Oh but surely just for one day, we could fight and we could win. And if only for a little while, we could insist on the impossible.

Sanovat häntä Mastoksi.

Yllä olevaan kuvaan tiivistyy oikeastaan melko pitkälti TPS:n keväisen ihmeen häkellyttävyys. Niin paljon on jo sanottu ja puitu (itsekin tässä toista viikkoa yli kohtuuden rajojen ahkeroineena), että kaikenlainen analyysilörpötys tuntuu juuri nyt tarpeettomalta. Kuva kertoo pari asiaa:
TPS on tehnyt jotain sellaista, että
(i) Markus Nordlundin tapainen jamppa voi julkisella paikalla nykäitä Bolt-tuuletuksen, ja
(ii) useampi tuhat ihmistä pitää sitä suosionosoitusten arvoisena suorituksena.

Tässä vaiheessa on hyvä kohta tunnustaa, että vaikka Team Skitson meininki on miellyttänyt, suorastaan viehättänyt ajoittain, ihan kaikkea en alusta ole jaksanut ymmärtää. Kuten “Masto” Nordlundia. Tai puolen vuoden takaista Ilari Filppulaa. Lienenkö ollut jollain tapaa kyyninen hetkittäin.

Tämän vuosimallin Palloseura oli kuitenkin joukkue, jossa poikkeuksellisen moni pelaaja teki lopulta useimmat epäilyt tyhjiksi. Kokonaisuutena kyseessä on huikea tarina yksilöiden ja joukkueen voimasta, melkoinen lätkäsatu. Nyt sitä tuntee itsensä etuoikeutetuksi, kun on saanut seurata läheltä poikkeuksellista juttua - eikä pelkästään sen takia, että vapaalle toimittajalle playoff-, finaali- ja mestaruuspuuhastelut ovat olleet taloudellisestikin melko iso juttu.

Lätkäromantikolle tällainen kevät on ollut rahaakin arvokkaampaa. Puhutteleville hetkille ja isoille opetuksille ei ole hintaa. Siitä kiitos Team Skitsolle, nyt se nimi saa jäädä.

Altavastaajien nousut ansaitsevat aina sympatiansa, ja “hylkiöiden” menestys puhuttelee tietysti, mutta hienointa on nähdä hyvän ystävän saavan hienon palkinnon uurastuksestaan. Tätäkin kautta vielä Iso Käsi valtakunnan johtavalle videokoordinaattorille, Coach Elmo on hieno mies.

Koska kuva vastaa vähintään tuhatta sanaa, kehotan pidemmittä puheitta kaikkia tölläämään Jatkoajan massiivista kuvakoostesettiä Hämeenlinnasta ja Turun juhlahumusta.

Hei, missä on mestaruussauna?

Olipa kerran kaupunki, kutsuttakoon sitä vaikka Turuksi. Sellainen sympaattinen ikiaikainen sivistystaajama, jossa elämä on kuitenkin toisinaan hieman harmaata. Globaalin riistotalouden suhdanteet koettelevat kansaa, eikä sirkushuvejakaan aina ole riittämiin. Paikallinen lätkäjengikin on viime vuosina esiintynyt lähinnä talous- ja viihdeuutisissa.

Sitten käy niin, että se lätkäjoukkue alkaakin pärjätä ykskaksyllättäen, sensaatioksikin sitä sanotaan. Sitten puhutaan jo ihmeestä, kun joukkue pelaa finaaleissa - voittaa yhden, voittaa toisen, voittaa kolmannen. Oho, niillähän on mestaruus katkolla kotihallissa. Suoraan neljästä poikki, huikeaa. Varasihan joku sen saunan? Missä ne mestaruuslippikset ovat (Antti hei, tuo ne koppiin silleen ettei vastustajan porukat näe niitä)?

Sen neljännen finaalin päivä sarastaa seesteisenä. Kaikki on kohdillaan, kaikki on pedattu vain yhtä asiaa varten. Turkulaisen jääkiekkoilun ylösnousemusta, mestaruusjuhlia, meidän kaikkien hunajaista yötä varten. Hoidetaan vaan se matsi, kaikki muut jutut on kyllä valmiina. Hoidetaanhan?

Ei todellakaan tavata torilla. (kuvasi Jaska Stenroos)

Neljännen liigafinaalin alla toohotus turuilla ja toreilla oli käsinkosketeltavaa. Kaikki puhuivat mestaruudesta - nekin, joita lätkä ei yhtään kiinnosta. Asiasta innostuneet pöhisivät suurine suunnitelminensa. Jäähallilla reilut 11 000 ihmistä oli kuin kollektiivisen keskittymishäiriön vallassa, pöhinää Artukaisissa. Lätkävaimot olivat kaunistautuneet vaivihkaa, silleen vähän normaalia näyttävämmin. Loukkaantuneilla pelaajilla oli yhtäkkiä yllättävän tyylikkäitä asusteita päällään.

