Koska lätkäkauden pelit ja kemut alkavat käydä vähiin, juhlan aihetta on syytä hakea välillä muualtakin. Tällä viikolla Suomessa juhlii ainakin 28 000 nuorta ihmistä, jotka julistetaan ylioppilaiksia. Eikä siellä lukiossa ole suotta istuttu, vaan kirjanoppineisuuden lisäksi on harjaannuttu muun muassa elämäntaidossa ja suhteellisuudentajun saralla.

Tästä esimerkin tarjoaa Ilta-Sanomiin haastattelemani tuore Suomen mestari Veli-Matti Vittasmäki.

“Ensimmäisenä vuonna kieltämättä aika moni ajatteli, että mitä me turhaan koulussa notkutaan, meistä tulee jääkiekkoilijoita kuitenkin. Aika vähän niitä ammattitason pelaajia on loppujen lopuksi tullut.”
V-M Vittasmäki, IS 31.5.2010

Klassista, joskaan ei klassisen kaunista, ja sitaatti on vielä armeliaasti alkuperäistä pehmeämmäksi siistitty. Jokainen ihmisten ilmoilla liikkunut tunnistanee ilmiön, jossa nuorten miesten rajaton itseluottamus tietyssä pisteessä alkaa lipsua katteettoman pöyhkeilyn puolelle. Etenkin kiekkojunioreilla on tässä vahvat perinteet, kun ei se seuran junioripäällikkö yleensä muista kertoa isille ja pojille, millaisin suhdeluvuin Meidän Joukkueesta noustaan SM-liigaan tai menestyviksi kansainvälisen tason pelaajiksi.

Pisteet ylioppilas Vittasmäelle paitsi varsin hyvistä papereista, myös siitä, että tajusi tämän asian ihan itse. Pelihommatkin on tullut hoidettua keskimääräistä paremmin. Ja onnea tietysti kaikille lätkä-ylioppilaille.

Tämän päivän IS kannattaa muuten lukea jo siksi, että Vittasmäen mukana siellä poseeraavat meikän lätkähanskat.

Kuka luottaisi omiin hankintoihinsa?

Viime päivien uutisvirrassa eräs pieni informaation palanen jäi kutittelemaan takaraivoon. Montreal Canadiens oli tehnyt yksivuotisen sopimuksen entisen TPS-puolustajan Kyle Klubertanzin kanssa. Esimerkkinä isommista asioista tämäkin sinänsä melko merkityksetön siirto on painoarvoaan tuhdimpi.

Vaikkei kyseistä pelaajaa muistaisikaan, tarina on varsin tuttu. SM-liigaseura hankkii ulkomaalaisen pelaajan, oletetun vahvistuksen. Pelaaja ei välttämättä alkuun ole kohtuuttomien odotusten tasoinen, mutta kauden edetessä sopeutuminen ja oppiminen tekevät hänestä arvokkaan osan joukkuetta. Keväällä pelaaja jatkaa matkaansa, seura taas toistaa samat vaiheet vuodesta toiseen. Verojakin säästyy hyvällä tuurilla.

Klubertanz oli malliesimerkki tällaisesta. Hän ei syksyllä suuresti säväyttänyt, mutta kevään tulle nuori pelaaja oli jo kasvanut isompiin saappaisiin. Pudotuspeleissä “Klubi” niin hyvä, että kovin moni tuskin olisi vastustanut jatkoa. Joku ehkä ohimennen mietti, miten hyvä mies siinä olisikaan jatkossa ollut. Tässä tapauksessa niin hyvä, että hänet arvioitiin päättyneellä kaudella Elitserienin kärkipakkeihin lukeutuvaksi, tehojakin alkoi tulla.

Miksi liigaseurat aloittavat joka vuosi saman sirkuksen nollapisteestä? Osasyy on varmasti siinä, että kunnianhimoisia ulkomaalaisia on vaikeaa (nykyisellään) houkutella pidempiin sopimuksiin. Mutta monestiko sellainen käy edes mielessä seurapomoilla, riskit pelottavat, kun se oma skouttaustyö ei ihan aukotonta aina ole kuitenkaan. Toisaalta pelaajilla ei ole erityisemmin syytä ajatella, että vaikkapa parin vuoden pyrähdys SM-liigassa olisi hyvä juttu uralle.

