Joko-tai, voitto tahi kuolema.

Haastelin keskiviikkona liigasyksyn pirteisiin yllättäjiin kuuluvaa Tuomas Suomista. Keskustelu palasi elävästi mieleen äsken, kun ihmettelin töllöttimen välityksellä paikallisen Palloseuran vierailua Äijänsuolla.

TPS-hyökkääjä puhui pääosin omasta ja ketjunsa syksystä, mutta tuli siinä sivussa tiivistäneeksi, mistä tämän kauden Tepsissä on kyse. Ihan vaan tiedoksi muullekin Suomelle:

“Jalat täytyy pitää maassa, joka ilta lähdetään nollasta. Ja tämän joukkueen pitää olla hereillä jokaisessa pelissä, mieluummin ylisuorittaa. Muuten tulee kylmää kyytiä.”
Tuomas Suominen, 28.10.2009

Siinähän se, hyvin ytimekkäästi. TPS sai Raumalla juurikin sitä kylmää kyytiä, eikä se ollut ensimmäinen kerta. Eikä viimeinen. Alan vankasti uskoa teoriaani, jonka mukaan kyse on tämän vuosikerran Palloseuran ominaispiirteestä. Joukkue pelaa joko hyvin, kuten on pelannut ison osan syksyä, tai suorittaa monumentaalisen mahalaskun. Mitään välimuotoja ei ole.

Eikä tässä ole kyse turkulaisesta pessimismistä, vaan kylmännihkeästä realismista. Kun vastustaja pelaa hyvin ja TPS ei pelaa kykyjensä ylärajoilla, jälki on helposti karua. Siksi tällaisia pelejä (vrt. Ässät-TPS 7-3, JYP-TPS 6-0) nähtäneen jatkossakin säännöllisesti. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että joukkueessa on runsaasti pelaajia, joista voi hyvänä iltana ulosmitata sarjapisteitä tuovia yksilösuorituksia.

Niinä muina iltoina voi saada tilauksesta riippumatta ihan mitä tahansa. Torstain maalikoosteesta voi haistella, mistä on kyse.

Ja kaikki kunnia toki Lukolle, hienoa hokia höntsäävät Rauman syysmestarit juuri nyt. Yleisellä tasolla tämän “TPS-ilmiön” voi kuitenkin yleistää aika moneen jengiin SM-liigassa. Kertokoon se vaikka sarjan pelaajapopulaation tasosta, mutta kansallislajimme pääsarjassa pärjää tällä hetkellä kelvollisesti melko rajallisin kyvyin varustetuilla ryhmillä. Joukkueilla, joilla ei perinteisen voittavan menestysjengin tapaan ole juuri mitään huonon päivän varaa.

Se taas ei sinänsä ole pelkästään huono asia, koska se voi tarkoittaa myös hyvää pelien viihdearvon suhteen. Ilmiö tunnetaan niin sanottuna Mestis-prinsiippinä: huonommat pelaajat, enemmän tilanteita.

* * * * *

BTW. Jos olisin ehtinyt, olisin jo aiemmin tällä viikolla käskenyt kaikkea kansaa lukemaan Mr Puckarisen viisaita sanoja haastattelemisen taiteesta. Ripa tiivistä kutakuinkin kaiken oleellisen jokaisen sporttijournalismin perustuskailusta.

Kuinka tehdä pelin jälkeen hyvää haastista, tai saada edes pari kelvollista sitaattia tilanteessa, joka ei palvele kumpaakaan osapuolta. Pelaaja joutuu pukemaan sanoiksi vaikeasti määriteltäviä ruumiillisia kokemuksia ja toimittaja etsii kultahippuja automatisoidun sanahelinän seasta.

Jokainen vakituisemmin pukukoppien liepeillä vaaniva toimittajanplanttu tunnistaa myös taipumuksen nojautua perusvarmoihin sitaattikoneisiin. Pelaajiin ja valmentajiin, joilta saa takuuvarmasti. Julkaisukelpoisen lausunnon siis. Siksi esimerkiksi tietyn tyyppiset valmentajat ovat niin paljon esillä mediassa.

Aivan toista maata ovat suotuisammat tilanteet peli-iltojen ja deadlinen tuolla puolen. Rauhalliset kohtaamiset tilanteeseen varautuneen lätkäjätkän kanssa. Parhaassa tapauksessa toimittajakin voi kuvitella jo jollain tapaa tuntevansa haastattelun kohdetta, hahmottavansa häntä ihmisenä. Ja on ennen kaikkea aikaa kohdata lätkäjätkä perusroolin ulkopuolella.

Tällaista tuli mieleen Suomisen kanssa haasteltua. Hyvä tarina kirjoitti melkein itsensä. Halukkaat lukekoot lopputuloksen viikonloppuna kaupunkilehdestä.

