Ennen oli kesät lämpimämpiä ja finaalit parempia.

Kohta on kesäkuu, minkä tietää siitä, että pelataan NHL-finaaleja. Niin hönttiä kuin se onkin, kyseessä on aina lätkäkauden ultimaattinen huipentuma, josta jaksaa himpun verran innostua, oli kentällä mitä tahansa joukkueita.

Vaan aika kultaa muistoja tälläkin saralla. Ennen kaikki oli paremmin, tai ainakin muistot ovat väkevimpiä ajoilta, jolloin kukuttiin kaakaon voimalla seuraamassa Pentti “Vai mitä, Kimmo?” Lindegrenin ja Kimmo “Kyllä, kyllä, Pentti” Leinosen selostamia matseja.

Lievästi sinivalkopuna-sokeuteen taipuvaisena ihmisenä rakkaimpia Stanley Cup -muisteloita ovat kevään 1986 ja kevään 1993 huipentumat, mutta niihin mielikuviin sekoittuu liian paljon kaikkea muuta tunneperäistä kerrostumaa. Siksipä jäävään ne pois ja paljastan teille TOP3 nykymodernin ajan Stanley Cup -finaalit:

3. 1989 Calgary-Montreal
Orastavan fanatismin kourissa lievästi katkeralta maistunut lopputulos, mutta hienoa lätkää. Calgary Flamesillä oli upea joukkue, joka kirjoitti hienoa historiaa. Montrealista kammettiin väkisin revanssi vuoden 1986 finaalitappiolle ja Flamesistä tuli ensimmäinen ja viimeinen vierasjoukkue, joka nosteli Kannua Montreal Forumissa.

Huono ei ollut Montrealin porukkakaan, mutta jälkikäteen arvioiden Flamesin ryhmä oli käsittämättömän kova, viimeisiä “vanhan” NHL:n hartaasti rakennettuja huippujengejä ennen palkkojen räjähtämistä. Johtohahmona hääri lätkähistorian komeimpien viiksien kantaja Lanny McDonald. Pikkukarhu symppasi erityisesti myös maalivahti Mike Vernonia, jonka veljenpoikaan törmäsin aiemmin talvella turnausreissulla.

2. 1991 Pittsburgh-Minnesota
1970- ja -80-luku olivat todellista dynastioiden aikaa, mutta osattiin sitä myöhemminkin. 90-luvun upeimpia joukkueita oli Pittsbrgh Penguinsin pysäyttämätön hyökkäyskone. Finaaleihin nousi komeasti altavastaajana viimeisiään vedellyt Minnesota North Stars, joka joutui kuitenkin lopulta taipumaan. Kaikenlainen epäjääkiekko nosti jo päätään, mutta Pens takoi ratkaisevassa kuudennessa finaaleissa taululle hieman epäkohteliaat 8-0 -lukemat.

Yllä mainitun Flamesin porukan tavoinen Pittsburghin ryhmä oli täynnä hienoja persoonia. Mario Lemieux osoitti noina vuosina, miksi hän on kaikkien aikojen kovin pelaaja, Jaromir Jagr oli takatukkansa veroinen peto, ja jonon jatkona viilettivät ainakin Joey Mullen, Ron Francis, Bryan Trottier ja Larry Murphy. Aikamoista.

1. 1987 Edmonton-Philadelphia
Nykyisin jänskätään isoon ääneen sitä, pääseekö joku suomalainen pelaamaan Kannusta, mutta kunnon suomalaisfinaalit pelattiin ilman sen suurempaa huomiota jo 80-luvulla. Edmonton Oilers eli suuruuden aikojaan Jari Kurrin, Esa Tikkasen ja Reijo Ruotsalaisen voimin, mutta seurahistorian kolmas pytty irtosi vasta seitsemän pelin väännön jälkeen ja vastapuolella oli Ilkka Sinisalon Flyers hienoine pelipaitoineen.

Jari Kurri - Ammattilainen oli luettu liian monta kertaa ja Sinisalo oli kesän kiekkokoulussa signeerannut ison keräilykuvan albumini etusivun kunniapaikalle. Ei siinä oikein tiennyt, kumman puolesta hurrata. Taisin olla viileän analyyttinen jo silloin.

Flyersilla ei pitänyt olla mitään saumoja, mutta ikimuistoinen sarja venyi seitsemään peliin. Siitä testamenttina Oilersin mestaruusjuhlien keskellä kohistiin, kun hävinneen joukkueen maalivahti, niin ikään legendaarinen viiksimies, Ron Hextall palkittiin Conn Smythe Trophyllä pudotuspelien parhaana. Niin, ja se Oilers oli tietysti itsessään huikea porukka. Suomalaisten ohella Gretzky, Messier, Anderson, Coffey, Lowe, Huddy, Fuhr, Nilsson… käsittämätön nimilista nykypäivän perspektiivistä, vaikka Dave Semenko olikin jo myyty pois.