Entäpä jos SM-liigassa profiloiduttaisiin ihan rehellisesti kasvattajaliigaksi tälläkin saralla? Ei välttämättä kaikkia ulkomaalaisia tarvitse nuoriin nimettömyyksiin vaihtaa, mutta aika moni jengi hyötyisi siitä, jos ryhmässä olisi aina 1-2 “projektipelaajaa” tälläkin saralla. Ulkomaalaisen pelaajan hankinta on lähes aina jonkinmoinen normaalista poikkeava investointi - sillekin panostukselle voisi etsiä muutakin arvoa kuin välitön tulos seuraavana keväänä.

Pitkäjänteisyyden odottaminen on hieman naiivia, kun kaikki seurat eivät ilmeisesti vielä osaa skoutata kunnolla edes Mestistä, mutta näkymä olisi vain niin kaunis. Höntyilyn sijaan kartoitettaisiin ulkomailta järjestelmällisesti pelaajia, joiden kasvupotentiaali mahdollistaisi myös markkina-arvon kasvuun tähtäävän jalostustyön. Ajan mittaan koko liiga voisi profiloitua kunniallisen ammattiliigan ohella nuorten pelaajien kasvattajaliigaksi - jossa ymmärretään lahjakkuuksien arvo ja josta voi järjestelmällisesti ponnistaa eteenpäin. Silloin Suomeen voisi eksyä muitakin kuin arvoituksellisia nimiä kummallisen nimisistä liigoista.

Käytännössä se toki vaatisi sitä, että jokavuotisissa arpajaisissa ammuttaisiin paljon vähemmän huteja, ja luotettaisiin hankintahetken näkemykseen eikä unohdettaisi palkkaamisen syitä, jos nuori pelaaja ei heti syksyllä sopeutuisikaan vieraaseen maahan ja pelikulttuuriin. Isoin viisaus olisi muistaa se, että esimerkiksi pohjoisamerikkalaisella puolustajalla uran ensimmäinen kausi eurooppalaisessa kaukalossa voi olla ison sopeutumisen paikka. Jos taidot tiedetään hankintavaiheessa, pitäisi olla kohtuullisen todennäköistä, että toisella kaudella voi odottaa heti kovempia tuloksia.

Rohkeutta vaadittaisiin sen verran, että jos luotetaan hankinnan laatuun, sopimuksia pitäisi tarjota vähintään pariksi vuodeksi, tai ainakin pyrkiä saamaan lyhyisiinkiin sopimuksiin ajoissa laukeavia optioita jatkosta. Pitäisi uskaltaa katsoa hieman kauemmas - etäisyydelle, jota yleensä mitataan vain seurajohdon juhlavissa strategiapuheissa.

Tie ei ole helppo. Mutta helppoa ei ole sekään, että nykyisellään hyvät hankinnat hukataan ensimmäisen kevään tullen taloudellisista syistä muualle. TPS:kin ikään kuin teki kartoitustyön ruotsalaisille ilmaiseksi. Onnistuneen ensimmäisen vuoden jälkeen jatkosopimusta oli toivotonta tarjota, koska kilpailijan tarjous oli niin paljon lihavampi. Ja nyt Klubertanz läksii NHL:ään/AHL:ään Djurgården-pakkina.

TPS hankki hänen tilalleen Darcy Campbellin, jota kukaan ei enää halua muistaa. Sittemmin kävi arpajaisissa tuurikin, kun (kesällä 2007 yhdeksi vuodeksi hankittu) Lee Sweatt saatiin toviksi takaisin Turkuun, mutta nyt ollaan taas lähtöruudussa. Viikon takaisen tiedotteen mukaan seura on palkannut “Sweattin korvaajan”, jonka kykyihin on kova luotto. Itse olisin tarjonnut niin kovalle prospektille suoraan kahden vuoden sopimusta.

