Kameramiehet ovat täällä taas, Katso kuvat!

Jatkoajan laadukkaan kuvajournalismin säännöllinen esittely oli viime talvena mukava lisä arkiseen ähellykseen, ainakin minulle, uskoakseni muutamalle lukijallekin. Uusi kausi starttasi niin pahan kiireen tahdittamana, että nukuin vähän pommiin asian suhteen. Mutta ei hätää, Viikon Kuva on täällä taas - uusia jaksoja ja loppumatonta visuaalista loistoa on siis luvassa kevääseen saakka.

Koska jatko-osan tekeminen kannattaa aina, palattakoon ensimmäisen valioruudun myötä tovi sitten käsiteltyyn teemaan. Runsas viikko sitten tuli ihmeteltyä erään liigatähden mysteeriä. Aihe palasi mieleen KalPa-Ilves -ottelun kuvasatoa ihastellessani. Kuopiossa plankin takana tähtäili Teemu Soini. Kas näin.

Markus Seikola lämää kiekon kadotukseen.

Kuten kuva ja kuvateksti jo kavaltavat, Markus Seikolahan se siellä häärii pääroolissa. Se ei kuitenkaan ollut pääasiallinen syy kuvan valikoitumiseen, vaan siinä on ainakin kaksi valtavirrasta poikkeavaa piirrettä.

Ensimmäinen mielestäni olennainen huomio on siinä, että kaukaloa pitkittäissuuntaisesti, eli “pelin suuntaan”, kuvaamalla saa usein mielenkiintoisia otoksia. Pääosin se johtuu kylläkin siitä, että suurin osa kuvamateriaalista on poikittaissuuntaista kentän liikesuuntaan verrattuna. Lisäksi valtaosa yleisöstäkin tarkkailee yleensä halleissa tapahtumia kaukalon pitkiltä sivuilta. Koitoksia paikan päällä seuratessa pitkittäissuunnassa pääsee aivan eri tavalla kiinni pelin rytmiin ja pelaajan näkökulmaan. Sama pätee myös kuvissa, tässäkin on melko tiukasti tilanne päällä. Olkoonkin, että kuva lienee lopulta otettu kaukalon sivulta.

Toinen huomio on se, että kuva on sisällöltään varsin intensiivinen, liikettä ja olennaisia kohtia riittää. Onkin nähdäkseni varsin onnistunut suoritus, kun normaaliin pelitilannekuvaan - pois lukien joukkotappelut ja maalinedustaruuhkat - on saatu yhteensä seitsemän äijään kiekottelemaan. Ja parin tuomarin hihat kaupan päälle (olisin kyllä rajannut pois).

Tapahtumien ja asianosaisten runsaus tuo mukanaan sen, että kuvan informaatioarvo on melkoinen, ihmeteltävää riittää pariksikin toviksi. Kysymyksiäkin herää, ainakin parin mustapaitaisen jampan toimenkuvasta. Ahkerat junnukoutsit voivatkin etsiä kuvasta “löydä noin kolme virhettä” -tyyppisesti lepsuhkoa, suorastaan ohjesäännön vastaista pelailua.

Niin, se mysteeri. Edellisen kirjoituksen aikoihin Seikolan otteissa ei ollut sen kummempaa huomauttamista, mutta sittemmin on lehtiä myöten ihmetelty sitä, mihin ovat jääneet Markuksen viime kauden huimat tehot - tätä kirjoittaessa saldo näyttää 1+3. Skeptikot virittelevät jo “mitä minä sanoin” -puhettaan, mutta toivotaan vilpittömästi, että kyseessä on vain lievä syysruoste. Mutta jokin tässäkin kuvassa ainakin äkkiseltään mättää…

Mihin se Seikola sen limpun lämäsi? Ei ainakaan maaliin, kuten tarkoitus oletettavasti oli.

Teemu Soinin muut matsikuvat voi katsastaa ottelun kuvakoosteesta.

Ostaisitko hyvin otsikoidun jutun tältä mieheltä?

Ammatillisista asioista keskustellessa eräs aihepiiri nousee muita useammin esiin, nimittäin juttujen otsikointi ja laajemmin se, mitä arkisen urheilujournalismin olisi kerrottava vaikkapa otteluista. Siitä saa lähimmäisiltä palautetta ja se vaivaa niitä harvoja kollegoita, joita oman työn sisältöjen pohtiminen suuremmin kiinnostaa.

Jalkapallon saralla Kristian Sundqvist harmitteli muutama päivä sitten sitä, millaiseksi otteluraportointi on nykyisin mennyt. Pelin sijaan revitään otsikoita puheista, nyansseista ja erikoisuuksista. Sundqvist ilmoitti HS:n blogissaan, että “ei käy, en suostu”. Taitaa vaan olla niin, että yksittäiseltä skribentiltä ei tässä asiassa pahemmin kysytä.

