silloin mielessä olivat kevään TPS ja kevään Ilves. Kylläpä ovat ne esimerkit kaukana tämän hetken todellisuudesta.

Ilves tai vaikkapa Ässät ovat nuoria joukkueita, joilla tuntuu onnistuvan moni asia juuri nyt. Pojat eivät vielä ole oppineet häviämään (se aika koittaa, älkää pettäkö itseänne), ja hommat kasaantuvat hyvällä tavalla. Turussa taas yksi asia toisensa jälkeen on luisunut kohti ojanpohjaa. Sitä mopoa on kovin vaikeaa kääntää, eikä se aina ole edes valmentajan - siis yhden ihmisen - nimestä, taidoista tai toimenpiteistä kiinni.

Pelaajilta luovuttamisesta tai luovuttamatta jättämisestä on suht turhaa kysyä, mutta puhuinpa silti Sami Venäläisen kanssa asiasta. Kunniallisen syksyn taapertajien joukossa pelannut laitahyökkääjä totesi osuvasti, että aika harvalla olisi edes varaa lyödä läskiksi. Siis jos oletetaan, että useimpia TPS-pelaajia kiinnostaa saada työpaikka jääkiekon parista vielä ensi kaudeksikin. Hyvä pointti.

Tässä alkaa vanha kyynikkokin kuulostaa höveliltä, mutta ehkä liian helppo selitys vain tökkii. Tai sitten olen vain heikkona hetkenä ylenpalttisen positiivisella päällä. Uskon kuitenkin siihen, että tämä joukkueellinen pelaajia haluaa vielä onnistua tänä nimenomaisena joukkue. En siis pelkästään toivo. Vaikka valheellinen toivominenkin olisi luontevaa, koska joudun joka tapauksessa seuraamaan Artukaisten talvisirkuksen räpellystä koko esityskauden ajan.

Ehkä tämä johtuu siitä, että olen viime päivinä kovasti uskonut - muun muassa länsimaisen sivistyksen kulmakiviin: rumpuihin, bassoon ja kitaraan. Seuraa oppitunti kolmessa ja puolessa minuutissa:

Who would’ve thought that after all something as simple as rock ‘n’ roll would save us all…

Uskokaa tekin, koska johonkin on jokaisen hyvä uskoa. Kansankirkko ei ole muodikas kohde nykyisellään, mutta on sitä muutakin tarjolla.

Itse pohdin yhä vahvemmin sitä, pitäisikö toimittaa Palloseuran pukukoppiin nimettömänä lähetyksenä cd-levyllisen verran Turnerin Frankin Poetry of the Deed -viisua. Saisivat soittaa sitä toistolla vaikka jouluun saakka: “we are what we believe”.

Ja käänteisesti, jos et jaksa uskoa, et ole mitään.

Vuotuinen väkivaltakatsaus.

Yhtäkkiä se tuli. Nimittäin oivallus siitä, mikä lätkäväkivallassa tökkii. Suoritin jokavuotisen ekskursion vapaaottelukehän äärelle ja sen jälkiseuraamuksena kaikki kirkastui.

Kyse ei ole siitä, että sisäinen vaalikone olisi neuvonut siirtymään kukkahattupuolueeseen, vaan toisen tyyppisestä probleemista - siitä, että jääkiekossa väkivalta on epärehellistä, etenkin henkisesti. Kaukalossa vastapuolen koskemattomuuden katoamiseen vaikuttavat kaikenlaiset kestämättömästi perustellut koodistot. Jääpainissa voi jättää vastaamatta teoistaan. Ja lätkäväkivalta on lopulta useimmiten puolittaista läpsimistä.

Lätkäskenessä vannotaan kierohkon kunnian ja koston etiikan nimiin, mutta tulokset ovat silti melko onnettomia. Loukkaahan siellä joku joskus, mutta jos oikeasti haluttaisiin vaalia kolhittujen kunniaa ja maksattaa tehtyjä vääryyksiä, väkivalta olisi siihen verrannollista. Puheiden mittaista, siis huomattavasti tehokkaampaa.

Sen tarkemmin erittelemättä mieleen tulee mieleen runsaasti keinoja - mutta niiden käyttöä rajoittanee jokin kirjoittamattomien sääntöjen koodiston pimeä pykälä.

Mitäpä sitä peittelemään, väkivalta sinänsä on kiehtovaa. Ei niinkään sellainen sirkushuvien ulkopuolinen, normeja ja turvallisuutta rikkova arjen väkivalta (se on ainoastaan muutoin kiinnostavaa), vaan urheilun ytimeen syvästi kuuluva säännelty väkivalta. Sitä on vaikeaa selittää edes itselleen, mutta jotain outoa tenhoa on adrenaliinin käryisessä sovitussa pahoinpitelyssä. Mitä lähempää näkee, sen parempi.

