Kotimaan joukkueilta ovat pelit loppuneet, mutta jännitystä piisaa. Lätkäfanillehan on loppukevät ja alkukesä ovat heti playoffien jälkeen parasta aikaa vuodessa. Kaikki on vielä mahdollista, yhtään tulevan kauden peliä ei ole hävitty ja ennen kaikkea kaikki hankinnat ovat vakuuttavia, tai vähintään parempia kuin muilla.

Siis jos niitä hankintoja on.

Sopimusuutisia tipahtelee siellä sun täällä, mutta normaalia hiljaisempaa taitaa näinä maailmanaikoina olla lätkämarkkinoilla. Halua hankintoihin varmasti olisi, mutta rahan suhteen on monessa seurassa vähän hiljaisempaa.

Ajat muuttuvat muutenkin. Aiemmin oli suuremmitta analyyseittä selkeä hyve, jos joukkue oli koossa jo keväällä ja valmentajalla työkalut pakissa kesätreenien alkaessa. Nyt ei välttämättä ole niin. Toisaalta keskimäärin on ehkä silti mukavampaa, kun on pelaajia kuin jos ei ole niitä ollenkaan.

Turku on siitä hieno paikka, että täällä voi ihmetellä molempia ääripäitä. Joten yrittäkääpä Turku-allergikotkin suhtautua tähän vain esimerkkinä, koska juuri sellainen se on. Oire isommista asioista.

Paikallisista seuroista TPS:llä on laskutavasta riippuen parisenkymmentä sopimusta. Mitä nyt maalivahdin ja kentällisen verran avainpelaajia uupuu. Joukkue oli joka tapauksessa pitkälti rakennettu hyvissä ajoin ennen kesälomia. Vaaleanpunainen toveriseura TuTo taas on toistaiseksi sen varassa, että joukkueella on julkistettuna yksi (1) viime kaudesta jatkuva sopimus. Tilanteissa ja sarjoissa on toki eroja, mutta näitä ei tarvitsekaan verrata.

Siinä missä aikaisempina vuosina näin vahvasta jatkuvuudesta olisi riemuittu, nyt ollaan yhtäkkiä valmiista rungosta huolimatta epävarmalla pohjalla. Kun maailmantalous on tehnyt temppujaan, säästökohteita kaipaava lätkäseuran kamreeri on tuskissaan, kun henkilöstökulut on pitkälti lyöty lukkoon.

Saadakseen tilaa edes joidenkin avainpelaajien hankintaan, Palloseura ilmoitti henkilöstölehti TS:n kautta, että kolmelle valmennuksen hylkimälle hyökkääjälle on annettu “lupa etsiä uutta seuraa”. Kyseessä on kohtelias tapa kaarrella sitä nihkeähköä faktaa, että Tommi Hannukselle, Tomas Sinisalolle ja Tommi Laineelle maksetaan edelleen palkkaa niin kauan, kunnes joku muu huolii heidät niskoilleen. Ja budjettitasolla on kyse reilusti kuusinumeroisesta yhteissummasta ensi kauden osalta.

Herrat eivät juuri onnistumisia keränneet päättyneellä kaudella, eikä se ole ollut mikään salaisuus, että heistä halutaan eroon. Mutta kuinka paljon kivuttomampaa teiden eroaminen olisikaan, jos herroille ei olisi lyöty aiemmin käteen pitkää sopimusta. Yleisellä tasolla päästään siihen, että rahat ovat lätkäskenessä(kin) tiukoilla ja kokoonpanoista leikataan miehiä, vapaiden pelaajien hinta laskee takuuvarmasti.

Jatkuvuuden tuoman turvallisuuden sijaan TPS:llä onkin nyt melkein joukkueellinen menneen maailman hinnoilla sovittuja sopimuksia. Tavallisessa työelämässä yt-neuvottelut olisivat jo käynnissä.

TuTo puolestaan haluaisi kovasti sopimuksia muun muassa viime kauden avainmiestensä kanssa. Sielläkään ääripäässä tilanne ei hirveästi aiheuta ilonväreitä, kun mahdolliset palkkarahatkin ovat vähissä (leikkuri kävi kylässä). Kutakuinkin mielekkäällä tavalla TuTossa halutaan ensin sopimuksia niiden kärkipelaajien kanssa (vrt. TPS), mutta nämä taas kyttäävät ensin työpaikkoja isommilta apajilta.

Toisaalta oletettu palkkatason luontainen lasku ulottuu Mestikseenkin. Jos osaa asiansa, mitat täyttävän joukkueen saa nyt kasattua aiempaa halvemmalla. Siinä mielessä “nollapisteestä” liikkeelle lähteminen on lähes lottovoitto (kuusi oikein, ei varanumeroa) vakavasti likviditeettirajoitteiselle puljulle.