Suikkasen baari - exit only.

No niin, joskus käy niin, että olisi niin paljon asiaa, ettei millään riitä aikaa kaiken puimiseen. Joskus taas käy niin, ettei jouda puimaan ainuttakaan asiaa, tai ainakin siltä tuntuu. Viimeinen viikko tiivistettäköön siihen, että pääasiassa on maksettu velkoja.

IIHF:n apulaistonttu Zymon Whatshisname vaati pelaajia maksamaan kunniavelkansa isänmailleen - jokunen taas yrittikin, mutta se jäi epäselväksi, missä määrin kunniavelka kuittaantuu MM-kisoihin lähtemällä. Pieni ja sisukas Tsekkoslovakia taas kuittasi MM-finaalissa kalavelkojaan Suurelle ja Mahtavalle - kerrassaan puhuttelevaa. Täällä kulttuuripääkaupungissa velkojaan, ihan oikeita tällä kertaa, maksaa paikallinen Palloseura. Maksettavaa riittää takavuosien kunnianpalautusten ja korpivaellusten jäljiltä, mutta reilu säkillinen itämaan ruplia auttanee sillä saralla varsin pitkälle.

Varjopuolena on toki sellainen pikkuseikka, että loistavaksi liikeideaksi osoittautunut “Suikkasen baari” on suljettu ja TPS on ilman päävalmentajaa. Arki ei silti anna armoa, mestarit palasivat tiistaina työmaalle.

Huomaamaton omakuva, ja joku Virtala.

Paikkakunnan johtavalla voimailuklubilla kolisteltiin rautaa vielä hymyssä suin, mutta jatkossa naureskeluun ei ole aihetta aivan automaattisesti. Hallitsevan mestarin tilanne on sanalla sanoen hassu. Hommat on pitkästä aikaa saatu juuri kuosiin: uskottavuus palautettu, yleisön tuki löytynyt, menestystä saavutettu ja mestaruusryhmän runkokin pysyy melko hyvin kasassa. Ja silti ollaan yhden keskeisen palasen kadottua kummallisen lähellä lähtöruutua.

Päävalmentajaa etsivän Palloseuran ratkaisu onkin lopullista nimeä mielenkiintoisempi sen kuuluisan ison kuvan tasolla. Kai Suikkasen saluunasta johtaa poispäin monenlaista tietä.

Suikkasen ajan nousukausi loi mallin, jonka varaan voisi rakentaa. Seurajohto on kerran osunut tikkataulun keskelle (osin tuurilla), onko rohkeutta hakea samaa uudestaan? Toukokuun loppu ei ole otollisinta aikaa hakea päävalmentajaa, se saattaa houkuttaa hakemaan - taas kerran - paikkausratkaisua yhdeksi kaudeksi. Silloin sattuman osuus kasvaa samassa suhteessa kuin jatkuvuus vähenee.

Rohkeampi ja omalla tavallaan riskialttiimpi tie olisi etsiä nyt vahvaa jatkuvuutta. Sillä polulla tarvitaan kiikareita, joilla näkee 2-3 vuoden päähän. Menestyspaineista ja päävalmentajan nimekkyydestä välittämättä käyntiin projekti, joka vaalii niitä asioita, joita viimeisen puolentoista vuoden aikana on onnistuttu luomaan. Tavallaan tämä on kiinnostava empiirinen koe koko suomalaisen jääkiekkoilun kannalta: millä tasolla on uskallus, näkemys ja organisatorinen pelirohkeus vuonna 2010, case TPS.

Valmentajan nimeämisen jälkeen isoin asia Turussa on se, miten Suikkaselle koottu joukkue - ja Suikkasen jengiin itseensä sitouttaneet pelaajat - ostaa uuden luotsinsa meiningin. Ensimmäisenä harjoituspäivänä ilmassa väreili toiveikkuutta sen suhteen, että viime vuonna mukana olleet pelaajat osaisivat ilman Suikkastakin vaalia taakse jääneen kauden opetuksia. Tämän aspektin miettimistä ei toivottavasti laiminlyödä rekrytointiprosessissa.