Olen tästä kaiketi ennenkin vaahdonnut…

Tom Niinimäki antaa, Dave Hill ottaa.

Tavanomaisen lätkätappelun viehätys perustuu kielletyn hedelmän aromiin, ja kenties äkilliseen normista poikkeamiseen. Hetken huumassa ei ole niin väliä, vaikka nuhjaus on useimmiten lähinnä lapsellista. Hetkittäin viihteellistä, mutta yleensä tahattoman koomista.

Vapaaottelun tapaisessa urheilulajissa painopiste on päinvastainen: tahattoman komiikan häivähdyksiä toki riittää, mutta vain luvatun kaltaisen kovan viihteen lomassa.

Mahdollisimman vähin säännöin rajoitettu, vain täydelliseen vastapuolen alistamiseen tähtäävä kamppailu on niin lähellä alkuperäisen urheiluviihteen ideaa kuin nykypäivänä on mahdollista. Kehässä kaikki on aitoa - satuttamisen aikomus, kipu, sitkeys ja lopulta myös vastapuolen kunnioitus (joka kaukalossa on vain myytti).

Jääkiekko ja muut joukkuelajit ovat nykymuodossaan aivan toisesta maailmasta, ja hyvä niin. Vääjäämättä herää vain tuttu kysymys siitä, kannattaisiko lätkässä pysytelläkin puhtaasti sillä puolen aitaa, jossa vihreässä ruohossa ei ole veriroiskeita. Aidan päällä keikkumisesta tulee ennen pitkää takapuoli kipeäksi, joten puolen valitseminen voisi tehdä hyvää.

Vapaaottelun kaltaisen laillistetun väkivallan viehätystä en yritä väkisin selittää. Sitä on mahdotonta oivaltaa kokematta. Mutta jos tippaakaan kiinnostaa, katsokaa vaikka kuvia: Turku Fight II näytti tältä. Oli siellä paikalla ihan oikeitakin kuvaajia, Jatkis-Jaska ja yhdet veljekset.

Ilmiötason kauhistelun ohella vapaaottelun ja sen sukuisten vääntöjen luulisi kiinnostavan urheilun ystäviä, ja etenkin nykyistä useampia kollegoita (toimituksia), paristakin syystä. Ensinnäkin kamppailu-urheilun suosion voimakkaan kasvun vuoksi, ja toiseksi sen takia, että kyseessä lienee lähitulevaisuuden olympialaji, tavalla tai toisella.

Siistitty vapaaottelu ja lukkopaini ovat jo kansainvälisen painiliiton alaisia kilpailumuotoja. Etenkin jälkimmäinen on niin perinteikästä ja laajalti levinnyttä puuhaa, että matka kesäkisojen näytöslajiksi ei välttämättä ole ylittämättömän pitkä. Sanokaa minun sanoneen.

Väkivaltaurheilun kotimaiseen historiaan voi nyt perehtyä varsin helposti, Sakari Luoman tuore teos Fight! Vapaaottelua Suomesta (Johnny Kniga) on varsin toimiva perehdytys aiheeseen. Suositeltavaa sivistystä lätkäjätkällekin.

* * * * *

Kauniimmaksi lopuksi haluaisin vielä muistuttaa, että murinoiden ohella maailmanluokan pähkäilyjä löytyy myös Etsimestä, Viikon Kuva on voimissaan tälläkin kaudella.

Lisäksi haluaisin jakaa lievästi epävirallisen Lätkäjournalismiteko-palkinnon. Viime viikon laadukkaimmasta kiekkojournalismista vastasi nimittäin hivenen yllättäen Helsingin Sanomat, jopa kahteen otteeseen. Torstaina HS:n urheilusivuilla kerrottiin, että Kovasen kone käy kasvisruualla (HS B9 21.10.) ja tarjolla oli mielenkiintoinen vertaileva juttu ammattilaiskiekkoilijoiden ruokavalioista. Pyhäpäivän sunnuntaisivuilla taas esiteltiin Pelimiehen urakka (HS D4 24.10.), reportaasi SaPKon pelaajien Mestis-arjesta ison talon resursseilla tehtyä laatujournalismia.

Tätä lisää, kitoosh. HS:n maksullisen arkiston takia linkit valitettavasti uupuvat, mutta etsikääpä lehdet käsiinne.

Eikö voitaisi vaan kaikki olla kavereita?

Miksi jääkiekkojoukkueeseen hankitaan uusia pelaajia kesken kauden? Usein kaiketi siksi, että vanhat eivät ole jonkun mielestä niin hyviä kuin kesällä luultiin, tai liian moni pelaaja on hajonnut matkan varrella. Monesti pelaajahankintoja tai niiden tarvetta perustellaan kuitenkin sisäisellä kilpailulla. Viimeksi torstaina taisi Kärppien valmentaja Mikko Haapakoski käyttää tätä argumentointia miehistöään ja sen tilaa arvioidessaan. Turussakin on tätä jo tänä syksynä kuultu, sekä ennen että jälkeen loukkaantumissuman.