Tässä välissä voidaan miettiä tovin verran vaikkapa Porin Ässiä, joka taisteli uljaasti sijalle 14 SM-liigassa. Jos seuralla ei nyt olisi reilusti yli kahtakymmentä viime kaudesta jatkuvaa pelaajasopimusta, taloudellinen pelivara olisi huomattavasti suurempi. Nyt puuhastellaan ensi kaudellakin samoilla legoilla, samoin hinnoin.

Sekavan selostuksen jälkeen analyysin viiltävä johtopäätös on, että optimitilanteessa satunnaisella, keskimääräisellä ja täysin kuvitteellisella SM-liigaseuralla kannattaisi nyt olla 7-9 pelaajasopimusta ja piinkova äijä uusia solmimassa.

Toistaiseksi kasassa olevien sopimusten soisi olevan tasaisesti, hieman kärkitalenttia painottaen ensimmäisen kolmen kentällisen pelaajia koskevia. Neloskentän äijiä ei kannata vielä edes harkita muualta kuin junioreista, kokeneempaa voimaa kannattaa rekrytoida vasta tovin päästä, kun hintatason ja työttömien pelaajien kärsimättömyyden (puhumattakaan agenteista, joilla sattuu olemaan kymmeniä välitettäviä pelaajia jäljellä) välillä alkaa ilmetä vahvaa riippuvuussuhdetta.

Teoria on toki tässäkin totuutta kauniimpaa. Yhden sopimuksen joukkue pystyisi ajatuksen tasolla nyt maksimoimaan säästöhyödyt. Käytännössä kohta tulee sellaisessakin leirissä hätä, ellei kalaa ala tarttua haaviin. Ja treenit pitäisi aloittaa vaikkapa viikon päästä.

Oho, siellä on kisat.

Olen potenut vuosi vuodelta laimenevaa kiinnostusta lätkän MM-kisojen suhteen. Pitkän lätkäkauden loppumetreille nämä kemut eivät vaan välttämättä ole ihan se meikäläisen juttu. Nihkeilyyn ei silti ole syytä sortua: tuleehan niitä pelejä katsottua - mieluummin kuin on katsomatta lätkää.

MM-kriittisyys on toki vuodesta toiseen trendikästä. Urheilulehden suuri ja mahtava Jukka Rönkä muistutti kuitenkin tämän viikon pääkirjoituksessaan (UL 17/2009) jälleen kerran osuvasti, että näitä turnajaisia “ei ole järjestetty enää pitkään aikaan pelkästään urheilullisten syiden vuoksi”. Lopulta on melko yhdentekevää, minkälainen prosenttiosuus maailman parhaimmistosta siellä on mukana ja pelataanko joka vuosi vai ei.

Pääasia on, että kansalle kelpaa ja järjestäjät saavat nauraa koko matkan pankkiin. Sen kunniaksi kaikille skeptikoille TOP 3 syyt seurata MM-kisoja.

3. Kaikki nuoret tyypit. Vaikka monenlaista valmentajaa onkin taas vahvasti esillä, MM-tasolla lätkä on tänäkin keväänä korostuneesti pelaajien show’ta. Ja vaikka suurimpia staroja joukosta uupuukin, mukana karkeloissa on aina muutama kourallinen niitä tulevia maailmanparhaitajätkiä. Kukin etsiköön omansa, jotta voi muutaman vuoden päästä todeta reteästi nähneensä supertähden todellisen potentiaalin jo silloin 2009.

2. Lätkän kauneus. Jos ja kun patriotismi ei päätä kiristä, MM-pelit ovat hyvä tilaisuus keskittyä jääkiekon ikiaikaiseen estetiikkaan. Suosikkifilosofini Max Ryynänen oli kirjoittanut perjantain HS:n kulttuurisivuille upean “taidekatsojan oppaan MM-kisoihin”, sieltä on hyvä hakea virikettä pelaajen runollisen ilmaisun, lätkän herkän groteskin dynamiikan tai klassisten draaman kaarien tarkasteluun.

Oma lääkkeeni on - tilapäisistä hivenen ahtaista asumisjärjestelyistä johtuen - pelien katsominen ilman ääntä. Kun antaa YLEn selostajille henkilökohtaisen PRK:n ja keskittyy tiukasti liikkeeseen, rytmiin ja yksityiskohtiin, peli aukeaa usein uudella tavalla. Olennaisuudet tarttuvat silmään herkemmin.