Hallin ylemmissä kerroksissa saattoi kuulla monenmoista suunnitelmaa siitä, mitä sitten tapahtuisi “kun mestaruus ratkeaa”, oli kyse sitten kiekkorahvaasta tai työtehtävissä olleista. Intoa ei laimentanut edes alusta asti nihkeältä näyttänyt peli. Lopun häämöttäessä kaikki mediaväkikin jokusta hämeenlinnalaista lukuun ottamatta valehtelematta toivoi enemmän tai vähemmän avoimesti homman ratkeamista.

Niin hieno tarina se olisi ollut. Mutta eihän siinä tietenkään niin käynyt. Klassista mailanpuristusta, kohtalokas jäähy ja ilkeä vastustaja. Ei tullut mitään juhlia.

Ironisinta tässä kaikessa oli se, että turkulaisten jos keiden olisi pitänyt tietää paremmin. Eivätkö viime vuodet olekaan opettaneet riittävästi kyynisyyttä? Ja tämähän oli sitä paitsi nähty aiemmin. Keväällä 2000 kaikki oli samaan tapaan katettu kauniisti valmiiksi: kahdesta ensimmäisestä finaalista suvereeni voitto Jokereita vastaan ja mestaruus katkolla kotihallissa, Kinkerit osuivat vieläpä mainiosti lauantaille. Hallin katonrajakin oli täynnä SM-liigan puhalluttamia kivoja ilmapalloja.

Sitten joku Pasi Nurminen voitti kolmannen pelin lähes yksinään. Kauniiksi sommiteltu asetelma oli liian täydellinen ollakseen totta. Samoin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.

Tämä opetus oli näemmä kymmenessä vuodessa autuaasti unohdettu. Niinpä käteen jäi vain kaikkien antikliimaksien äiti, isä ja lankomies. Ja tietysti puolen kaupunkia ihmisiä, jotka olivat järkänneet keskiviikolle itselleen vapaapäivän. No, olihan siinä sitten hyvä syy juoda ne hamstratut mestaruuslimpparit ihan vain silkkaan harmitukseen.

Tuurilla ne lätkäjoukkueetkin seilaa, toisinaan.

Lee Sweatt sanoo tiistaina ilmestyvässä Veikkaajan haastattelussa siitä, että hänen ja TPS:n joukkueen kevät on ollut kuin oikeaan suuntaan vyöryvä lumipallo, snowball effect, you know. Vertaus on kliseinen, mutta osuva - eli se on niin osuva, että siitä on tullut kliseinen.

Ei juututa tällä erää Palloseuraan muutoin kuin esimerkkinä, sillä itse ajatus on mielenkiintoisempi. Joukkueurheilussa homman lopputulos riippuu aina monesta muustakin seikasta kuin valmentajasta, pelaajamateriaalista tai pelitavasta. Jääkiekon tapaisessa sinkoilussa myös sattumanvaraisuudella on paljon isompi rooli kuin yleensä halutaan myöntää. Monen joukkueen kohtalossa on lopulta jossain määrin kyse siitä, mihin suuntaan se lumipallo on alkanut vieriä.

Aika usein tämä on selvemmin esillä niissä tapauksissa, kun homma alkaa lipsua hanskasta eikä hätäjarrua löydy. Huono tuuri muuttaa nihkeiksi tappioiksi (ei se kiekko oikeasti juurikaan pompi), tavanomaiset tappioputket muuttuvat sysimustiksi syyskausiksi, valmentajan pelot puskevat esiin itseään vastaan kääntyvänä negatiivisuutena. Jossain vaiheessa pukukopissa, vaihtopenkin takana ja seurajohdon aitiossa vain huomataan, että juuri mitään ei ole enää tehtävissä. Juna ei käänny.

Kukaan tuskin pystyy tarjoamaan ilmiölle kunnon selitystä, mutta esimerkkejä näkyy vuodesta toiseen. Tämän kauden Ilves ei miehistöltään ollut niin huono joukkue kuin heikoimmillaan näytti, eikä viime kauden Ässien pitänyt olla maalin päähän itsetuhoutumisesta ajautuva lauma päättömiä kanoja. Niin, ja terveisiä vaan sinne Hannu-sedälle ja Ilmalan pojillekin.