Niin tai näin, parasta koko hommassa on totaalinen silly season, realismin kahleista vapaa spekulointi. Oman elämäni fantasiamanagerina en koskaan lakkaa toivomasta lisää tunnevammaisia kanukkeja lähiseurani riveihin. Niinpä valmentajalistani ykkösnimi on luonnollisesti Jim Playfair, eikä pelkästään nimensä takia.

Kauniiksi lopuksi palattakoon vielä tarinankerronnan kauneimpien traditioiden nimissä alun teemaan, nimittäin velanmaksuun. Itselläni on myös velkaa, henkistä sellaista ja vaikeasti kuitattavaa. Karhuherran Murinat täytti viime viikolla neljä vuotta. Paljon on tullut sanoja laitettua järjestykseen, mutta en ole ollut ainoa: pelkästään tänne arkistoiduissa viesteissä (ensimmäinen vuosi toisaalla) on lähes 2500 kappaletta kommentteja. Moni on aiheuttanut päänvaivaa, aiheuttanut oivalluksia, auttanut työjuttujen prosessoinnissa.

Nöyrä kiitos siitä kuuluu koko joukkueelle - etenkin rakkaille vakiokommentaattoreille, nimellä tai ilman. Lupaan piinata teitä jatkossakin.

Mr Yarey Curryn tragedia.

Viime päivät ovat muistuttaneet lapsuuden sankareista, että maailma ei aina ole heillekään armollinen. Ensin lähti Ronnie James Dio, nimittäin yläkerran orkesteriin. Hevikääpiö oli miehistä hienoimpia, ainakin raskaan rockin tulkitsemisen saralla. Poismenon kunniaksi oli pakko pyöräyttää pariin kertaan soittimessa joskus vuonna 1983 Kauppiaskadun Kane Recordsista ostetty Holy Diver -vinyyli. Potkii vieläkin.

Mukavampien juttujen saralla Jari Kurri täyttää tänään miehekkäät 50 vuotta. Itäharjun rillipää nostaa virtuaalista Habs-hattuaan ja vilkaisee samalla peilistä, onko omakin hiusraja taas vaivihkaa paennut. Niin se aika vierii.

Joskus 80-luvulla aika vieri hieman eri malliin. Aavan meren tuolle puolen ilman suurempia fanfaareja karannut Jari Kurri oli parikymppinen nuori mies, ensimmäistä kertaa yksin isossa maailmassa. Tavallinen suomalainen poika, ujokin vielä - mutta varustettuna erikoisella lahjalla, maalinteon taidolla. Kotimaassa Kurrin voittokulku Edmontonissa ei ollut nykyisten tähtien tapaan arkista, pikemminkin lähes mystistä.

Ennen teksti-tv:n tuloa ja yleistymistä NHL-tulokset olivat ylellisyystuote, eivät nykyisen kaltainen aamukahvin korvike. Hyvällä tuurilla jollain kaverilla näkyi satelliittikanava, josta tuli välillä Änhis-lätkää. VHS:lle taltioituna kelpasi katsella vaikka parinkin viikon takaista matsia. Ei sitä yleensä edes tiennyt, milloin peli oli pelattu. Kerran viikossa oli Iltalehdessä Pentti Lundin NHL-katsaus, ne piti aina käsiin sattuessa leikata talteen. The Hockey News taas saapui Suomeen viikon vanhana, mutta suomalaisten statsit oli silti hyvä syynätä tilastosivuilta peli kerrallaan.

Ja siellä se nimi esiintyi varsin usein: Kurri (assisted by Gretzky)… töllössä nuori honkkeli oli uljas ilmestys jopa Jofan potta päässään. Ei Suomessa millään joukkueella ollut silloinkaan niin komeita peliasuja. Toki ne maalitkin olivat useimmiten aika komeita. Sellaiselle rannelaukaukselle olisi ollut junnupeleissä käyttöä.

