Jonne - Jääkiekkoliiton vihollinen.

Pitkästä aikaa vetää melkein hiljaiseksi näin lätkän saralla. Mestiksestä kuului uuden viikon kunniaksi kurinpitotiedotusta: D Teamin (JYPin) Jonne Virtaselle on langetettu kolmen ottelun pelikielto nyrkkitappelun aloittamisesta. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta sanktion julkiset perustelut ovat varsin puhuttelevia.

“Rangaistusta määrättäessä on huomioitu se, että Virtanen on hanakasti halunnut tapella vastustajan kanssa vaikka siihen ei ollut mitään pelitilanteesta johtuvaa syytä. Lisäksi on huomioitu Jonne Virtasen rangaistushistoria toistuvien nyrkkitappeluiden osalta.”
Mestiksen tiedote 29.11.2009

Rangaistuksen pituuden taustalla on varmasti jokin lähes tieteellinen ja kiistattoman johdonmukainen kaava, mutta yllä esitetyn perusteella pitää päätellä seuraavaa. Yksi peli lankesi hanakasta käytöksestä, ei ole tapana meillä päin. Toinen pistetään siitä, ettei toiminnalle ollut pelitilanteesta johtuvaa syytä. Yleensähän tällainen on useimpien isojen rikkeiden - ja etenkin nyrkkitappeluiden - taustalla.

Ja kolmas peli kakkua tulee tietty siitä, että Jonne-boy on tunnettu rikoksenuusija, ellei jopa pahamaineinen. Toistuvia Mestis-tappeluita ei häneltä osaltaan tosin just nyt tule mieleen, mutta muisti luultavasti pettää.

Jatkoajan Markus Komi tarttui aiheeseen ansiokkaasti heti kyseisen pelin jälkitunnelmissa. Lehkosen Ika ei vissiin olisi antanut kolmea peliä huilia?

* * * * *

Ja kauniiksi lopuksi palattakoon vielä kerran (ainakin) fanijournalismiin. Eräs aiempaan keskusteluun osallistuneista vinkkasi HS:n juttuun, joka paljastaa monenlaista. Kuten fanijournalismin riskit, ja ammattitoimittajien pahimmat pelot.

Pelattaisiinko taas vaihteeksi?

Kuten jo tiedetään, kiekkokaukalot ovat pullollaan erilaisia sankareita. Viime päivien suurin sankari on itseoikeutetusti Tapparan Janne Ojanen joka sai vihdoin neppailtua itselleen edes yhden syöttöpisteen ja uuden pääsarjakiekkoilumme piste-ennätyksen. Ja samalla lopullisen, kukaan tuskin tulee ilman merkittäviä sääntömuutoksia rikkomaan Ojasen ennätystä, joka kauden lopussa kurkottanee jonnekin lievästi yli 800 pisteen.

Niinpä Viikon Kuvaksi on vain yksi aihevaihtoehto. Monen muun kuvaajan ja toimittajan tavoin Ojasen ennätysjahtia vahtasi lauantain Tappara-Lukko -pelissä Vesa-Pekka Ruohonen.

Kas näin.

28:24. Kim Strömbergin palvelus suomalaiselle jääkiekolle.

Niin, ennätyksen haltuunotto ei suinkaan saanut Ojasta nuortumaan silmissä, vaan ruudussa huitoo Kim Strömberg. Arjen pieni soturi, sankarimme vaatimaton aseenkantaja.

Siinä missä Ojasen ennätys on ehkä ikuinen nykymaailman huomiokyvyn mittapuulla, ei ole kovin rohkeaa veikata, että kymmenenen vuoden päästä juuri kukaan ei välttämättä muista Strömbergia. Ainakaan Kimiä. Kuvaavaa lienee se, että juhlamaali oli herralla kauden ensimmäinen osuma. Joten suotakoon hänellekin tämän verran kunniaa.

Mitä harvemmin osuu, sitä paremmalta maistuu, sen tietää vanha puusilmäkin. Haluankin tulkita otosta niin, että maalintekijän kasvoilla hehkuvat sekä oman onnistumisen suunnaton helpotus että hieman sen jälkeen mieleen iskostunut tietoisuus maalin erikoislaatuisesta merkityksestä.

Jotenkin kuvan välityksellä on helppoa päästä hetkeksi Hakametsän tunnelmaan, mikä on tietysti valokuvan tärkeimpiä ominaisuuksia. Myös uutisvalokuvan.

Maalintekijä välittää tässä myös koko joukkueen ja itse juhlakalun riemukasta helpotusta. Kuten Ojanen pelin jälkeen totesi: “Nyt voi taas keskittyä jääkiekkoon.” Hyvä niin, päästiin siitäkin.

Tuulettelukuvat eivät genrenä ole järin mielenkiintoinen valokuvaamisen osa-alue, johtuen ehkä niiden yleisyydestä ja kaavamaisuudesta. Tällaista lähelle pyrkivää yhden miehen riemua ei kuitenkaan näe ihan niin usein, joten kuvan raikas välittömyys puhuttelee. Pisteet myös sekä Strömbergille että kuvaajalle siitä, että kuvassa ei ole mitään lapsellista pantomiimia käynnissä. Alkukantaisella huudolla ja käsivarsien esittelyllä pärjää yleensä aika pitkälle.