Analyytikko käyttää kuvitetun puheenvuoron.

Lätkäskenessä oli tällä viikolla kutakuinkin kaksi puheenaihetta. Kaukaloissa taklailtiin paljon - päähän, selkään, milloin mihinkin. On jälleen jokavuotisen suuren kunnioituskeskustelun aika. Siinä sivussa Rauman Lukko hävisi kauden ensimmäisen pelinsä, oli jo aikakin.

Pidemmittä lätinöittä yhdistetään nämä kaksi asiaa Viikon Kuvaan. Hämeenlinnassa suippokorvien kompastelua taltioimassa oli Pekka Rautiainen. Kas näin.

Aina sattuu, kun Tuukat kolaa.

Tapparan Tuukka Mäntylä on noussut valtakunnan tunnetuimmaksi taklaajaksi viime aikoina, mutta myös Kerhon Tuukka Mäkelä osaa toisinaan hommansa. Pehmeäkätinen taitopakki ei yleensä suuremmin silittele vastustajaa, jos tämä suo hänelle mahdollisuuden tehdä lähempää tuttavuutta.

Ilman sen monimutkaisempia analyysejä todettakoon, että tässä ruudussa riittää moniselitteistä dynamiikkaa. Itse kuvassahaan ei kirjaimellisesti tapahdu mitään, mutta mielikuvitus karkaa välittömästi lentoon. Aijai, taas on vastustajan kunnioitus unohtunut ja viatonta Lukko-pelaajaa on kohdeltu kaltoin. Syy-seuraus -suhde toimijoiden välillä on melko selvä.

Todettakoon kuitenkin sekin, että mitään ihmeellistä tilanteessa ei kuitenkaan ilmeisesti tapahtunut ennen kuvan ottamistakaan, eikä Mäkelää palkittu edes pienenpienellä penaltilla. Iso ja pieni mies menivät maalin taakse yhtä aikaa, vain toinen tuli pois. Kuva siis hieman viekottelevasti valehtelee. Ketään ei tällä kertaa ole teurastettu.

Koska kuvassa on kaikki olennaiset asiat kohdallaan, ei ehkä kannata tällä erää sen enempää selitellä. Katsoja voi vaikka kuvan innoittamana pohtia sitä kuluneen viikon isoa puheenaihetta.

Pekka Rautiaisen muita otoksia puolestaan voi ihastella HPK-Lukko -ottelun kuvakoosteesta.

BTW, pari viikkoa sitten Viikon Kuvassa kurvailtiin myös taklausaikeissa. Matti Prusin kuvakoosteesta löytyi tällä viikolla jatko-osa, Jussi Pernaa palaa rikospaikalle.

* * * * *

Tässä lähetyksessä käytämme vielä puheenvuoron. Joulupukin saapumisen täsmällisyyteen verrattavalla vääjäämättömyydellä taklaamista koskevissa keskusteluissa on yleensä heti ensitöiksi pelattu pöytään kunnioitus-kortti. Perusargumenttina tiedustellaan lievän närkästyksen vallassa sitä, missä luuraa pelaajien keskinäinen kunnioitus.

Koska minusta on tarpeetonta ja tympeää leimata vaikkapa Tuukka Mäntylä ja NHL:ssä pakkolomautettu Tuomo Ruutu tunenvammaisiksi rikollisiksi, haluan esittää kysymyksen, ehkä jopa argumentin.

Oli kyseessä sitten SM-liiga, Mestis tai NHL, ahkera kiekkokuluttaja näkee viikoittain esimerkkejä siitä, miten huippukiekkoilijat toimivat epäkunnioittavasti toisiaan kohtaan. Tämä pätee joka sarjaan, ja joka muuta väittää, valehtelee. Näitä esimerkkejä on ollut tarjolla varsin pitkään, vuodesta toiseen. Sen johdosta pohdin seuraavaa: Miksi niin moni meistä jääkiekon ystävistä edelleen odottaa, että pelaajilla olisi jokin vaikeasti määriteltävissä oleva kunnioitus toisiaan kohtaan?

Mietitäänpä vaikka satunnaisena esimerkkinä yllä kuvassa patsastelevaa Tuukka Mäkelää. Ketä ja mitä hän mahdollisesti arvostaa? Esitän arvauksen.