Nuori viaton mieli rekisteröi toisinaan pahojen kielten puhetta siitä, että Wayne Gretzkyn rinnalla palopostikin olisi voittanut maalikuninkuuden. Mutta eihän se niin mennyt. Vaihtoehtoja olisi joukkueessa ollut ja niitä olisi varmasti tarpeen vaatiessa löytynyt lisää. Mutta Kurri oli niin hyvä, ettei Glen Satherin koskaan tarvinnut etsiä parempaa maalintekijää Gretzkyn laituriksi. Toista yhtä hyvää ei sitten ikinä löytynytkään.

Jotain tavattoman komeaa oli siinä, kun NHL-tähdestä tehtiin kirja. Vuosi oli 1984 ja nimi oli puhutteleva: Jari Kurri - Ammattilainen. Tietysti, ammattilainen oli sanana jotain mitä kotimaassa ei oltu. Etäistä, ihaltavaa, joillekin vähän pelottavaakin, kuten jälkikäteen oivalsin.

Siihen aikaan lätkäkirjat olivat Suomessa nykyistäkin harvinaisempia, joten sitä tankattiin. Kuvat tutkittiin tarkasti ja tarinat painettiin mieleen. Kurrin uran alkuvaiheesta parhaiten mieleeni on jäänyt se seikka, että alkuun eurooppalainen nimi oli Edmontonissa vaikea, hän oli paikallisille Mr. Yarey Curry. Luulisin tarinan olevan peräisin Hannu Miettisen kirjasta.

Sitten koitti uusi aika, pelejä näki kotimaan kanaviltakin. Tarkemmin ottaen Mainostelevisiosta. Pentti Lindegren aisaparinaan Kimmo Leinonen oli parasta mitä suomalainen lätkäyleisö selostamisen saralla silloin tiesi. Ja Jari Kurri oli entistä suurempi tähti. Jälkikäteen ajatellen se oli harvinaista herkkua, kun kevään 1987 Stanley Cup -finaaleissa isoissa rooleissa pelasivat vastakkain Kurri ja Philadelphian Ilkka Sinisalo, hieno mies hänkin. Kurrin yksissä pudotuspeleissä nakkaamat 19 maalia eivät silloin tuntuneet rikkomattomalta ennätykseltä.

Jossain välissä vuodet vierivät, Oilersin dynastia rapautui ja Kurristakin tuli konkaripelaaja. Kurri kävi Italiassa, välkehti vielä Kingsin paidassa (niillä vasta olikin komeat peliasut silloin), hiipui sitten siinä määrin, että Suomessa tietenkin mietittiin ensisijaisesti sitä, onko Jarin tankista bensa loppu. Uran loppu oli vaikea, mutta kunniakas: 600 maalin rajapyykki oli Suomessakin kova juttu, oltiin jo reaaliajassa hehkuttavan mediakulttuurin aikakaudella.

Vanhan sanonnan mukaisesti urheilijatähden kovin paikka uran loppuessa on se, kun somebodystä tulee nobody. Jari Kurrista ei koskaan tullut sellaista. Hänestä tuli ravintoloitsija, kirjan kustantaja ja missin poikaystävä. Ja sitten Suomen maajoukkueen GM. Näistä vasta viimeinen synnytti tragedian.

Kurri on nyt patsastellut Suomi-kiekon näköalapaikalla pidempään kuin kukaan välittää muistaa. Kovin suurta jälkeä työstään hän ei ole suuren yleisön mieliin jättänyt. Vuodet Suuren Johtajan mukavana luottomiehenä ovat ikävän tehokkaasti rapauttaneet sen statuksen, joka Kurrilla joskus oli. Legenda on haalistunut.

Nyt Jari sanoo, että valmentaminen ehkä kiinnostaisi jatkossa. Antaisit olla, iso mies. Ei se sopinut Wäinöllekään. Meikäläinen haluaisi lapsuuden sankarinsa takaisin, tahraantumattomana. Nyt moni kehtaa jopa väittää, ettei Kurri olisikaan Suomen kaikkien aikojen jääkiekkoilija. Kurri ei enää mielikuvissa ole pelkkä #17.