Joukkueessa pitää siis olla sisäistä kilpailua. Se on ajatuksena hieman hassu, kun lajin perusideana on kilpailla joukkueena muita, ei omia vastaan - mutta ei suotta takerruta siihen. Sisäinen kilpailu tarkoittaa ymmärtääkseni sitä, että valmentajalla on vähintään viisi kentällistä pelaajia kisaamassa vajaan neljän kentällisen pelipaikoista. Sisäisen kilpailun siis oletetaan tuottavan jollain tapaa paremman lopputuloksen ulkoisessa kilpailussa.

Aika usein pintaa rapsuttamalla tosin näyttää siltä, että pohjimmiltaan on kyse valmentajan halusta saada parempia pelaajia. Tässä tapauksessa kilpailu tarkoittaa sitä, että vanha pelaaja X kilpailee vitosketjusta käsin, koska hän ei valmentajan mielestä ole riittävän hyvä, vaan tarvitaan uusi pelaaja Y. Ja joka tapauksessa arjen realismia on se, että vähäinenkin sisäinen kilpailu koskee vain pientä osaa joukkueesta. Ihan jokaisen kokeneen/kalliin/luotetun pelurin ei tarvitse kisata edustusoikeudestaan.

Sekin tässä mietityttää, että mihin tätä konseptia yleisesti ottaen tarvitaan. Miksi valmentajalle ei jonain yksittäisenä hetkenä riitä täysi kokoonpano pelaajia? Maallikko voisi helposti kuvitella, että valmentajan kompetenssiin kuuluu saada pelaajansa kilvoittelemaan olennaisista asioista ilman ulkoista uhkaa - jonka taas voi kuvitella muodostuvan joillekin pelaajille myös häiriötekijäksi.

Se taas lienee yltiöoptimistinen ajatus, että lätkäjengi voisi kasassa olevalla porukalla taistella parhaalla mahdollisella tavalla rakentamatta ylimääräisiä keskinäisiä jännitteitä. Jääkiekkoilun nykyaikaiseen soturikulttiin liittyy jotenkin erottamattomasti se, että vain kovimmat jätkät seisovat taiston tauottua. Miehiä mitataan omassa porukassakin ja jonkun on aina oltava tyytymätön (jotta valmentaja voi olla tyytyväinen).

Hieman nurinkurista on se, että sisäisen kilpailun luomiselle ei yleensä keksitä kuin tuo yksi keino. Jos on neljä kentällistä äijiä, kilpailua peliajasta syntyy varsin helposti peluuttamalla vain kolmea niistä. Tämän moni valmentaja oivaltaa kesken pelin tappioasemassa keskimäärin 43 peliminuutin jälkeen.

Mutta kai sitä voisi koko pelinkin ajan testata, jos kilpailua kaivataan? Kaikkihan harjoittelevat nykyään kovempaa kuin kukaan koskaan, joten mahdotonta se ei olisi. En suostu uskomaan, etteivät hyvin harjoitelleet pelaajat jaksaisi moista. Tällainen mekanismi myös lisäisi vallitsevalla logiikalla pelaajien kilvoittelunhalua, koska sisäisen kisan voittaneille olisi tarjolla entistä enemmän vastuuta siinä varsinaisessa kilpailussa, jota jääkiekko-otteluksi kutsutaan.

Sekin tässä tulee taas kerran mieleen, että ovatko ammattilaisiksi kutsutut pelaajat ihan oikeasti vain isoja lapsia, jos ja kun tällainen keinotekoinen mittely on tarpeellista. Äkkiseltään luulisi, että voittamisen halussa, ammattiylpeydessä ja itsensä ylittämisen himossa olisi urheilijalle riittävästi porkkanaa tavoiteltavaksi ilman mukavan valkun niskaanhuohottamistakin.

Vai onko sittenkin kyse siitä, että valmentajat eivät uskalla luottaa tähän (ja luoda siihen soveltuvaa ilmapiiriä)? Vai onko lajikulttuuri sellainen, että noita viettejä ei pääse syntymään pelaajille?

Kauniiksi lopuksi on syytä vielä ihmetellä, miksei lätkäjengeissä sovelleta äärimmäisiä sisäisen kilpailun metodeja. Kohtuullisen läheltä ammattilaisten puuhastelua seuraavana en muista ikinä kuulleeni, että treeneissä olisi suoranaisesti pistetty äijiä kamppailemaan mies miestä vastaan. Siis oikein tosimielellä, panoksena vaikkapa pelipaikka seuraavan viikon peleihin.

