Kirjoittaja ratkeaa liitoksistaan.
Huh. Meinaapa vetää hiljaiseksi tämä olympialätkä. Tai ainakin sen aiheuttamat häiriöt päivärytmissä ja arkisessa toimintakyvyssä. Mutta mietitäänpä hetki tätä: kuinka moni lätkäfriikki joutuikaan viime yönä pettymään kisastudiossa.
Okei, ehkä hieman nihkeältä kuulostava lähestymistapa, kun Suomi on juuri pelastanut kansakuntamme maineen kunniakkaalla vähimmäissaavutuksella, mutta antakaapa kun selitän. Viisaammat väittävät, että the chase is better than the catch - kun kovasti jotain odottaa, joutuu väistämättä pettymään kuvitelmien kohdatessa todellisuuden.
En tiedä teistä, mutta ainakin minä odotin näkeväni torstain varhaistunteina Vuosituhannen Kamppailun, Kanadan ja Venäjän äärimmäisen taiston, jossa vain toinen seisoo hengissä ottelun päätyttyä. No, kävi ilmi, että vain toinen seisoi hengissä - ensimmäisen erän päätyttyä. Show oli kuin käänteinen Creed vs. Drago. Lähes häijyä katsottavaa, ellei sattunut liputtamaan Kanukkilan punaista, kuten minä tein.
Olihan siinä tietysti hetkensä. Kaiken ennakkomehustelun ja pienten alkusarjadraamojen jälkeen vaahteranlehtipaidat vastasivat huutoon ja pelasi kenties parasta lätkää ikinä koskaan missään sitten vuoden 1987 Canada Cupin finaalien. Se oli jääkiekon taidetta kauneimmillaan - raakaa, rujoa, päättäväistä ja tuloksellista. Pelikirjoista piittaamatonta jälkimodernia urheilutaidetta.
Ja se oli järkyttävän yksipuolista. Vieläkin tuntuu jotenkin hämmentävältä, että mahtinsa löytänyt punakone jäi niin totaalisesti isäntäjoukkueen jalkoihin. Mutta sellaista sattuu ja siinä on lätkän perimmäinen kauneus, totaalisessa vastustajan alistamisessa.
Mutta epätasaisilla jaoilla pelattavaa höntsää harvoin jaksaa kovin pitkään. Toisen erän alkuräjähdyksen jälkeen puseroon hiipi vain lässähtäneiden odotusten löyhkä. Ei tämä ole enää kivaa, ei tässä näin pitänyt käydä. Ovetshkin, tuu pois sieltä, siellä on peli. Tretjak maaliin!
Peli muistetaan Kanadassa jonkin sortin urotekona pitkään, mutta klassikkojen kirjaan se kirjataan korkeintaan sivujuonteeksi. Pettymys, väkisinkin. Ei tosin ihan sellainen, että olisi tehnyt mieli leimata venäläisten pelaaminen “eurotrashiksi”, kuten suuri ajattelija Mike Milbury teki.
Onneksi kisaa on vielä jäljellä. Nyt on pakko povata, että jokin jäljellä olevista otteluista nousee ehdaksi olympiaklassikoksi. Ehdotuksia? Kanada-USA -finaali? Vai voittaako Kipper sittenkin imperialistisiat välierässä? Ja jos tulee rankkarikisa, laittaisitko sinä Jussi Jokisen ampumaan?
* * * * *
Tässä lähetyksessä kerromme vielä, että arki on ensi viikolla karu. Mietitäänpä kauniiksi lopuksi sitä, että kun on lopullisesti romutettu mieskunto ja arkirytmi maanantaihin mennessä, niin tiistaina on edessä SM-liigan huippujännittävä kierros.
Siis ihan oikeasti jännittäviä matseja tiedossa ja samana iltana alkavat Mestiksen pudotuspelitkin. Mutta jossain määrin saattaa tavallisen lätkämatsin aistiminen kärsiä inflaatiota toviksi. Suoraan sanottuna kontrasti tämän viikon huippulätkään voi olla karmiva, ja niin sen toki pitääkin olla, kun katselee nimiä pelaajien selässä.
No, onneksi kotoisten kiekkoseurojemme viisaat päät ovat varmasti kehittäneet toinen toistaan vetävämpiä kikkoja kiekkokansan innostamiseksi ja juuri sopivasti levänneet joukkueet palaavat huippuunsa viritettyinä (eikä ainakaan liian kovaa treenanneina) viihdyttämään asiakkaita.
Vai pitäisikö tässä soveltaa toista tunnettua prinsiippiä “kun ei mitään odota, ei pahemmin pety”?