Ilmiö on äärimmäisen kiehtova, kuten yleensäkin asiat, joista on vaikeaa saada otetta ihmisjärjellä. Prosessin eri asteita voi kuitenkin aina erottaa, ja katastrofin ensimmäiset merkit ovat yleensä melko arkisia vastoinkäymisiä.

Sitten on niitä päinvastaisia tapauksia. HPK on juuri nyt siitä hyvä esimerkki, ja TPS vielä parempi, koska sen lumipallon vieriminen ei näytä loppuvan ennen kesähelteitä. Kuten monella taholla on dokumentoitu, Kerho oli vuodenvaihteessa hyvin lähellä lipsua Ilveksen kaveriksi kellarin pimeyteen. Noutaja kolkutteli jo porstuassa ja kampesi viikatteellaan kassakirstuakin auki. Sitten vain sattui monenlaista pientä. Joku jossain jaksoi uskoa vielä, joku pieni voitto natsasi rohkaisevasti. Pelitavan muuttaminen alkoikin tuntua mielekkäältä, eikä Teemu Lassilakaan lähtenyt Venäjälle.Vasta maalis-huhtikuussa oli jollain tapaa olennaista puhua rautakorpelaisesta jauhamisesta ja venymisestä. Siinä vaiheessa pelaajatkin uskoivat siihen.

TPS-leirissä on koko ajan uskottu omaan hommaan, se on nyt helppoa sanoa. Mutta sitäkin pyhän hengen voimaa on aika monesti koeteltu. Palloseura vaelteli sekä syksyn pimeydessä että alkuvuodesta tappioputkissa, joista olisi ollut helppoa lipsahtaa ennakkoarvioiden suuntaiselle “oikealle” paikalle. Sen sijaan vaikeudet loppuivat ajoissa, usko vahvistui, opittiin läksyjä, palapeli kasasi itsensä ja sukellettiin hurmokseen.

Helposti voi tietty arvata, että ilman Sweattin kyytiin hyppäämistä pienen ja nätin lumipallon momentum olisi hiipunut ensimmäiseen pehmeään suojalumeen. Mutta sen tarkemmin kukaan TPS-leirissä tuskin pystyy sanomaan, mistä se lumipallo todella sai vauhtinsa.

Mutta ei sillä ole enää mitään merkitystä, kun kyyti on sitä luokkaa, että kaikki natsaa. Terveisiä vaan Ilari Filppulalle. Hienointa Filppulan sunnuntain voittomaalissa ei muuten ollut se harhauttelu vaan se mitä sitä edelsi: oltuaan lähes minuutin vaihdon pyörimässä omassa kenttäpäädyssä harvalle pelaajalle olisi tullut edes mieleen muuta vaihtoehtoa kuin nepata kiekko punaviivalta päätyyn enenn turvallista vaihtoaitioon liukumista.

Jostain syystä TPS-pelaajat ovat kuitenkin näinä aikoina sellaisessa tilassa, että aika moni keksii yrittää jalkakikkoja ja vartaloharhautuksia. Ja hämmentävän moni niissä onnistuu. Viime vaiheessa käy jo melkoinen tuurikin hetkittäin, kuten Hämeenlinnassa sunnuntaina nähtiin. Aikamoisen lumiukon aihion ovat saaneet pyöriteltyä.

Liigafinaaleissa ollessa käsillä on jo kyse mielentilasta, niin joukkueen kuin yksilönkin. Se taas on asia, jota yksikään sielutieteilijä ei osaa tyhjentävästi selittää, vaikka moni on yrittänyt. Maanantain kunniaksi Jatkoajan innokkaat nuoret herrat tonkivat 65 minuutin verran henkistä valmennusta ja Hipsukin komppaa aiheesta, mutta vastauksia vailla ollaan yhä.

Ääriviivoja toki voidaan vedellä. Voittamiseen vaadittava henkinen kantti on olennainen asia vasta siinä vaiheessa, kun pelaajat ja joukkue ovat taidoiltaan riittävän hyviä menestyäkseen. Toisaalta pelkällä kylmällä osaamisella ei pärjää kukaan loppuun saakka. Palataan taas helppoon esimerkkiin: TPS on henkisesti vahva, mutta on tullut sellaiseksi vasta huomattuaan kykenevänsä voittamaan (keinoilla, taidoilla, tahdolla). Mutta kaikkihan ovat vissiin yksimielisiä siitä, että TPS:n yksilöt ovat sitä tasoa, ettei niiden pitäisi pärjätä näin hyvin?

Ota tästä nyt sitten selvää.

Kauniiksi lopuksi itse kukin voi katsella Viikon Kuvaa. Miehistä jämäkimmätkin herkistyvät toisinaan toistensa seurassa.