Otsikon mahtia ei koskaan pidä aliarvioida, eikä sitä totisesti tehdäkään niissä paikoissa, joissa otsikoinnin taso näkyy tuloksessa. Lätkän saralla melko puhuttelevan esimerkin tarjosivat Sanomatalon kollegat perjantaiaamuna. “Aravirta pelkää: PIAN JOKU KUOLEE”, luukutettiin IS Urheilun (25.9.) liitteen kansisivun jutussa kohtuullisen näyttävästi. (verkossakin jatkettiin teemaa samansuuntaisesti).

Kyse oli tietysti Tuukka Mäntylän jyrän alle jääneen jokerijunnun päänvaivasta. Ja toki Hannu Aravirtakin eittämättä on oikeassa - ennen pitkää joku kuolee, tavalla tai toisella. Sellaista elämä on. Oletettavasti hän ei kuitenkaan pelin jälkeen varsinaisesti värissyt huolesta ja kuolemanpelosta kalpeana.

Osaa peruslukijoista tällaiset otsikot kuitenkin närästävät, etenkin jos aiheen määrittelyssä vähänkin fuskataan siitä, mitä itse juttu lopulta tarjoaa. Siinä vaiheessa jää useimmiten kuitenkin huomaamatta, että ärsyyntymiskynnyksen ylityttyä otsikko on jo osoittautunut melko täydelliseksi. Jäänyt mieleen, saanut lukemaan jutun, aiheuttanut reaktion. Luultavasti aika moni lehteä selannut pysähtyi perjantaina lukemaan tuon jutun aiheesta, jota oli jo rummutettu edellisenä iltana televisiossa ja verkossa.

Nykyisessä uutistulvassa ahkerakaan peruslukija ei välttämättä suo huomiotaan keskinkertaisille perusjutuille. “Aravirta huolissaan pelaajien terveydestä” tuskin olisi voittanut kovin monta lukijaa puolelleen. Ja voittamisesta tässä nimenomaan on kyse: itse kukin voi joskus tarkkailla, montako sekuntia antaa aikaa vaikkapa tavalliselle lehti- tai nettijutulle. Kiireisellä asiakkaalla sekkari ei tutkitusti kauan raksuta - otsikko, kuva, jutun alku… peli on usein jo menetetty, jos näillä elementeillä ei koukuta lukijaa.

Fuskaaminen on tietysti hieman rumaa, mutta otsikoinnissa pieni lipsuminen on vain hyvästä, jos se palvelee lukijaa. Yleisön palvelemisesta on minusta kyse myös siinä, että matsin, maalikoosteet ja illan nettiraportit nähneelle sporttifanille ei aamun lehdessä enää tarjoilla seikkaperäistä selostusta siitä, kuka teki maalit ja missä ajassa. Ihan lähivuosina tämä oivalletaan ehkä maakunta-/paikallislehdissäkin.

Ilmiöitä (esim. peliä tai lajia) voi mediassa tehdä yleisölle ymmärrettävämmäksi monella tapaa. Syvällisen analyysin ohella mielenkiintoisiin henkilöihin, sattumanoikkuihin tai koviin lausuntoihin nojaaminen on sitä myös. Toki se on taitolajina vielä vaativampi kuin lukukelpoisen otteluselostuksen kirjoittaminen - juuri tällä saralla ongelmat luultavasti usein kasautuvatkin.

Lopulta tullaan siihen, että suomalainen lukija antaa yleensä palautetta vasta siinä vaiheessa, kun joku on pahasti pielessä omasta näkökulmasta. Kirjoitustyöläinen voi näitä asioita pohtia keskenään vaikka Sami Heleniuksen seuraavaan maaliin saakka, mutta just nyt kiinnostaisi aidosti tietää mitä lehden tai ruudun sillä puolen ajatellaan.

Millainen on hyvä sportti- tahi lätkäjuttu otsikoineen ja sisältöineen? Mikä on toimivan tulostarinoinnin ydin jälkimodernina aikana?

* * * * *

Tässä lähetyksessä vielä. Lauantai-illan otsikkosatoa kartoittaessani otti silmään Iltalehden/STT:n nettiotikointi “Suhonen lähellä legendan temppua”. Pelicansin ja KalPan välisen ottelun keskeinen juttu oli siinä, että Samuli Suhonen teki melkein Gordie Howe Hat-trickin, jonka lätkälegenda uutisen mukaan teki “NHL-urallaan usein”.

Todellisuus on taas tarua karumpaa. Gordie Howe suoritti “oman” hättrikkinsä uransa aikana kaksi (2) kertaa. Ei siis tarvitse Suhosenkaan vaipua varjojen maille, vaikka temppu onnistui vain melkein.

