Nyt on tosi kyseessä.

Näinä päivinä moni suomalainen parisuhde alkaa kärsiä kiusallisista kutinoista. On aika antaa playoff-karvoituksen kasvaa, tunnelmaan pääsee katsomon puolellakin ulkonäköön panostamalla. Ja se jos mikä kutittaa niin isäntiä (ainakin pudotuspelien venyessä) kuin emäntiäkin.

Näin siis teoriassa. Käytännössä lätkäskenessäkin rehottavat kaikenmaailman pensselit ja “hassun” väriset kampaukset, mutta todellinen hrämäläinen retroseksuaali pysyy perusasioiden parissa. Tosin joillekin tämä kaikki on vain utopiaa. Säälikierroksen aiheuttama viikon katko on omiaan osoittamaan heti alkuun pelaajistostakin, kenelle jouhet ovat kasvaneet, ja keiden on ollut syytä luovuttaa heti alkuunsa.

Orastava maaliskuinen playoff-parta.

Samanlaista toiveiden, tosiasioiden ja unelmien vuoropuhelua käydään kaukalossakin koko ajan. Teoriassa moni asia on harvinaisen selvä, mutta pelien alkaessa ei niinkään.

Otetaan nyt vaikka nämä SM-liigan puolivälierät. Jos joku olisi pari kuukautta sitten väläytellyt pareja HIFK-HPK ja Lukko-TPS, ensin mainitut olisi kirjattu ilman äänestämisen tarvetta jatkoonmenijöiksi. Näin siis teoriassa.

Käytännössä homma on hieman hankalampaa, ja hyvä niin. Käsillä on nimittäin mahdollisesti ainekset kahteen eeppiseen playoff-taistoon. Jos syyskuussa olisi väitetty TPS:n pelaavan SM-liigassa välieriä, se olisi lähennellyt utopiaa. Enää ei ehkä niinkään.

Vieläkin selkeämpi esimerkki kokonaisuudesta saattaa löytyä, nimittäin liigakarsinnoista. Teoriassa Ilveksen ja Jokipoikien välinen ero on nimittäin valtava, sillä kuuluisalla paperilla. Mutta miten mennään käytännössä?

Ilmoillahan on taas viime keväältä tuttua “ei mitään jakoa” -henkeä, vaikka teoreettisen Ilveksen sijaan kentällä on käytännössä koko talven spedeillyt ja hävinnyt Ilves, ja teoreettisen Jokipoikien sijaan 16 ottelua peräkkäin voittanut Jokipojat. Teoriassa joensuulaisten miehistö on aivan riittämätön, käytännössä jengi on kuitenkin pelitavallisesti kelvollista liigatasoa (huonompaakin on tällä kaudella nähty). Ehkä sitä rohkenisi jopa toivoa, että vähän jänskäksi menisi.

Utopiaa edustaa yhä edelleen se, että Jokipojat voisi oikeasti voittaa - tämä siis vain urheilullisesti arvioiden, talous on mitä on. Mutta onhan sitä hassumpiakin asioita tapahtunut, olen itse nähnyt. Mestis-mestari on tähän saakka hoitanut oman tonttinsa käytännössäkin kauneimman teorian mukaisesti. Ainakin jos ne mestaruusjuhlat eivät karanneet käsistä.

Sitä paitsi joensuulaisten playoff-parrat ovat kasvaneet paljon pidempään.

Kauniiksi lopuksi huomautettakoon vielä, että Viikon Kuvakin kertoo omanlaisensa playoff-tarinan. Sellaisen sympaattisen.

Jänskää ajantappoa välipäiviin, olkaa hyvä.

Tiedättehän Tuomas Nyholmin, sen toisen Videokaksosen, internetistä tutun. Kollegana olen usein ihastellut sitä, miten Tuomaksella on kyky intoutua aiheistaan, toisinaan lähes toohottamiseen asti. Nyt on käynyt ilmi, että Tuomaksessa on myös jotain kadehtimisen arvoista. Hän on mies, joka osaa kirjoittaa proosaa.

