Veltot ne varusteilla koreilee.

Kesäisenä viikonloppuna voi joko seurata NHL-draftia tai sitten voi mennä ulos auringonpaisteeseen. Ja jos menee ulos voi eksyä vaikkapa herraseurassa nautintojen pariin tai päätyä paistattelemaan päivää urheilutapahtumaan.

Itse tein noita kaikkia, mutta kamera oli mukana vain legendaarisella Kärsämäen kentällä, jossa kävin avaamassa urani Turunmaan johtavana rugby-toimittajana.

Halataan!

Rugbyhan on maailman seuratuimpia urheilumuotoja, mutta Suomessa niin marginaalista puuhaa, että jääpallokin näyttää suositulta sen rinnalla. Suomalaiset ovat aina tykänneet kaikesta vähän älyttömästä, joten on hieman ihme, ettei tämä jalo laji ole saanut huomiota osakseen.

Osittain syy piilee ehkä siinä, että laji on aloittelijalle jokseenkin vaikeaselkoinen. Yhden matsin perusteella säännöt eivät juurikaan avautuneet, mutta jostain syystä tässä lajissa on toisinaan hyödyllistä muun muassa potkaista peliväline reilusti ulos kentältä. Ilmeisen hienoja nyansseja toki riittää, kuten pelkästään taaksepäin sallittu syöttäminen.

Päähuomio on tietysti yleisessä runnomisessa ja päänruuvaustalkoissa. Jääkiekon maalinedustahässäköitä kutsutaan usein vertauskuvallisesti torikokouksiksi, mutta lähes suojuksettomien rugbyäijien lihakasoihin verrattuna lätkän nenänpyyhintätalkoot muistuttavat ennemmin ehkä cocktail-kutsujen kuulumisten vaihtoa. Siitä tulikin mieleen, että tässäpä olisi oiva kesäharjoittelumuoto lätkäjätkillekin. Samaan tapaan kuin lacrosse, joka sekin on paikoitellen selvästi lätkää tylympää rypistelyä.

Kovuuden ohella harjoitus olisi timanttista myös joukkuepelaamisen kannalta. Rugbyssa pallollinen pelaaja tarvitsee jatkuvasti vierustovereiden tukea, ilman sitä hyökkäys pysähtyy muutamassa sekunnissa. Turussa vierailleen Helsinki Rugby Union Football Clubin lontoon murretta pääasiallisesti puhuneen valmentajan yleisimmät ohjeet taisivat olla “support!” tai “fucking support!” - melko yksinkertainen pelikirja lopulta.

Lähe nyt jo meneen…

Isäntäjoukkue Turku Eaglesin kannalta peli päättyi hieman nihkeästi niukkaan 0-50 -tappioon. Pistelaskun muodostumisesta ei tosin ole sen tarkempaa hajua, mutta maalintekopeli tämäkin selvästi on.

* * * * *

Keskiviikkona starttaa Änhiksen free agent frenzy, jokavuotiset älyvapaitten ostajien lihamarkkinat. Kuumat treidihuhut ja naurettavat miljoonasopimukset ovat mätäkuun jutuista parhaimpia.

Muun muassa Vinny Lecavalierin Habs-siirtoa odotellessa täytyy sulatella sitä, että olen tällä viikolla oppinut potevani sekä hypergrafiaa että huonoa valokuvaitsetuntoa. Ei ole helppoa täälläkään, varsinkaan kun bloginkin lukijoista on tullut japanilaisen googlen kautta hakufraasilla “cock like horse” (kuka keksii, missä kontekstissa tuon tyyppistä ilmausta on täällä käytetty?).

Tiedättekö kuka on urheilutoimittajan paras kaveri?

Toimittajan luotettavin kaveri on huono tuomari, joka tuo säpinää jokaiseen viheltämäänsä matsiin. Toimittajan mukavin kaveri on joukkue, joka tekee aina hienoja maaleja tai häviää/voittaa pelejä mielikuvituksellisilla tavoilla.

Toimittajan petollisin kaveri on seurajohtaja, joka lupaa, lahjoo ja esittää jotain mitä ei edes aio olla. Toimittajan tylsin kaveri taas on känniraivareita saava lukija, jolla on asiaa yleensä lauantai-iltaisin puolen yön tuolla puolen.

Mutta toimittajan paras kaveri. Se on se valmentaja, joka puhuu hassuja, mouhoaa holtittomasti tai keksii lennosta absurdeja vertauskuvia. Siis se tyyppi, joka pelastaa illan työtehtävät kuolleimmankin laahustuksen jälkeen - kirjoittaa melkein juttusikin sitaateillaan.

Tuli vaan mieleen, käytyäni TPS-RoPS -matsissa, joka oli juuri niin valju kuin hellekelissä kahdelta muutaman viikon tauolta palanneelta suomalaisjoukkueelta voi odottaa. Onneksi oli Pasi Rautiainen.