Ajattelin ottaa viikonlopun verran vapaata jääkiekosta, ainakin melkein. Erehdyin lauantaina päiväunille ja heräsin outoon menneeseen maailmaan, jossa TPS voittaa Lahden hokireipaspelikaniinit kaksinumeroisilla lukemilla. Havahduttuani todellisuuteen olin vähällä liikuttua muistellessani nuoruuden viattomuutta ja aikaa, jolloin kuvittelin, että 17-2 -voitto lahtelaisjoukkueesta oli normaali asiantila.

Seuraavana yönä näin unta, jossa olin kutsuttuna puhujana Vaasan Sportin torijuhlassa, vissiin nousujuhlat kyseessä, vaikka paikka näyttikin vähän Turun Puutorilta. Vähän sen jälkeen havahduin sunnuntain päiväunilta outoon maailmaan, jossa Sport oli häviämässä Kajaanissa kuudella maalilla. Onneksi muistin, että “joukkue elää kriiseistään”, enkä hätkähtänyt sen enempää. Uskonvahvistukseksi katsoin illalla dvd:ltä Summit seriesin avausottelun.

Maanantai oli tavanomaisempi päivä. Puhuin aamulla kaksi tuntia lätkästä kiekkolegendan kanssa. Keskustelimme muun muassa 1950-luvun kuopiolaisesta urheilujournalismista. Lopuksi silmäilin Scotty Bowmanin pelikirjaa. Vuodelta 1983, ei modernia mallia siis. Siihen pitänee palata.

Siitä olikin hyvä siirtyä paikallisen Palloseuran otteluinfoon. Siellä “Upi” Ylönen kertoi, kuinka “Iso musta” löi mailatehtailijaa nyrkillä nenään Forssan kuplahallin pihalla syksyllä 1973. Lisäksi puitiin maalivahdin ja valmentajan välisen luottamuksen luonnetta. Hieno keikka siis.

Työpäivän jälkeen huomasin seisovani kuntosalin aulassa potemassa sitä, että Suomessa ei vieläkään osata kunnioittaa aiempien sukupolvien lätkäperintöä, puhumattakaan siitä, että osattaisiin markkinoida sitä nykyistä hommailua. Hyvä jäähdyttely pyörälenkille siis.

Illan verkkoneuvottelussa kävi vielä ilmi, että HPK:n B-junnujen pelikirja oli kärsinyt tylyn tappion kulttuuripääkaupungissa. Lisäksi “kaikki” ovat sitä mieltä, minä mukaan lukien, että pitäisi kirjoittaa Juuso Wahlstenin elämäkertateos.

Syksynkin väreissä arki värjäytyy mustan kumilaatan sävyiseksi ajatukset kiertävät kaukalon muotoista kehää spekulaatioita kysymyksiä tilastokatsauksia aavistuksia pettääkö blues aina miksi tomas sinisalo ei saanutkaan nhl-sopimusta suuria suunnitelmia ainaisia toiveita jutunaiheita vision aihioita kuka haluaisi olla kiekkokirjan kustantaja?

Kyllä, lätkäkausi on toden teolla käynnissä. Se näkyy jo mielentilassakin.

Ja kyllä, olen siinä sivussa lukenut A.W. Yrjänän Päiväkirjaa (1995-2008). Lukekaa tekin, jos arki on turhan selkeää.

Rankat ankat treenijäillä.

Nyt sitä saa. Harjoitushöntsät ovat nimittäin käynnissä ison meren takanakin, joten on syytä seurata silmä kovana, mitä kuuluu Teemun ja Sakun Anaheimille. Se onkin ollut yllättävän helppoa, sillä kiekkokansan onneksi Iltalehti on “ainoana suomalaismediana” raportoinut koko viikon Anaheim Ducksin treeneistä ja niiden liepeiltä.

Pekka Jalonen on ansiokkaasti kirjoittanut tämän viikon lehtiin kymmenen (10) sivua juttuja Teemusta ja Sakusta, Sakusta ja Teemusta sekä tietysti Teemun vaimosta. Ja lisää on luvassa viikonlopun lehdessä. Huh.

Saku Koivulle Jalosen herkeämätön raportointi on varmasti tuonut kotoisan olon. Tottuihan Captain K Montrealin vuosinaan siihen, että paikallismedia seurasi treenejäkin sankoin joukoin. Tähän aikaan vuodesta Montrealissa on usein jo kauden ensimmäinen kriisi menossa.

Anaheimissa kaikki on toisin. Iltalehden ohella harjoitushallilla tuskin on suurta ruuhkaa. Media tuskin turhan tarkkaan ahdistelee - tuli vaan jotenkin sellainen olo tästä jutusta:

“There is no mistaking that new Finnish player for the Ducks…” Ai ei vai?