Nysteeni on nimittäin jossain välissä pistänyt supereportterin pipon syrjään ja vaihtanut kutreilleen lievästi humanismilta tuoksahtavan kirjailijan baskerin. Lopputulos on kaunis, muutenkin kuin kansiltaan. Sinun edestäsi vuodatettu (Teos) on ihan heittämällä parhaita tänä vuonna lukemiani jänskätysromaaneja - ja niitä on jo ainakin kolme yhteensä.

Vakavasti ottaen, esikoisteokseksi opus on varsin vakuuttava. Ei ehkä maailmoja mullistava, mutta ikään kuin kiitettävä opinnäytetyö: asiansa hallitseva. Hetkittäin jopa koukuttava, mikä on tietysti murhamysteeriskenessä pelkästään hyvä asia.

Ajatteleva Tuomas vuodatti puolestasi myös pressikuvissa. Heini Lehväslaiho kuvasi.

Hyvän kirjan merkki on se, että sen luoja on rakentanut hahmoilleen omalaatuisen, mutta mahdollisen maailman. Se ei yllätä, että entinen NHL-kirjeenvaihtaja on sijoittanut kirjansa tapahtumat Torontoon, tutuille seuduille. Miljöön hallinnasta ja hyödyntämisestä rapisee varmasti skenepisteitä. Kirja kertoo isoista asioista, isoon maailmaan eksymisen helppoudesta ja ihmisluonnon perimmäisestä raadollisuudesta. Kelvollisia kaunokirjallisuuden aineksia nekin.

Arkisessa lätkätarinoinnissa on ehkä hieman jäänyt pimentoon se, että Tuomas osaa kirjoittaa varsin kauniita lauseita. Tehokkuuden ohella esteettisyyteen kurottavia ajatusrakennelmia. Tosin hetkittäin käy niin kuin aina miehille, joilla on paljon sanottavaa: sanomisen tarve ylittää substanssin, muoto ohittaa sisällön ja hätäisen räppärin tavoin yhteen riimiin tulee tungettua liikaa yritystä.

Kokonaisuuten kirja on rakenteeltaan hallittua kuin KalPan kiekollinen pelaaminen. Juonenkäänteistä tulee mieleen Hannu Henriksson ja Forrest Gumpin mietelause suklaarasioista. Loppuratkaisu taas on kuin Otakar Janeckyn mestaruusmaali keväältä 1994.

Jääkiekkoa Nyholm tosin sivuaa miljöön huomioiden melko vähän, ja silloinkin varsin yllättävästi. Kirjaan tarttumalla saattaa saada selville, mitä Jonas Hillerin lähisuku puuhaa, mitä toimittajakollega James Duthie ja taitopelaaja Colton Orr askartelevat vapaa-ajallaan tai Cliff Fletcher eläkevuosinaan. Peruslukijaa nämä sivuhahmot tuskin häiritsevät, mutta vähän kökköä läppää se oli, ihan tosi hei.

Ja miksi sen jeparin nimi on otettu Rooman Sheriffin höperöltä asianajajalta, häh?

Niin tai näin, playoff-pelejä odotellessa aikansa voisi tärvätä paljon huonomminkin. Minut opuksen lukeminen sai päättämään, että se yksi kirjaidea on nyt (taas) toteutettava. Syytätte sitten Tuomasta siitä.

Lukekaa. Tämä tai joku muu kirja. Ja ensi alkuun vaikkapa vähän asiantuntevampi kirja-arvio.

Hei, me pelataan pleiohveja!

Löysin jotain kauan sitten kadonnutta. Tutun tunteen, menestymisen alkeita.

Sweattmasteriakin hymyilyttää.

Tulin käyneeksi aurinkoisena arkiaamuna paikallisella jäähallilla, siinä viljasiilon näköisessä. Tunnelma oli kuin jossain David Lynchin ohjaamassa vinksahtaneessa tv-sarjassa, hieman oudolla tavalla hilpeä. Tavanomaisen pusertamisen sijaan niillä ihmisillä tuntui olevan melko mukavaa työmaalla.