Ensisijaisesti Mäkelä kunnioittaa toivottavasti paitansa rintamuksessa olevaa logoa ja sitä yhteisöä, johon paidan kantaminen hänet sitoo. Vertaistensa ja esimiestensä ohella Mäkelä kunnioittaa toivottavasti myös pääasiallisia palkkansa maksajia eli yleisöä (sen yleensä näkee pelaajan otteista). Siinä sivussa hän toivottavasti kunnioittaa myös itseään vähintäänkin ammatillisessa mielessä. Lisäksi hän toivottavasti kaikkien edeltävien kombinaationa toivottavasti kunnioittaa tamimaisesti peliä eli arvostaa työtään yleisesti ottaen siinä määrin, että pyrkii suoriutumaan siitä kunniallisesti.

Ilman tarkempaa empiiristä havainnointia arvelen, että vasta kaukana näiden asioiden jälkeen Tuukka Mäkelä - tai kuka tahansa ammattipelaaja - kunnioittaa edes jollain abstraktilla tasolla vastustajaa. Mitä se lopulta tarkoittaa, se tuskin on kovin monelle selvää.

Näiden arveluiden jälkeen siirrytään argumentointiosuuteen. Väitän, että nykyaikaisen huippu-urheilun logiikka on yksinkertaisesti ristiriidassa kaikenlaisen vastustajan kunnioittamisen kanssa. Ammattilaislätkässä on kyse pelien voittamisesta - keinolla millä hyvänsä, haluttiin sitä myöntää tai ei. Vastustajajoukkue ja sen pelaajat ovat tällaisen tavoitteen este. Sellainen este, joka ei kaadu kunnioittamalla, vaan olemalla parempi, kovempi, tylympi, härskimpi, fiksumpi, häikäilemättömämpi.

Mahdollinen vastapuolen kunnioittaminen on enemmänkin taidelaji, mutta jääkiekon estetiikasta saa yleensä vain kehut lätkäblogissa, sarjataulukossa se ei näy.

Vastustajan kunnioittaminen on siis hölmö ajatus samalla tavoin kuin doping-kontrolli. Kumpikin sotii nykymallisen kilpaurheilun perimmäistä logiikkaa vastaan. Ja kumpaakin voidaan yleensä tarkastella vasta jälkikäteen.

Doping-testissä joko käryää tai ei käryä, siitä riippumatta se on kaikin keinoin kilpailemisen rajoittamista. Kunnioitus taas on asia, jota voidaan lähinnä etsiä videohidastuksista jälkikäteen, pelin osapuolten mieleenkin se tulee yleensä vasta matsin jälkeisissä haastatteluissa ja välipäivien hurskasteluissa.

Tällaisen maailman me olemme luoneet. Ja tällaista lätkää me rakastamme.

Syksyn pyhät kolminaisuudet.

SM-liigan runkosarjaa on kutakuinkin neljännes takana, joten alkaa olla sopiva aika tehdä laajempia havaintoja. Parin kuukauden hinkkaamisen jälkeen uskaltaa esimerkiksi jo arvioida pelaajien ja koostumusten yleistä suoritustasoa.

Kuluvan kauden positiivisimpia huomioita on ollut useamman uuden, tehokkaan ja viihdyttävän ketjukoostumuksen esiinnousu. Tehokkaita hyökkäystrioja, alati vaarallisia - mutta myös muutoin toimivia, omassakin päässä. Siispä sen kunniaksi alkukauden TOP 3 kuumimmat ketjut:

3. Ahtola-Ramstedt-Granlund (HIFK). Ei varsinaisesti mikään idioottivarma menestystarina ennalta. Micke Granlund on toki superlahjakkuus, mutta kovin moni tuskin odotti tällaista suoritustasoa. Teemu Ramstedt todettiin Turussa ikäväksi ihmiseksi ja tyhjäksi arvaksi ehkä hieman hätäisesti. Jerry Ahtolaltakin 12 maalin startti on aika kiva suoritus mieheltä, jonka silloinen TPS-valmennus totesi junnuna tarpeettomaksi ilman ensimmäistäkään näyttöpaikkaa, HIFK:kin oli vielä tammikuussa hankkiutumassa hänestä eroon (Palloseuralle ei kelvannut silloinkaan).

Nyt alkusyksyn saldona on maalipörssin kärkinimi, paikoitellen huikeaa kiekottelua ja tukku highlight-tason maaleja. Täydellisesti hyödynnetty mahdollisuus kolmikolta. HIFK tackar.

2. Suominen-Uusikartano-Birner (TPS). Aivan kuten edelliset, kolmikko on paljon enemmän kuin osiensa summa ennalta. Ja ehkä vieläkin epätodennäköisempi huippuketju. Tuomas Suominen on monenlaisista syistä johtuen ailahdellut koko uransa, Michal Birner hankittiin työteliääksi kahden suunnan työmääräksi, vammoista ja ties mistä kärsinyt Aki Uusikartano taas ei ole suuremmin liekehtinyt Turkuun tultuaan.

