Toinen tuomareista osaa lukea, toinen kirjoittaa. Mutta kuka niistä osaisi laskea?

Nyt kun kevään kunniaksi joka pelissä on taas kehnot tuomarit, ja etenkin Suomessa, ja varsinkin liigakarsinnassa ja ennen kaikkea Meidän Joukkueen tappiopeleissä (siis ei NHL:ssä tuollaista pääsisi ikinä tapahtumaan), haluan muistuttaa siitä melko todennäköisestä seikasta, että tuomaritkin ovat vain ihmisiä.

Eivätkä ne siellä Änhiksessäkään ihan aina osaa.

Pätkästä juolahtaa mieleen kaksi varsin olennaista lätkäteesiä:

1) hyvässä lätkämatsissa on aina huono tuomari - se on kerrassaan olennainen hyvän viihteen elementti, universaali kaikkien vihollinen

2) kun tosissaan pelataan, kaikki on sallittua mitä tuomari ei näe - yllä nähdyn kaltaista pelikirja-neroutta haluaisin nähdä joskus kotimaan kaukaloissakin.

* * * * *

Tässä lähetyksessä vielä. Viime päivien kuumimpia kiekkouutisia on se, että moni NHL-seura on kiinnostunut free agentiksi yliopistopelien päätyttyä vapautuneesta Christian Hansonista. Jo vain, nimi ei valehtele, kyseessä on Sen Dave Hansonin poika. Osaa kuulemma vähän pelatakin. Putting on the tin foil! Every game!

Sign him, right-f**king-now.

Jäähän sinne sitten vielä Jazzit.

Joskus hamassa nuoruudessa eräs keskeisiä mielikuvia aloittelevan jääkiekkokuluttajan päässä oli se, että pelit Porin Ässiä vastaan olivat aina Kupittaan lätkäiltojen eliittiä. Kuumaa tunnelmaa riitti 1990-luvulla toviksi Turkuhalliinkin, mutta sittemmin minen ajatus on osoittautunut illuusioksi.

Toisesta mielikuvasta olen sentään pitänyt kiinni - nimittäin siitä, että viikonloppuillan pelit Porin perinteisessä jäähallissa ovat hienoja tapahtumia. Osin ehkä siksi, että kovin harvakseltaan on enää tullut Isomäessä vierailtua. Siksipä vähän arveluttikin läksiä katsomaan Ässien ja Vaasan Sportin välistä liigakarsintapeliä lauantaina.

Onneksi ei tarvinnut pettyä, olkoonkin että ansio siitä kuului pitkälti parille tuhannelle vaasalaiselle. Tuli nähtyä eräs kauden viihdyttävimmistä lätkäsirkuksista. Meininki oli siinä määrin hurjaa, ettei urheilullisesti hieman vaatimattoman tasoinen pelailukaan haitannut, kun jännitystä riitti kentällä. Kiekkokevään kohutuin ottelusarja sai arvoisensa alun, joten Isomäen väännöstä löytyi myös Viikon Kuva.

Kaukalon laidalla tähtäili Mikko Ruohola. Kas näin.

Haista hanskaa, tää on meidän alue!

Laadukkaan valokuvaamisen perusoppeja on ymmärtääkseni se, että hyvän ruudun tulee olla riittävän tiukka. Ilman vankkaa näkemystä ei kuvaan kannata jättää liialti “tyhjää” tilaa. Se ehto ainakin täyttyy tässä otoksessa, tarjoan pullakaffeet sille, joka nimeää aukottomasti kaikki yhdeksän (9) kuvassa näkyvää jääkiekkoilijaa.

Urheilukuvaamisen kultaisia oppeja on myös toiminnan taltioiminen. Sitäkin on muistikortille vangittu, vaikka kaikki osanottajat seisovat lähes paikallaan. Kuvaa suorastaan huokuu playoff-tunnelmaa. Vähäeleisyydessään se on myös informatiivinen, sillä kenellekään lajia tuntevalle tilanteen hahmottaminen tuskin on vaikeaa.