1. Team Canada. Myönnetään, kyllä meikäläistäkin yksi asia siellä vuodesta toiseen hieman kiinnostaa. On aivan samantekevää, tuleeko Kanukkilasta kisapaikalla vaikka C-luokan maajoukkue, se ryhmä huokuu aina voittamisen henkeä, pelaavat vain ykkössijasta. Mitä kovempi paikka, sitä varmemmin nämä pojat keskittyvät ainoastaan olennaiseen eli voittamiseen hinnalla millä hyvänsä. Ja se taas ei ikinä lakkaa viehättämässä. Go Canada Go!

* * * * *

Niin, ja onhan siellä paikalla myös kiekkoanalytiikan Batman & Robin, Videotuomari-veljekset. Odotukset ovat korkealla viime kevään tykityksen jälkeen. Ja sitten on tietysti vähän varttuneemmat veljekset - hölmöistä epäilyistä huolimatta Ape ja Tami mahtuivat sittenkin samaan studioon ensimmäisestä päivästä lähtien. Ei sillä siis niin väliä, vaikka pelit eivät kiinnostaisi, studiot ja videot kannattaa tsekata…

Virkäiältään nuorempi polvi taas jäpittänee läppäreiden takana. Tekevät vissiin jotain oikeita töitäkin, mutta ainakin Hipsu ja Ripa ovat jo sisustaneet bloginsa kisakuntoon. Analyytikko Seppänenkin ehkä möykkää jotain verkossa, ellei ole eksynyt matkalla kisamaisemiin. Jäämme odottamaan ainakin raportteja Klotenin tulikuumasta yöelämästä.

Pahanlaatuinen vocabulary malfunction, sanoisi amerikkalainen.

Tuli SM-liigan pudotuspelien aikaan päiviteltyä Nelosen kiekkostudion meininkiä, kun asiantuntijakaksikon vähemmän mairitteleva keskustelun pätkä oli ajettu leikkaamattomana nettisivuille. Tuolloin joku kommentoi hyväntahtoisesti, että sattuuhan noita - on sattunut ennenkin ja sattuu jatkossakin.

Ja sattuuhan sitä, paremmissakin piireissä. Viimeisimpänä asialla oli kanadalaisen Sportsnetin Roger Millions. Ei ollut ihan miljoonan taalan spiikki.

Spontaania “cocksuckeria” komeampi hetki pätkässä on se, miten hämmentynyt studioisäntä reagoi tilanteeseen maailmanluokan ammattitaidolla. Tilanteen absurdius piilee siinä, että studiossa vedettiin suoraa lähetystä ja insertti ajettiin ohjelmaan normaaliin tv-tyyliin ikään kuin suorana myös. Tosi asiassa pätkä oli kuitenkin ennalta nauhoitettu, ja reportteri-Rogeria pahemmin tilanteessa sekoili se taho, joka pätkän ohjelmaan päästi.

Asiasta kertoo lähemmin Globe and Mailin David Shoalts.

* * * * *

Tässä lähetyksessä vielä. Joskus kevättalven pimeämpinä hetkinä tuli arvioitua tarkan analyysin päätteeksi sitä, ketkä Mestis-pelaajat ovat lähitulevaisuudessa liigakelpoisia. Hämeenlinnassa luettiin analyytikon arvioita ja kutsuttiin listakakkonen Tuomas Muhonen Jukureista liigajäille alta viikon. Tämän viikon alkajaisiksi Rauman Lukko ilmoitti napanneensa kevään kysellyimpiin nuoriin pelaajiin lukeutuneen Sportin Samuli Kivimäen.

TuTon Matti Pelkoselle tarjoaisin tässä vaiheessa try-outia mihin tahansa liigan kunniataulukossa alemmalle puoliskolle päätyneeseen joukkueeseen.

Mies ja ääni. Ja vimma.

Viime vuosia vaikeampi PPSD eli Post-Playoff Stress Disorder yhdistettynä kevätflunssaan meinasi viedä miehen mennessään, mutta näemmä keskustelu jatkui lähes omalla painollaan pitkään. En tosin tiedä, pitäisikö aidosti huolestua siitä, että halvimmat epämääräiset heitot aiheuttavat aina parhaat reaktiot.

Akkujen lataamisen ohella kirjoittamista on viivästyttänyt muotoaan hakenut sanomisen tarve. Liigakarsinnat tekivät spektaakkelimaisen paluun kiekkoskeneemme ja jälkijäristysten hiljalleen laantuessa olen kovasti yrittänyt hahmottaa kantaani asiaan paristakin syystä.

Uskolliset lukijat tietänevät, että meikäläisen elämässä on sattunut muutakin kuin hassuja kohtaamisia jäähallilla. Liigakarsintaan se liittyy etäisesti siten, että joskus entisen elämäni loppumetreillä tuli yhteisen projektin merkeissä vierailtua useasti itsensä Juhani Tammisen kotibyroolla. Sitten tuli taukoa, mutta viime kesänä palasin pitkästä aikaa Aurinkokuninkaan taloon kuulemaan ehdotusta yhteistyöstä.