Valmentajien suosimiin ylimääräisiin oheisharjoituksiinkin saisi ihan uutta puhtia, kun pojat pistettäisiin äheltämään esimerkiksi vapaaottelukehässä. Siinä sitä olisi sisäistä kilpailua, lämminhenkisesti ja tiukan ryhmädynamiikan nimissä.

Tulipa vain tämäkin mieleen, sillä lauantaina valtakunnan kulttuuripääkaupungissa mitellään Turku Fight II. Passaisi lätkäjätkien tulla ottamaan oppia. Raporttia seuraa myöhemmin.

Kappas kappas hei…

Keskeytämme kaikki tavanomaiset lähetykset ja jokatiistaisen Veikkaajan luvun - joka ei itse asiassa ole päässyt edes alkamaan - kertoaksemme, että valtakunnassa on kaikki hyvin. Meillä on nimittäin uusi piinkova lätkälehti. Eikä mikä tahansa lehti, vaan ehta zine, oikein käsityönä tehty lätkäpunkzine.

Siis todellakin. Postin seasta löytyi tänään pahaenteinen ruskea kirjekuori, jossa ei kuitenkaan ollut verottomia ansiotuloja (höh), vaan aviisi nimeltä Keesi päässä, lapa jäässä. Jo nimi paljastaa homman juonen. Omakustanne sisältää lähes kaikkea olennaista; asennetta, punkia, punkkareita ja paljon puhetta lätkästä.

Yhdistelmä on nähdäkseni loistelias. Vähän sama kuin jos voisi syödä suklaajäätelöä kuuman pizzan päällä. Tai jos Shirley Mansonilla ja Jessica Alballa olisi töllössä yhteinen scifi-sarja, joka keskittyisi perustelemattomaan väkivaltaan ja Denis Learyn kirjoittamiin letkautuksiin. Ymmärrätte varmaan.

KPLJ:n sisältö tuoksuu vahvasti ruohonjuuritasolta. Ylenpalttinen arvioiminen on jätetty sikseen ja jokaisen SM-liigajoukkueen tiimoilta on kaivettu esiin punk-henkinen fani, jonka kanssa puidaan asioita rehellisesti ja rempseästi. Punkin puolelle karataan vain olennaisen verran eli tarjoillaan muutama kova lätkäpunk-juttu. Niistä selviää, minkä jengin fani on Bad Religionin Greg Hetson ja mikä nykylätkässä kanadalaisen Propagandhin tyyppien mielestä mättää. Edesmennyt kotimainen laulu- ja soitinyhtye Rebound tulee niin ikään esiteltyä. Asiaa.

Ulkoasu on luonnollisesti zine-kulttuurin parhaiden perinteiden mukainen: “taitto” on malli leikkaa-liimaa-ja-varasta-kuvat. Kansikin on asianmukaisesti törkeän epäselvä ja painojälki suttuista. Asiaa!

Koko konseptin nyrjähtäneen kauneuden tiivistää HIFK-fani Toni, laulaja-kitaristi-lätkäjätkä:

“…ettei lätkä ole missään määrin punk, vaan ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa ihan päinvastoin. Eli kyseessä voi olla jonkinlainen punkin sääntöjen rikkominen. Tietyllä tasolla kuitenkin jääkiekko ja punk-musiikki on molemmat nopeetemposia, yksinkertaisia, arvaamattomia ja vähän lyhytjännitteisiä. Onhan niissä siis paljon yhteistäkin. Sit taas toisaalta, onko cheerleaderit, Patria-mainokset ja Kokoomuspoliitikot punk?”

Ja mikä tärkeintä, lehteä voi tilata vaikka täältä. Päätoimittaja antoi ymmärtää, että jos kaikki Jatkiksen lukijat tilaavat heti oman kappaleen, toinen painos saatetaan ottaa. Ja seuraavassa numerossa on Mestis-teema - ehkä, jos jaksetaan tehdä.

Tässä vaiheessa on toki hyvä tiedostaa, että osalla lukijoista saattaa olla aukkoja sivistyksessä. Siksipä tässä Propagandhin klassikko Dear Coach’s Corner:

Dear Ron McLean…

Tässä lähetyksessä kerromme vielä, että lukuharrastus kannattaa muutoinkin. Kun se uusi Veikkaaja on luettu (erityisesti s. 33), lätkäopintoja voi jatkaa vaikka perehtymällä Sports Illustrated -lehden mahtavaan verkkoarkistoon. Miksei kukaan ole ennen kertonut, että tällainen on olemassa?

Laarista voi tonkia vaikka William Faulknerin pysäyttävän kauniin jääkiekko-aiheisen esseen An Innocent At Rinkside vuodelta 1955. Tämä Faulkner on kuulemma joku kirjailija, jostain Nobelistakin taisi olla maininta…