Pasi totesi, että oman jengin hienot maalit tarjosivat “erektion aiheen”, mutta “ei kai elämässä voi kaikkea saada”, hän pohti pettymystään pelin tasoon. Argumenttia selventääkseen hän kertoi, kuinka etsi nuorempana “hiton rikasta vaimoa”, mutta ei sitäkään löytynyt, “sopiva kuitenkin”.

Viisi maalia kahdeksassa pelissä viimeistellyttä juuttihyökkääjänsä hän luonnehti sanoilla “löysä tanskalainen voileipä”, jolla kuitenkin on “joku kyky” (ilmeisesti Suomessa tuntematon maalinteon taito). Mitä siihen enää lisäämään, noilla eväin matsista olisi kirjoittanut vaikka novellin.

Näillä puheilla toivokaamme, että SM-liigan koutsitkin löytävä syksyyn mennessä sisimmästään uusia verbaalisia ulottuvuuksia. Toivottavasti suorituspaineet eivät silti kasaudu liiaksi paluun skeneen tekevän Mika Toivolan harteilla, koska liian kovissa paineissa letkautukset lipsuvat helposti känkkäränkän puolelle.

Maistuisiko palanen tsekkiläistä kumilättyä?

Kirjoitustyöläisen tunnetuimpia häiriötiloja on writer’s block, tyhjän arkin kammo tai miten sitä runollisesti kutsutaankaan. Muutamaa astetta lievempi vaiva on sanottavan puute, sanoja olisi vaan ei sisältöä. Minä sairastan yleisesti ottaen sanomisen pakkoa, mutta viime päivinä ei suuremmin ole ilmennyt tarvetta kirjoittaa mitään jääkiekkoon liittyvää.

Se tosin liittynee osin vuodenajan kanssa korreloivaan akuuttiin jääkiekkoilun puutostilaan. Blogofiilin omatunto kuitenkin kolkuttelee välittömästi, kun välipäiviä kertyy edellisen tuherruksen jäljiltä. Perusteellisen analyysin jälkeen voin kuitenkin huojentavasti ilmoittaa, ettei sen vakavammasta ole kyse. Kirjoitusjumitus ei selvästi vaivaa, koska kaikenlaista muuta tulee edelleen askarreltua päivittäin - ja tarkemmin ajatellen yksi lätkäkirjakin on edelleen päivittäin työn alla.

Johtopäätös on siis se, että nyt ei vaan irtoa. Ei innosta, ei toimi, ei ole sanomista, mikä on ehkä kevyesti outoa kirjoittamisesta elävän lätkäfriikin kohdalla. Kyseessä lienee noin kolme kertaa vuodessa ilmenevä mitan täyttyminen. Ne kaksi muuta kertaa liittyvät yleensä loppusyksyn ja kevättalven pimeyteen, jolloin pelaajiakaan ei suuremmin tunnu lätkä innoittavan. Lätkä onkin mitä suuremmissa määrin intohimobisnestä, se pätee niin päätähtiin kuin sidosryhmiinkin.

Jopa omat intohimot ovat sellaisia, että niistä kirjoittamiseen tarvitsee yleensä jonkinlaista nälkää. Pientä tyhjää koloa aivojen reuna-alueella. Kun kuukausien mittaan oikein huolellisesti ylensyö hengenravintoa, välillä on pakko kerätä nälkää tovin verran.

Koska jääkiekko on elämänalana luovaa toimintaa, ja ammattilaisuudesta huolimatta toivottavasti useammin viihdyttämistä kuin suorittamista, sama ähky iskee myös useimmille lätkätaiteilijoille. Tervehtikäämme siis ilolla sitä tosiseikkaa, että juuri nyt on luultavasti kaikkialla Suomessa liigakiekkoilijoiden virallinen kesäloma-aika. Väkivahvan pelaajayhdistyksen neuvottelema kuukauden pakollinen tauko joukkueharjoituksista toivottavasti palauttaa lätkäjätkille edes jossain määrin nälän hypätä kaukaloon.

Vaan ehtiihän se nälkä taas tasaantua, kun ennen kotimaisten sarjojen alkua huhkitaan kesäjäilläkin melkein kaksi kuukautta. Ahkerimmat ovat käyneet jäällä hinkkaamassa jo ennen lomia. Sivuhuomiona todettakoon, että TPS lopetti kauden jälkeiset kevät/kesäjäät ja syytä tiedustellessa kerrottiin, ettei “kukaan oikein tiennyt, onko siitä mitään hyötyä talven kannalta”.

Pahaa pelkään, että muutamassa seurassa on vedetty tänäkin keväänä ylimääräisiä off-season -jääharjoituksia ihan vain siksi, “kun kaikki muutkin käy jäällä”. Muutoinkin tietysti mennään perinteisellä treenipelikirjalla eli “kovempaa kuin kukaan koskaan”. Mutta missä välissä vaalitaan sitä pelaamisen nälkää, neljän viikon omatoimijaksollako?