Niiden helteiden aikaan tuskin kovin moni osasi suhtautua vakavasti puheisiin minkään Mestis-seuran liiganoususta. Mätäkuun juttuna olisi helposti pidetty. En voi väittää itsekään varauksettomasti uskoneeni, mutta yhden miehen vakaumus oli jotain melko vastustamatonta.

Tammisessa on aina ihastuttanut - ja toisaalla vihastuttanut - hyvin epäsuomalainen kyky intoutua asioista kokonaisvaltaisesti ja uskallus paasata julkisesti maailmanluokan visioista. Minusta siinä intohimossa on aina ollut jotain kunnioittamisen aihetta.

Tällä kertaa Tamminen sai innostettua yhden kylällisen vinksahtaneita pohjalaisia. Tai ainakin enemmistön niistä, sillä “Tamin” projekteihin kuuluu olennaisena osana kohtuullisen kokoinen epäonnistumista toivovien vastajänäreiden populaatio. Se taas on hyvin suomalaista.

Niin tai näin, Sportin taholta ilmoitettiin hyvin selväsanaisesti, että liiganousua tavoitellaan. Ei siihen silti moni Pohjanmaan tällä puolen uskonut, onhan Sportin epäonnistumisten historia pitkä ja maineikas. Rehellisyyden nimissä joukkueen pelikin oli vielä syksyllä melko kaukana nousuhaaveiden realisoitumiseen vaadittavasta tasosta.

Jotain tehtiin kuitenkin oikein, sillä tahti muuttui hiljalleen. Joulun jälkeen Sport oli jo Mestiksessä lähes voittamaton joukkue. Pudotuspelit taas olivat joukkueen omanlaisensa kasvutarina, jälkikäteen melkeinpä vääjäämättömän odottelua.

Ja hups, yhtäkkiä pelattiinkin niitä karsintoja. Henkilökohtaisesti kiekkokauden puhuttelevimpia kokemuksia oli katsella kuudetta karsintapeliä Vaasassa huhtikuun alussa. Sinä iltana sen unelman toteutuminen jäi maalin päähän, ehkä vähän ansaitsemattakin. Eikä viimeiseen peliin enää riittänyt paukkuja lopulta.

Kovaan ääneen lausuttu kova tavoite. Maalin päässä. Unelma jäi toteutumatta, mutta yksi asia mielestäni saavutettiin. Se oli Uskalluksen Voitto - ja siitä voitosta saa nauttia koko suomalainen kiekkoilu. Tamminen uskalsi, Sport uskalsi, Vaasa uskalsi. Uskalsivat unelmoida, nousta pystyyn ja pissata melkoiseen vastatuuleen.

Siihen uskallukseen sisältyi aikamoista intohimoa. Sellaista kaiken syövää, välillä rumaksi lipsuvaa tunteenpaloa. Tammisen osalta se oli kaikkensa likoon laittaneen ja viimeiseen saakka vain voittoon uskoneen mieheen maanisuutta, joka viimeisessä kurvissa vie niin mopon kuin miehenkin mennessään.

Ne eivät ole tavanomaisen ihmisen tunnetiloja. Niissä kuohuissa moni sanomisen arvoinenkin asia hukkuu kaiken epäolennaisen alle, oma suhteellisuudentajukin kärsinee välillä.

En aio selittää mitään rappaamisesta ja roiskumisesta. Enkä journalistina voi sanoa hyväksyväni kaikkea nähtyä ja kuultua (en tosin kaikkien kollegoidenkaan osalta). Mutta ymmärtämään kykenen. Se on samaa jokapäiväistä rakkautta lajiin, jota Risto Dufvassa salaa arvostan. Ja sitä samaa palavaa intohimoa, jonka puutetta eniten halveksin kohdatessani sitä lajin ammattilaisissa.

En toisaalta aio esittää tiukan puolueetonta analyytikkoakaan. Tammisen vision sivujuonteena oli nimittäin mainitsemani ehdotus, idea taakse jäänyttä kautta käsittelevästä kirjasta. Teos liiganousun mahdollisuudesta ja Sportin dream teamista - kahdella vaihtoehtoisella draaman kaarella tietysti.

Mieluisampi päätös jäi sinne maalin päähän. Mutta draamaa ja kohtuullisen paljon rytinää riitti siihen toiseenkin. Eli tarinan ainekset Tamilla on silti kasassa. Syksyllä toivottavasti nähdään, millaisen.