Nyt TPS on liigassa kolmantena (kaikkihan tämän tiesi) ja tämä ketju on useimmissa voitoissa ollut avainroolissa, tasaisen varmasti jengin paras koostumus. Koko kolmikko on pistepörssissä kymmenen joukossa, ja Suominen kohta maajoukkueessa(?).

1. Keränen-McLean-Morrison (Lukko). Raumalla useampi onnistunut ulkomaalaishankinta? Janne Keränen ykkösketjun tehomiehenä? Justin Morrison debytoi joskus Suomen jäillä loukkaantumalla ensimmäisessä pelissään luisteltuaan itse päin maalia, mutta muutoin miehellä piisaa pelisilmää. Keränen ei kaihda töitä ja saa siitä nyt palkintoja. Kurtis McLean on keskenkuntoisenakin ollut oiva täydennys.

Lukon ykkönen on ollut vielä TPS-triokin isommassa roolissa joukkueensa huikeassa alkukaudessa. Vitjan tehot ovat paras mahdollinen esimerkki siitä, että jääkiekko on aika yksinkertainen peli. Mennään maalille, ei riplata turhia ja pistetään lättyä pussiin. Nih.

* * * * *

Eri mieltäkin näistä voi tietysti olla, mutta ei siitä mitään hyötyä ole. Isompana huomiona todettakoon vielä se, että kussakin kolmessa tapauksessa joukkueissa on ainakin ketjullisen verran muita äijiä, joilta ennalta arvioiden on odotettu vähintään tällaisia tehoja ja johtajuutta.

Jos/kun muillakin ketjuilla näissä jengeissä alkaa homma pelittää isolla höyryllä, jälki voi olla melko kovaa. Sama pätee tietysti mihin tahansa liigajoukkueeseen, joka saa jollain tempulla kasattua kaksi ykkösketjutason vitjaa.

Saisiko olla nenäliina? Tai sikainfluenssarokote?

Sikainfluenssasta on tulossa melko odotetusti iso puheenaihe urheilussakin. Ainakin jenkkifutiksen NFL:ssä toohotetaan jo, kun Cleveland Brownsin pelaajista toistakymmentä putosi riveistä flunssan takia tällä viikolla. Liigan johto lupasi, että runsaiden sairastumisen iskiessä joukkueilla on lupa kiertää tiukkoja roster-rajoituksia reservi- ja täytemiehillä.

Törmäsin asiaan eräällä postituslistalla (ihanan vanhanaikaista, niin 1900-lukua…), siellä pohjoisamerikkalaiset puntaroivat, miten homma mahtaa hoitua vaikkapa NHL:ssä. No, tuskinpa tulee ylitsepääsemätöntä ongelmaa, kun on käytössä mittavat farmireservit ja aina voi napata alasarjamiehiä tryoutille ja muuta sen sellaista. Ehkä tällä kaudella nähdään ennen näkemättömän tuntemattomia höntsääjiä maailman kovimmassakin kiekkoliigassa?

Niin tai näin, samalla keskustelijat kysyivät, onko Euroopassa valmisteltu toimintamalleja epidemian, tai jopa pandemian varalle. Hetken harkitsin, lähtisinkö selittämään, että “here in finland we have this thing called kättely runkosarjamatsien jälkeen…” Jätin sikseen, mutta asia jäi mietityttämään.

Taisin jo aiemmin mainita, että jos tauti on tullakseen, hassu kättelykielto on aivan tyhjänpäiväinen asia tässä suhteessa. Ainakin niin kauan kuin hallien huoltokäytävillä ja koppien ovilla liikkuu kaikenmaailman toimittajanretkuja ja toimitsijoita ilman minkäänlaista hygieniarajoitteita. Mutta suht mielenkiintoinen kysymys todellakin on se, ovatko vaikkapa SM-liiga, Mestis tai Jääkiekkoliitto jotenkin laajemmin varautuneet hiljalleen ajankohtaiselta vaikuttavaan sikatautiin.

Mitä tehdään, jos joltain jengiltä putoaa pelipäivän aikana puolet väestä pois rivistä? Siirretään tietysti matsi. Mutta mitä sitten tehdään, kun neljä jengiä kerrallaan ja vuorollaan on pois pelistä? En tiedä - toivottavasti joku tietää. Pitäisi varmaan kysellä.

* * * * *

Tässä lähetyksessä kerromme vielä, että ei silti ole syytä vaipua synkkyyteen. Lätkämatsissa voi flunssanpelossakin pitää hauskaa, vaikkapa järjestämällä Don Cherry Military Nightin. Veikkaan, että jos kuvat ottelussa käytetyistä peliasuista leviävät, ihmisoikeusjärjestöt nostavat mekkalan. Ei ole lasten silmille sopivaa kamaa.