Vasta lähdettyäni oivalsin, mistä oli kyse. Kyse oli kaiketi melko puhtaasti siitä, että TPS sijoittui runkosarjassa kuudenneksi, siis suoralle pudotuspelipaikalle. Ja kääntäen, TPS säästyi siltä raastavalta säälinsekaiselta karsintakierrokselta, joka nyt on muutamalla paikkakunnalla käynnissä. Siltä samalta sirkukselta, johon Turussa on jo melkein totuttu.

Palloseura selvisi suoraan puolivälieriin ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Hieno urheilullinen venyminen, arvokasta valmistautumisaikaa tuleviin peleihin, ja korvaamatonta seuran uskottavuuden kannalta. Mutta suurin vaikutus lienee henkinen.

TPS:ssä - ja varmasti monessa samassa tilanteessa olleessa seurassa - on viime vuosina totuttu jonkinlaisen lievän ahdistuksen jatkuvaan läsnäoloon. Jatkuvasti on raavittu ryhmää kynnet verillä ylös jostain itsekaivetusta kuopasta. Syksystä kevääseen.

Sääliplayoffiin osallistuminen on keväisin ollut suoraa jatkumoa tälle. Tasapainoilua kunniallisen pelastumisen ja ruman mahalaskun välillä. Nyt se kaikki oli kadonnut. Hallilla hääri ryhmä, joka on kunniallisella tavalla lunastanut itselleen paikan vakavasti otettavan lätkäjoukkueiden kastissa, ja siinä sivussa viikon paineetonta harjoitteluaikaa ennen kauden tärkeimpiä pelejä.

Sitä ilmapiirin muutosta on vaikeaa pukea sanoiksi, pitäisi ehkä olla videokuvaa siitä aamuyhdeksältä vapaaehtoisesti ja liioitellun pirteästi hymyilleestä lätkävalmentajasta tai pelaajien olemuksesta. Ehkä tulkitsen liikaa, ehkä en - mutta kaikessa siinä oli jotain samaa kuin joskus kadonneina aikoina. Silloin kun puolivälierät tarkoittivat alkulämmittelyä ja turkulaisilla oli jumalallinen osallistumisoikeus mitalipeleihin.

Atmosfääreissä on eroja, kuten vesissäkin. Itseensä uskovan pudotuspelijengin atmosfääri pelien paineen hetkeksi tauottua on sellainen lämpöinen ja vähän pörröinen, ei kuitenkaan vähääkään vaaleanpunainen.

Lieneekö tyyntä myrskyn edellä.

Meidän kakkoskenttä on vahvempi kuin teidän kakkoskenttä.

Nopea kysymys näin playoff-lämpöä hakiessa: Mikä on parasta pudotuspelilätkässä?

Vastaan nopeasti, koska ei teillä parempaa vastausta kuitenkaan ole: Parhautta on vuodesta toiseen se, miten tiiviiden ottelusarjojen edetessä kaukaloon löytyy lämpimiä pariskuntia. Numeroita pistetään muistiin, tökkimiset eivät unohdu, kuittivihko on melkein esillä, ja se yksikin solvasi sen toisen siskoa.

Intensiteetti, adrenaliini - pelkoa ja inhoa SM-liigassa(kin). Jo vain, sitä toivottavasti nähdään kotikulmillakin kasvavissa määrin lähiaikoina. Itse asiassa minä jopa vaadin sitä.

Mutta kuten tiedetään, kannattaa varoa mitä toivoo. Seuraavassa pieni esimerkki OHL:n pudotuspeleistä sen tiimoilta, miten helposti, pienenpienestä sytykkeestä, voi homma läksiä lapasesta.

Lauantaitanssit Ontarion tapaan.

Hups… ei tarvita kuin sopivat olosuhteet, yksi ajattelematon naaman hieraisu, toinen lievä suckerpunch ja johan läksi.

Ellei tämän tyyppinen väkivalta iljetä perinpohjaisesti, kannattaa lukea Puck Daddyn reportaashista homman taustat ja katsastaa, millaisia The Koodiston hengen mukaisia karkeloita seuraavassa kohtaamisessa vietettiin. Syvällisemmin kiinnostuneet harkitsevat ehkä etsivänsä keskiviikkona ottelusarjan neljännen erän ruudulle.