Olisihan niitä kohokohtia siellä tuoreemmassakin muistissa toki. Manhattanin mahtikevät 1994, Montrealista kaupattu Patrick Roy Coloradon kanssa mestarina 1996. Vladimir Konstantinov pyörätuolissa Kannun kanssa Detroitin juhlissa 1998. Dalls vs. Dominik Hasek ja Brett Hullin mestaruusmaali 1999. Teemu Selänteen ja vähän Anaheiminkin mestaruus 2007…

Jotenkin ei se vaan tunnu enää niin romanttiselta. Taidan olla tulossa vanhaksi, jaksaako noita pelejä enää suorana edes väijyä. Ja Detroithan sen Kannun taas vie.

Näinä päivinä kirjoitetaan pienenpieniä lukuja kiekkohistoriaan, kun Stanley Cupin finaalijoukkueita ratkotaan. Ajan mittaan tarinat saattavat kasvaa tavalla tai toisella suuremmiksi - aika näyttää, oliko esimerkiksi Pittsburghin tyly 4-0 -voitto konferenssifinaalissa jotenkin enteellinen.

Niin tai näin, tarinoista suurimpia kirjoitettiin keväällä 1993. Keskiviikkona tuli nimittäin kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun Toronto Maple Leafs melkein pääsi Stanley Cup -finaaleihin. Niiden hetkien muisto elää edelleen vahvana Ontariossa. Ja ymmärtäähän sen, kun joukkue ei ole neljään vuosikymmeneen ollut pokaalin syrjässä kiinni, eikä ollut kyllä silloinkaan. Pitäähän sitä jotain perinteitä vaalia.

Leaflandiassa ollaan vankan vakuuttuneita siitä, että joukkue olisi mennyt kuudennesta konferenssifinaalista jatkoon, ellei pahamaineinen Kerry Fraser olisi jatkoajalla jättänyt viheltämättä Wayne Gretzkyn korkeaa mailaa. Samainen Wäinö teki sitten voittomaalin hetkeä myöhemmin ja hautasi omakätisesti koko Leafsin seitsemännessä pelissä.

Vääryydellä vietiin loistavalta Wendel Clarkilta mahdollisuus tuoda voitto kotiin. Häikäilemättömästi vietiin jo lähes varma mestaruus!

Niinpä legendaarisen ottelusarjan muistoa kunnioitetaan vieläkin asiaan kuuluvalla tavalla: Happy Kerry Fraser Day!

Kaikeksi onneksi samana keväänä mestaruuden vei toinen kanadalaisjoukkue, eikä vääryydellä finaaleihin päässyt Los Angeles. Tietoisuus siitä on varmasti lievittänyt Maple Leafs -fanaatikkojen pettymystä kaikki nämä vuodet.

Koti, jääkiekko ja isänmaa.

Moni juttu on taas viime aikoina lipsunut yli hataran ymmärryksen, mutta ainakin yksi niistä on sellainen, jota en ota omaan piikkiini. Olen nimittäin toistuvasti yrittänyt pureskella viime viikolla Vierumäellä järjestetyn turbotimanttikehityskeskustelun sanomaa niinä ohikiitäneinä hetkinä, kun lätkä on sattunut kiinnostamaan.

Läsnä en ollut, joten olen täysin toisen käden lähteiden varassa - kuten tietysti suurin osa jääkiekkoilevasta Suomesta. Hipsun ansiokkaan blogikatsauksen ohella ensimmäiset vähänkään perinpohjaisemmat kartoitukset tapahtumasta taisivat olla tämän viikon Veikkaajassa (22/2009). Kollega Rantasen ja hyvän ystäväni Juhani Tammisen analyyseja lukiessa oivalsin sen, mikä kesämiestä on kiusannut koko ajan.

Sikäli kun julkisesta viestinnästä jotain voi päätellä, näyttää kiusallisen paljon siltä, että Vierumäellä ei lopulta puhuttu mistään kovin konkreettisesta. Viehkeän neuvostohenkinen lopputulema kuului, että kolmea asiaa pitäisi kuulemma petrata: yhteistä, yksilöitä ja osaamista (YYO).

Vau, siinä on - ei enempää eikä vähempää - koko lajin perimmäinen luonne tiivistettynä kolmeen sanaan. Yleisemmälle tasolle olisi päästy vain pohtimalla kiekkojumalien roolia Suomen menestymättömyydessä.

Jääkiekko on joukkupeli, joten pärjäämiseen tarvitaan yhteistyötä. Tuloksen tekevät kuitenkin yksilöt ja tuloksentekoon tarvitaan osaamiseksi kutsuttua aineetonta pääomaa. Aika hyvin paikannettu keskeiset ongelmakohdat Suomi-lätkässä, onneksi muuten menee sentään hyvin.