Väärälle tontille eksynyt suippokorva saa maistaa pakin hanskaa ja pelin henki on muutenkin selvä: kutakuinkin jokainen jäällä ollut Sportin pelaaja on asemoinut itsensä parin neliömetrin alueelle. Lauantai-illan tarina oli aika yksinkertainen - hienouksista viis, valkopaitaiset tyypit olivat alkujänskätyksestä selvittyään valmiita vaikka syömään kiekon omalla alueella. Sähinää riitti ennen ja jälkeen vihellyksen.

Hieman tulkinnanvaraisempaa on lukea kuvasta toisenlaista tarinaa, joskin pelin nähnyttä sekin houkuttaa. Punapaitaisista jampoista voi hyvällä tahdolla aistia tiettyä säyseyttä, sitä tarvittua sähinää riitti vain muutamalla pelaajalla. Sport pelasi hyvin, mutta Ässät huolehti myös itse siitä, että pyyhkivät pois loputkin olemattomasta materiaalisesta etulyöntiasemastaan.

Kuvassa ei valitettavasti ole ääniraitaa, sillä illan suurimpia tähtiä olivat tässäkin tilanteessa eittämättä taustalla meuhkanneet vaasalaisfanaatikot. “Mestis auki, Pata tulee”, taisi kuulua puna-armeijan yksi illan äänekkäistä teemoista. Syystä tai toisesta peli näyttikin juuri siltä. Ellei tahti muutu, liigassa on ensi kaudella uusi joukkue, sillä Sport tuskin huonontaa esityksiään.

Lievästi puolueellisena tahona jätän pelin lähemmän arvioinnin muille. Minulla ei yleensä ole tapana lueskella kiekkoseurojen kotisivuilla esiteltyjä totuuksia otteluista, mutta äsken päädyin jostain syystä katsomaan Ässien tarjoamaa otteluraporttia. Ja muistin aika nopeasti, miksi ei ole tapana niitä lueskella…

Ruoholan muut tunnelmoinnit lauantai-illan huumasta löytyvät tuttuun tapaan kuvakoosteesta. Ja aiemmat Viikon Kuvat täältä.

* * * * *

Samaan aikaan toisaalla. Toisenlaista urheilukuvausta harjoitettiin Tampereella, jossa se kuuluisa kuudes kenttäpelaaja päätti hypätä kehiin kesken salibandyhöntsän, tässä tapauksessa melko rennosti pukeutuneena. Paikalla Pääkalloklaanin Topi Naskali.

Tulin aiemmin tällä viikolla luonnehtineeksi Espoon Bluesin Ben Eavesia määreellä “korvaamaton mies, veroedulla tai ilman”. Koska asia vaivasi kommenttilaarissa ja palautetta tuli muitakin teitä, tehtäköön pieni täsmennys.

Kiekkotaituri Eaveshän “lopetti” uransa loppuvuodesta vammojen lannistamana ja matkasi kotikonnuilleen. Kävi siellä ilmeisesti jonkun espoolaisia lekureita paremman supertohtorin pakeilla, koska kroppa palautui pelikuntoon melko pian. Kun Eaves palasi Bluesin vahvuuteen alkuvuodesta, aika monella taholla vääjäämätön johtopäätös oli, että kyseessä oli lähinnä espoolaisseuran verokikkailu, jolla Eavesista saatiin tehtyä niin sanottu lähdeveropelaaja, joka oleskelee maassa vain puoli vuotta.

Puolen vuoden ehtokaan ei tainnut lopulta täyttyä ja Blues-leiristä ilmaistiin pieniä vastalauseita, mutta kuten niin monessa muussakin asiassa, ensivaikutelma jäi elämään sangen vankasti. Osansa lienee sillä, että asiaan alkujaan tartuneiden kollegoiden joukossa kukaan ei tainnut ehtiä/kiinnostua/vaivautua palaamaan aiheeseen sen tarkemmin perehtyen.

Espoossa olisi varmasti mieluusti säästetty joitakin kymppitonneja, mutta näin ei kaiketi asia ole. Olen antanut itselleni kertoa, että lähdeverotapauksissa maasta poistuminenkaan ei ole aivan niin mutkatonta, vaan välillä toisaalla majailevan on oltava muilla mailla yhtäjaksoisesti kolme kuukautta, jotta sitä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi Eavesin kaltaisessa tapauksessa. Tämäkään ehto ei tainnut täyttyä ennen Eavesin uran jatkumista.

