Veikkaajan kesävesana jälleen ansiokasta työtä tekevä kollega Hiitelä oli tämän viikon aviisissa päässyt varsin mukavasti skuupin syrjään käsiksi. Lehden ja Hipsun tietojen mukaan “SM-liiga sulkee ovensa” eli liigakarsinnoista ollaan jälleen luopumassa tulevan kauden jälkeen.
Kovin tarkkaan tätä perinteisten “saatujen tietojen” pohjalta tehtyä uutista ei taustoiteta, mutta jotain kuitenkin. Kutakuinkin järjellinen perustelu on se, että yhdelläkään Mestis-seuralla ei ole (ollut) taloudellisia edellytyksiä nousta, vaikka peleissä sattuisikin pärjäämään. Samalla linjalla jutun ainoa nimetty lähde, Ässien toimitusjohtaja Jukka Hirsimäki kertoo, että “karsintojen aloittaminen toi taloudellista pahoinvointia niin liigaan kuin Mestikseenkin” (Veikkaaja 26/2010).
Karsinnoista, avoimesta liigasta tai talouden ja urheilullisuuden välisestä suhteesta voi olla monta mieltä - minun kantani lienee tullut selväksi jo aiemmin - eikä siihen hedelmättömään keskusteluun ehkä tarvitse nyt lähteä. Yksi asia uutisessa/asiassa kuitenkin äkkiseltään kiusaa. Nimittäin kohtuullisen vahva tuntuma siitä, että nyt lääkitään taas oireita, ei varsinaista sairautta.
Jos hyväksytään lähtökohdaksi Hirsimäen esittämä heikkovointisuus, voidaan kysyä seuraavaa: Korjaako SM-liigan muodollinenkin sulkeminen a) liigaseurojen taloudellista pahoinvointia tai b) Mestis-seurojen taloudellista pahoinvointia? Lonkalta ampuen vastaan molempiin “ei”.
Liigassa tilanne on toki jokseenkin tulkinnanvarainen, mutta nähdäkseni ensisijaiset kehitysnäkemät taloudellisen tuloskunnon kohentamiseen olisivat aivan jossain muualla. Liigan ulkopuolisen Suomi-kiekon osalta voidaan taas jo vanhan kertauksena todeta, että unelmien tappaminen vie ne teoreettisetkin mahdollisuudet toiminnan taloudelliselle kehittämiselle. Ja tämä tehtäneen jälleen Jääkiekkoliiton siunauksella.
Jos Suomessa joku olisi asianosaisten lisäksi aidosti kiinnostunut Mestis-seurojen hyvinvoinnista, viimeistään nyt kahden vuoden (huonojen?) kokemusten pohjalta mietittäisiin, miten voitaisiin rakenteellisesti ja systemaattisesti tukea kehittymisestä kiinnostuneiden puoliammattilaisseurojen nousua ammattilaiskastiin. Kuilu sarjojen välillä on syvä, mutta ei sitä minusta passaa käyttää ainoana kunnon argumenttina, koska se kuilu on kaivettu omin käsin vuosituhannen alun suljetun liigan aikana.
Lajin kotimaisella kattojärjestöllä tai vaikkapa salaperäisellä Jääkiekkosäätiöllä miljoonineen olisi varmasti keinonsa auttaa seuroja kasvukivuissa. Jos siis olisi halua auttaa. Tai edes halua kehittää Suomi-kiekkoa kokonaisuutena.
Seuraavaksi jäämme odottelemaan sitä, milloin joku SM-liigassa tai Jääkiekkoliitossa osoittaa vastaavissa määrin huolestuneisuutta yksittäisten liigaseurojen urheilullisesta pahoinvoinnista. Montako vuotta menee, 5, 10? Vai onko se lainkaan relevanttia enää lähitulevaisuudessa?
* * * * *
Tässä lähetyksessä kerromme vielä omahyväisesti, että Maija Haaviston Twitter-kirja -blogissa on painavaa asiaa siitä, miten urheilutoimittaja kokee ja näkee Twitterin monenlaisena välineenä. Haastateltavana minä itse.