En epäile, etteikö kemuissa olisi puhuttu myös konkretiaa, mutta missä ovat kaikki todisteet moisesta. Pohtiko kukaan vaikkapa TOP3-listaa todellisista toimenpiteistä, joilla päästäisiin oikeasti alkuun? Ja jos esimerkiksi mietittiin konkreettisia keinoja siihen, miten sisukas Suomi-poika jatkossa osaisi paremmin harhauttaa ison pahan kanukkipakin pois maalintekoa häiritsemästä, miksi sitä ei ole rummutettu kaikille valtakunnan junnuvalmentajille kun media kerrankin oli aiheesta kiinnostunut?

No, yksilöitä ja osaamista ryhdytään varmaan kehittämään heti, kun se yhteistyö-puoli on saatu kuntoon. Eli kutakuinkin välittömästi kolmannen maailmansodan jälkeen. Lievä kyynisyys on ehkä aavistuksen liioiteltua, mutta empiirisen havainnoin perusteella suomalaisen jääkiekon yhteisestä edusta on perinteisesti kiinnostunut ehkä kymmenen ihmistä. Ja hekään eivät välttämättä tule toimeen keskenään.

Ettei vajottaisi pelkän matalaotsaisen negatiivisuuden suohon, ehdotan omaa ratkaisua. Ennen kuin Suuri Suomalainen Kiekkokriisi seuraavan kerran iskee (arvioitus saapumisaika v. 2014), on syytä järjestää suurseminaarin esiseminaari. Siellä mietitään ihmiselon perusteista lähtien ensinnäkin sitä, mitä on jääkiekkokulttuuri, ja miten se ilmenee Suomessa. Sen jatkeena mietitään, mitä se oikeasti tarkoittaa, että toimitaan bisneksessä, jossa kilpailijatkin tarvitsevat toisiaan, ja muita vihollisia (media, yleisö, kukkahattutädit).

Olennaisten lätkäjätkien ohella mukaan kutsutaan yhteiseen keskusteluun ja erillisiin työryhmiin tuomarit, toimitsijat, lätkämutsit, kenttämestarit ja muutama makkarapalkalla pelejä katsova järjestysmies. Ja myös toimittajat (meikää ei tartte, kiitos vaan). Ehkä sitten löytyy vähitellen se suomalaisen jääkiekkoilun ydin, joka nähdään vaalimisen arvoiseksi muutenkin kuin summaslais-westerlundilais-jaloslais-dufvalaisen pelikirjan tasolla.

Koska konkreettisten ehdotusten tai edes seuraavan seminaarin agenda ei oikeasti kuulu omiin murheisiini, voimme uhrata kesän arvokkaita hetkiä tukitoimenpiteiden miettimiseen. Kuten siihen, miten suomalaisen lätkäjournalismin tulisi kehittyä. Pelikirjavallankumous on tehty ja kohta se syö jo omat lapsensa. Valmentajat on korotettu ja yhteistyön jääkiekko myyty kansalle. Mitä seuraavaksi? Miten oikeuttaa oma paikkansa kiekkokulttuurin laitamilla?

Onko tulevaisuus ehkä siinä, että järjettömän pitkien sepustusten sijaan tehdään runo- ja tekstarimitassa ytimekkäitä huomioita kiekkoyhteiskunnan tilasta? Kokeillaan ainakin, Karhuherran twitteröinti keskittyy kokeiluluontoisesti murina-henkisiin pikaroiskaisuihin lätkärintamalla.

Jos Twitter ja muut sosiaaliset mediat eivät oikein ole tuttuja, kyse on tämän tyyppisestä toiminnasta, virtuaalisesti.

Koska olemattoman kesäloman ensimmäisen etapin alku on käsillä, heittäydyttäköön toviksi täydellisen luovuuden puutteen tilaan ja toisten nerouden syleilyyn.

Vierumäellä luodattiin tällä viikolla juhlallisesti jääkiekkoilumme tilaa ja kaikilla oli varmasti niin mukavaa, mutta vastauksia olisi löytynyt lähempääkin. Kuten Toni Yli-Janilta.

Pätkästä löytyy sen sortin urheilufilosofiaa, ettei vastaavaa ole nähty yhdessäkään valmennusopuksessa viime vuosina. Hiljaiseksi vetää hetkittäin. “Mää ole ite… olen voittanut, olen hävinnyt… mutta ennen kaikkea mää ole pelannut ja olen osallistunut.”

Hieman vakavammin tarkastellen voidaan todeta, että kyseessä on paitsi todennäköisesti seuraava kotimainen Youtube-hitti, sen taustalla myös pelkän hönttihuumorin yläpuolelle kohoava nuori tekijä. Rami Airola näyttää olevan aktiivinen hahmo Findie-skenessä eli monilahjakas ja ahkera pienten leffatuotantojen askartelija.

Itse “dokumenttihan” on tyylilajissaan muotovalio, sitä voisi melkein katsoa tosissaan. Nimi muistiin siis.

Ensi kerralla taas ryppyotsaisempaa lätkätarinaa. Sitä odotellessa voi pohdiskella vaikka Vancouverin olympiakisojen lennokasta teemaa.