Kaiken kaikkiaan asia on melko pieni, mutta ymmärtäähän sen, että asianosaisia saattaa hieman närästää. Lopulta käteen jää lähinnä kysymys siitä, miksi asiaan ei ole palattu mediassa sittemmin. Onko meillä toimittelijoilla niin kiivasrytminen työ, että aiheisiin ei ehdi aina tarpeeksi perehtyä, tai ei oikein riitä virtaa palata jo taakse jääneisiin juttuihin? Vai katoaako tiiviissä tarinankerronnan virrassa jatkuvuuden perspektiivi? Vai eikö sitä vaan viitsi lähteä pilaamaan kerran kivalta näyttäväksi tuunattua stooria?

Joskus muinoin niin sanottu uutisseuranta oli journalismin hyveitä. Jos jostakin aiheesta on jotain uutisoitu, tapauksen uudet käänteet oli soveliasta myös kertoa omalle yleisölle. Kaiken muun historiallisen perspektiivin säilyttämisen ohella tuossakin olisi jotain vaalimisen arvoista, itse kullakin.

Tätä pitänee vielä pähkäillä…

Otetaanpa juhlapäivän kunniaksi toinen listaus peräjälkeen. Kun päivä valkenee lauantaina, karavaani starttaa Vaasasta kohti Poria. On jälleen liigakarsintojen aika, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Vaan toista se oli ennen, kun karsintoja pelattiin vuodesta toiseen, suurten sortumisia ja “hissijoukkueita” nähtiin tasaisen varmasti. Aika oli toinen, mutta peleissä piisasi useimmiten ihan mainostamattakin Draamaa&Rytinää. Vuosien mittaan olen itsekin saanut todistaa useampia karsintasarjoja, siispä seuraavassa syvästi subjektiivinen TOP 3 Liiganousut.

3. SaiPa, kevät 1996. Pari vuotta aiemmin liigaan noussut Turun Toverillisempi lätkäseura oli jo ehättänyt rumaksi käyneen tarinansa katkeralle loppusuoralle. Eväät oli syöty niin urheilullisesti kuin taloudellisestikin, turistien johtamaa laivaa kuljettivat lähinnä kokeneet ja väsyneet pelaajat. Turkulaisittain jälki ei ollut kaunista, mutta lappeenrantalaisten hurma oli komeaa, kuten aina. SaiPa on tänä päivänäkin esimerkki seurasta, joka hyödynsi divarikäyntinsä mallikkaasti.

2. TuTo, kevät 1994. Juhani Tammisen vakuuttavimpia näyttöjä tällä saralla, Toverit pelasi hienoa hokia koko kauden ja Timo Nykopp oli 90-luvun karuin pakki suomalaisessa lätkäskenessä. Karsinnat pelattiin neljällä joukkueen sarjana ja nousu varmistui, kun TuTo kuritti Kupittaalla suurin numeroin ansaitusti kohti unohdusta seilannutta Lahden Reipasta, atmosfääri oli mitä hurmioksellisin. Viimeisessä pelissä sitten parin saunaillan jälkeen miehekäs 0-13 -tappio Joensuussa.

1. Ässät, kevät 1990. Entinen menestysseura kävi vuoden verran hakemassa vauhtia divarista liigatason joukkueella. Mieleen muistuu talven aikana Isomäessä nähty 26-0 -tyyppinen Karhukissojen teurastus. Itse karsinnoissa Suippokorvat pääsivät kuittaamaan edelliskeväänä putoamisen aiheuttaneille Jokipojille. Ottelusarjasta selvä 3-0 -voitto ja viimeisen matsin tunnelma Porissa oli niitä ikimuistoisempia. Asiastaan varma kuuluttajakin alkoi jo viisi minuuttia ennen pelin loppua toivottaa yleisöä tervetulleeksi syksyn liigapeleihin.

Tässä vaiheessa jäämme odottelemaan, onko listausta aihetta päivittää lähiviikkoina. Ässien ja Sportin karsintapelit alkavat lauantaina Porissa, ja paikalla ollaan. Halataan, kun tavataan, kuten Muumimammakin sanoisi.

Näitä ja kaikkia muitakin liigakarsintoja voi muistella Miikka Mikkolan erinomaista historiakatsausta silmäillen.