Nykymodernissa huippu-uhreilussa on tietenkin olennaista virittää pelaajien fyysinen kunto äärirajoille - tai ainakaan muusta ei tiedetä, koska kukaan ei uskalla edes yrittää. Jos elämä olisi tieteellinen koe, suomalaista lätkääkin voisi edistää luomalla pääpopulaatiolle pari vertailuryhmää.

Yhdessä joukkueessa voitaisiin mitata Jyväskylä-mallisen liikuntatieteen viimeisimmillä mittareilla sellaista painotuseroa, että pelikautta edeltävästä pelaajien fyysisestä huippukunnosta tingittäisiin jokunen prosentti, jonka vastapainoksi saavutettaisiin (hypoteesina) vähintään vastaava määrä henkistä hyvinvointia ja innostusta.

Toinen verrokkiryhmä taas voisi kokeilla sitä, että kevään viimeisen saunaillan jälkeen jaettaisiin lähinnä harjoitusohjelmat ja luotettaisiin täysipainoisesti työkseen urheilevien atleettien omatoimisuuteen ja haluun kehittyä ammatissaan. Nykyoiloissahan juuri mikään muu kuin henkilökohtainen kunnianhimo ei kannusta yksilöitä tällaiseen käytökseen.

Nykyisellään viimeksi mainitun kaltaisella tavalla harjoittelevat kotimaiset joukkueet taitavat olla aika nopeasti laskettuna. Siksi olisikin mielenkiintoista saada tuntumaa tuollaiseen vertailuun. Ja vielä mukavampaa olisi, jos ammattipelaajien otteista huokuisi vielä syyskuun jälkeenkin energisyyttä ja pelaamisen nälkää.

Silloin innostaisi ehkä se kirjoittaminenkin vuoden pimeimpinä hetkinä - etenkin jos yhdenkään valmentajan ei tarvitsisi lokakuun tienoilla kertoa median edessä, että “jätkät on ihan puhki” (pitää varmaan treenata lisää).

Pim. Sinne katosi.

Kerran vain nuukahtaa aamuyöllä kesken taiston ja herätessä on jääkiekkokausi peruuttamattomasti ohi (mitä tapahtui sille Detroitin varmalle mestaruudelle?). Tovin verran sujuu ihan kivasti kauden aikana kertynyttä henkistä pääomaa mittaillessa, pari päivää voi pähkäillä sitäkin, muuntuuko playoff-parran kasvatus kesäparran kasvatukseksi ilman, että pitää erikseen neuvotella vaimon kanssa.

Silly seasonin huhut ja NHL:n palkkakattotetriskin jaksavat innostaa paatunutta friikkiä vain ohikiitävän hetken. Jossain vaiheessa iskee vääjäämättä tyhjyys vieroitusoireineen - kyllä te tiedätte, mistä puhutaan. Ja mitä enemmän Suomen kesä muistuttaa loppusyksyä, sitä nopeammin se päivä tulee.

Siihen tärinään tarvitaan lääkitystä, mutta onneksi sitä on tarjolla. Myöhemmin julkistettavan selviytymispaketin ohella kesäkauden TOP 3 Off-season -ajanvietteet ovat:

3. Entry Draft. Joku tunari on mennyt siirtämään kemut pois juhannusviikonlopusta, mutta kelpaahan se jänskätys viikkoa myöhemminkin. Draft-viikonloppuna kaikki ovat voittajia. Yhtään matsia ei ole vielä hävitty, jokainen pelaajakauppa on menestys kaikille osapuolille ja jokainen varattu pelaaja on lähes varmasti tähtiainesta.

2. Pitsiturnaus. Hei, siihen on kohta enää kuukausi aikaa. Aamusta iltaan huonoa lätkää, höyryistä tunnelmaa ja satakuntalaisen kiekkokauden huipentuma. Voisi olla huonomminkin. Raumalle pysähtymiseen on harvoin järjellisiä syitä, mutta tämä on yksi niistä.

1. Ekat jäätreenit. Rauman höntsäilyäkin parempaa on se, kun (tietysti jo ennen tätä) astelee ensimmäistä kertaa kaukalon laidalla, parhaassa tapauksessa joku pääsee jopa itse jäälle. Jäähallin tuoksu kesän jälkeen on aina yhtä intensiivinen kokemus. Ja HC Meidän Joukkueen näkeminen jaksaa jo kiinnostaa, kun edellisistä treffeistä on kuukausia.

Niin, niitä keskikesän raukeita kiekottomia hetkiä vältellessä voi vielä pitää intoa yllä vaikkapa spekuloimalla sen seuraavan superjätkän geeniperimää tai sitä, milloin Ottawa Senators onnistuu varaamaan draftissa edes yhden aidon voittajan.