Ruohosen Veskun kuvatuksia Ojasesta ja lauantain muusta meiningistä voi tietysti ihastella kuvakoosteesta.

Ja lopuksi todettakoon, että parhaan sivuosanäyttelijän sarjassa ehdolla oli myös Mikko Ruoholan tilannepläjäys Mikael Tellqvististä. Hänen kohdallaan agentti on kyllä pyrkinyt kovasti järjestämään myös pääosarooleja.

Vapaata tykitystä, blogissa ja muuten.

Tiesittekö, että kun tuuttaa Jatkoaika.comin Google Translateen ja tilaa sananmuunnoksen lontooksi, tämän loukon nimi on etusivulla BEAR GOD growls?

Ei se mitään, en minäkään tiennyt ennen kuin törmäsin jonkun toisen suorittamaan moiseen hakuun. Nimi itsessään on toki niin vetävä, ja varsinkin osuva, että pitänee harkita…

Nojuu, kaikessa itsekeskeisyydessäni piti vain yksi linkki tarjota. Viime viikonloppuna täällä puitiin varsin hedelmällisesti faniutta, fanijournalismia ja muuta sen sellaista. Sen raapustuksen taustana oli haastattelu, jossa olin turkulaisopiskelijoiden pyytämänä käynyt.

Ja nyt sitä saa, nimittäin meikää kuvan ja äänen kera. Varoitan vakavasti, että perässä seuraavan linkin takaa löytyy ihan oikeasti Me, Myself & I eikä ketään muuta. Allergikot älkööt vaivautuko. Kyseinen opiskelijatyö tarjolla Verkkotutkassa.

Kiitokset asianosaisille, itse olisin tosin leikannut jorinoita huomattavasti lyhyemmiksi… Tätä Tutkaa kannattaa alasta kiinnostuneiden katsastella jatkossakin, minua lukuun ottamatta jälki ei ole yleensä pöllömpää. Ja jatkossa tarjolla lienee samaan aikaan “studiossa” käväissyt JP Jalo tarinoineen.

Ja vähän kauniimmaksi lopuksi kerrottakoon ilouutinen sporttikuvien ystäville. Jatkossa passaa Jatkiksen Viikon Kuvien ohella väijyä myös sählykuvaajien ykköskaartiin kuuluvan duon Paajanen&Laukkanen Harhalaukauksia. Bear God suosittelee lämpimästi.

Hyvä, paha ja rum… tai jotain.

Keskiviikko oli isojen tarinoiden päivä. Pakahduttavien, hämmentävien, ilahduttavien tarinoiden päivä. Otsikoita riittää revittäväksi siinä määrin, ettei kukaan edes muista hetkellisesti orastanutta Kippergatea enää torstain valjetessa.

Sen kunniaksi TOP 3 tavalla tai toisella Hyvät Jätkät:

3. John Buccigross. Brian Burken poika on homo, mikä on tosi jees. Paljon enemmän jees on se, että ESPN:n sankarireportteri kirjoitti tapauksesta aikaa, laatua ja näppäimistöä säästelemättä upean jutun. Piiiiitkän jutun - sellaisen, jota jokainen meistä toimittelijoista niin mieluusti paukuttaisi.

Koska olennaista on lukea Buccigrossin juttu ja Ripa, hyvä jätkä hänkin, kertoi jo kaiken muun tärkeän, ei tästä sen enempää (paitsi se, että me Ripan kanssa jaamme unelman suomalaisesta lätkälehdestä, jossa olisi tuon pituisia juttuja…).

2. Ville Nieminen. Aina ja ikuisesti sympaattinen Niämine on mies, jonka on pakko olla Hyvä Jätkä. En tunne, mutta siihen tarvitaan jo todellisia ystäviä, että äijän osuus vakavan huumerikoksen tutkinnassa on muun muassa poliisin avustuksella pimitetty useamman vuoden ajan.

Uskallan veikata, että kollegoistakin jokunen - ystävistä ja kylänmiehistä puhumattakaan - on asiasta joskus kuullut, mutta edes vihjauksia ei ole missään näkynyt. Sellainen lojaliteetti on vähintään yhtä ison tarinan arvoinen kuin nyt julki tullut, vanhalta alasuojalta haiskahtava tapaus on torstain lehdissä.

1. Hannu Jortikka. Pitihän se arvata, ja helppoahan se oli arvata, kun Arajuuren kelkka alkoi luisua Ilmalan hallin pihalta vierestä ajavien junien reitille. Oman lyhyen urani komeimpia kunnianosoituksia ovat entisen Hannun jakamat Asiantuntija- ja Räkänokka-arvonimet. Silti tai juuri siksi olen vilpittömästi iloinen “Jortshun” paluusta.

Hannu on kuulemma uusi ihminen, yhden pressikohtaamisen perusteella olemme jälleen puheväleissä ja suomalainen lätkäskene tarvitsee ehdottomasti hyvässä kuosissa olevaa Hannu-setää. Jokerit tarvitsee, SM-liiga tarvitsee, media tarvitsee ja luultavasti fanitkin tarvitsevat. Tervetuloa takaisin, shaatana.

* * * * *

Hyvin Jätkien kunniaksi lurautettakoon kauniiksi lopuksi vielä pieni yhteislaulu. Jim Henson oli miehistä parhaimpia ja Muppetit ovat palanneet.

Scaramouch, Scaramouch, will you do the Fandango…