Miehistä hienoimpia, jutuista parhaimpia.

Sattuneesta syystä viime päivinä päässä on pyörinyt akuuttien kevätpöhinöiden ohella monenlaisia muistelmia elämäni finaaleista. En ole ollut aivan koko aikuisikääni ihan finaalissa, mutta saatatte ehkä muistaa, että paikallinen Palloseura oli joskus sellainen pändi, että lätkämitaleista pelaaminen oli sääntö eikä poikkeus.

Meikäläinen kirjoitti lätkäjuttuja korvausta vastaan ensimmäistä kertaa kaudella 2000-2001, tarkemmin ottaen matsijuttuja TPS:n verkkosivuille. Kauden viimeinen tarina otsikoitiin silloin “Kapteeni Kalle ratkaisi triplan” (lunttasin). Tuo palasi mieleeni, kun Savon suunnalta kantautui tieto siitä, että Kalle Sahlstedt kuulemma lopettaa uransa.

Kapteeni Kalle on paitsi poikkeuksellisen fiksu jääkiekkoilija, muutoinkin kaikin puolin hieno mies. Hyvä haastateltava, aina huomaavainen faneilleen ja mikä tärkeintä, poikkeuksellinen kiekkoilija. Sahlstedt on niitä suomalaisittain harvinaisia miehiä, jotka osaavat aidosti Pelata - pelitavasta, valmentajasta tai joukkueesta riippumatta.

Suurimpia syitä TPS:n silloiselle triplamenestykselle oli se, että joukkueella oli jokaisena kautena liigan paras kakkosketju: Tony Virran, Ville Vahalahden ja Sahlstedtin yhteistyö oli usein puhuttelevaa. Turussa Kallea taidettiin noiden vuosien jälkeen pitää joko liian vanhana tai liian kalliina (ehkä molempia), mutta näytöt niin Oulusta kuin Kuopiostakin kielivät muuta.

Sittemmin on tultu aika kauas menneestä monessa muussakin asiassa. Kuten siinä, että TPS:n nettisivuilla tuskin enää uutisoitaisiin yhtään mitään otsikolla “Turku on maailman napa, mestaruus on meillä tapa”.

Jyväskylän pronssiottelussa oli perjantaina varmasti haikeutta ilmassa, kun uransa päättivät samanaikaisesti myös Mika Strömberg ja Sinuhe Wallinheimo. Karismaattisia kiekkohahmoja hekin - jälkeen jääneessä aukossa riittää nuoremmilla sukupolvilla täytettävää niin pelaamisen taidossa kuin persoonallisuudessakin.

* * * * *

Tässä lähetyksessä tuijotamme vielä hieman kauemmas menneisyyteen. Lätkäkirjoittajan “urani” sai vaatimattoman alkunsa joskus syksyllä 1998, kun kirjoitin ensimmäiset kolumnintapaiset tarinat maineikkaalle Kiekkopesä-sivustolle - toisena kolumnistina vaikutti muuten legendaarinen “Hannes” Purola, hieno mies hänkin. Tämä kaikki on relevanttia lähinnä myöhempien käänteiden vuoksi.

Kiekkopesä kuihtui pari vuotta myöhemmin ylläpidon olemattomuuteen, mutta kiekkofanit eivät jääneet toimettomiksi. Parisen kuukautta ennen Kapteeni Kallen triplamestaruusohjuria oli nähnyt päivänvalon Jatkoaika.com. Sen keskeinen tarkoitus ensialkuun oli pelastaa Kiekkopesän hieno verkkoyhteisö hajoamiselta.

Nyt on tultu siihen, että vajaan vuoden päästä Jatkis täyttää 10 vuotta. Sitä odotellessa voidaan juhlistaa vaikkapa sitä, että vihdoin valtakunnan johtava Mestis-media on saanut arvoisensa tunnustuksen virallisilta tahoilta. Vuoden Mestis-median palkinto lämmittää kovasti mieltä sen pyyteettömästi puurtavan porukan puolesta, joka teille tuottaa laatukamaa kaudesta toiseen. Tätä lämmitystä ei kauheasti jäähdytä edes se, että kyseinen palkinto on ollut aiempien palkittujen vuoksi jonkinmoinen vitsi. Hyvä meidän tyypit!

* * * * *

Kauniiksi lopuksi vielä perjantai-illan kevennys - tarina siitä miten lätkä on kovimpien talenttien laji. Rispektit löydöstä Kulosaaren Gängstalle, Dj Eskolle.

jare&VilleGalle - Koutsi Hoitaa from Anatom Allstar on Vimeo.