SM-liigan siirtotakarajan ja illan “kuuden pisteen otteluiden” aiheuttama jänskätys lienee lähes sietämätöntä, joten otetaan kevennykseksi hieman toisenlaista meininkiä.

HS:n NYT-liitteessä pisti silmään pikkumaininta siitä, että National Film Board of Canada on ryhtynyt julkaisemaan vanhoja arkistojaan verkossa. Pitihän se katsastaa, sillä kun Kanukkilasta on kyse, tarjolla on myös lätkää.

NFB:n tuotantoa on muun muassa maailman ensimmäiseksi paras lätkädokumentti, David Battistellan Shinny: The Hockey in All of Us, mutta sitä ei valitettavasti ainakaan vielä nettivalikoimasta löytynyt. Mutta pari muuta suht tiukkaa pätkää toki.

Animaatioversio kanadalaiskirjailija Roch Carrierin Hockey Sweaterista on Youtube-mittapuulla iciwanha tuttavuus, mutta aina yhtä viehättävä - ja ennen kaikkea puhutteleva moraliteetti elämän perusarvoista. “When I was a boy, growing up in a small village in Quebec, two events were mandatory: The mass on sunday, and the saturday night hockey game…”

Hauskin löytö oli kuitenkin edesmenneen toimittaja-käsikirjoittaja Leslie McFarlanen vuodelta 1953 peräisin oleva lyhytelokuva Here’s Hockey!, hilpeän opettavainen raina “meidän pelimme” hienoudesta. Pätkä kannattaa tsekata jo senkin takia, että mukana on huikeaa kuvamateriaalia vanhasta Maple Leaf Gardenista, Montreal Forumista ja Jean Beliveausta.

Dokkarissa hassuinta on sen opettavainen ote. Äkkiseltään sitä luulisi, että sotien jälkeen Kanadassa kansa oli pitkälti vihkiytynyttä kansallisviihteen saloihin, mutta tässä läksitään paikoitellen liikenteeseen aivan perusasioista. Se paha puute elokuvassa toki on, että siinä ei mainita, kuinka Kanadassa “jääkiekossa on aina tapeltu”.

“That’s hockey, that’s our game! The younger you begin, the sooner you’ll learn…”

Linja-autossa on tunnelmaa.

Helsingin ja Turun välinen moottoritie avautui vihdoin täydeltä mitaltaan keskiviikkoiltana. Hyvin suunniteltuun ja vielä paremmin toteutettuun projektiin ei lopulta mennyt edes ihan neljää vuosikymmentä.

Kunnon tutkivana journalistina kävin tietysti koeajamassa pätkän edestakaisin heti torstaina. Samalla kun totesin tien melko moitteettomaksi mieleen juolahti se, että kyseessä on myös melkoinen muutos suomalaisen lätkäskenen kannalta. Aika monet kiekkoilijasukupolvet ovat ehtineet sahata vanhaa tietä matsibusseissa.

Varsin konkreettisesti asia näkyy ainakin muutaman SM-liigajengin elämässä. Esimerkiksi TPS hinkkaa tuota reissua pelkästään runkosarjassa keskimäärin kerran kuussa. Vastaavasti pääkaupunkiseudulta ajelee kolme jengiä kulttuuripääkaupunkiin toistuvasti.

Kuvitellaanpa nyt, että vaikkapa Palloseuran matsibussissa matkaa joku villevahalahti, lähes koko uransa samassa seurassa pelannut, konkari-ikää hiljalleen lähestyvä pelaaja. Siinä on mies muutaman kerran ehtinyt katsella samoja maisemia, parit sumpit on tullut hörpättyä Lahnajärvellä tai missä niillä onkaan ollut tapana pysähtyä. Rutiineita, tottumuksia, luultavasti pientä taikauskoakin on kerinnyt muodostumaan vuosien saatossa.

Ja mikä onkaan tilanne vaikkapa pitkän linjan huoltajalla tai valmentajalla, joka on ensin pelaajana ja sittemmin toimihenkilönä tuijottanut talvi-illan pimeydessä vanhaa kärrypolkua. Identiteettikriisihän siinä saattaa uhata, kun joudutaan totuttautumaan uuteen, kliiniseen ketjuravintolamonitoimilevähdysalueeseen ja se voittamisen kulttuurikin unohtui Ykköspesän parkkipaikalle jo 2000-luvun alussa.

Sitten on vielä sellainenkin perustavanlaatuinen järkytys, että uutta tietä ei hurista ääripäästä toiseen kuin reilut puolitoista tuntia. Tämähän asettaa vakavia rajoituksia muun muassa sille, minkä pituisia leffoja yhteen suuntaan ajellessa ehtii katsoa. Kerkiääkö näkemään edes Lämäriä loppuun saakka? Vai katsotaanko bussissa edes niitä leffoja enää nykyään? Taitaa olla jutunteon paikka.

Säännöllisesti matkaaville uusi, laadukas tie parantaa tietenkin pieneltä osin elämänlaatua, mutta ei tällaista murrosta sovi vähätellä. Arvokasta kulttuuriperimää ainakin katoaa matkan varrella, kun palloilupelien ikiaikaiset matkailurutiinit muuttuvat.

Selkeä todiste muutoksen vaikeudesta saatiin heti torstaina HIFK-TPS -ottelussa. Upouutta tietä päivällä ajellut Tepsi oli selvästi aivan raiteiltaan vielä työpaikallakin ja rumastihan siinä kävi. Ehkä jo ensi kerralla homma tuntuu kotoisammalta?

Sanan mitta on miehen mitta.

Täkäläinen uusi vuosi lupauksineen meni jo, mutta Kiinassa siirryttiin härän vuoteen vasta viikonloppuna, joten vähän hitaammatkin jampat ehtivät vielä mukaan hyvien aikeiden junaan.

Lätkäskenen vuoden kovin lupaus annettiinkin sopivasti tammikuun lopulla, nyt voi loppuvuoden ihan vain jänskättää sen toteutumista. Tai teknisesti se ei ehkä ollut ihan suoranainen lupaus, mutta sellaisena minä sen otan.

HC TPS:n tuleva toimitusjohtaja Kari Hietarinta ei ole vielä halunnut linjata, millä poppakonsteilla aikoo seuransa pelastaa, mutta jotain varsin painavaa hän tuli sanoneeksi kilpailevan kaupunkilehden haastattelussa (itse odotan suosiolla maaliskuulle, jolloin äijällä voi hyvällä tuurilla olla jo jotain sanottavaakin).

“Valheesta jää aina kiinni ja silloin kierre on valmis. Kun ilmoitin Torinon vuoden 2006 olympialaisissa lopettavani selostushommat, sanoin suoraan siellä olleille Ylen kollegoille, että minua oli 5-6 vuotta ärsyttänyt suomalaiseen kiekkotouhuun pesiytynyt päin naamaa valehtelu. Jääkiekon pitäisi olla suoraselkäisten, rehellisten ihmisten työtä.”
Kari Hietarinta, “Kiekkomies kentän laidalta”, Turkulainen 28.1.2008

Rakkaat lukijat, nuo sanat kannattaa lukea tarkkaan, maistella huolella pariinkin otteeseen. Tuossa yllä sanotaan isoja asioita, ja luvataan epäsuorasti aikamoista muutosta. Hietarinta on tietysti täysin oikeassa, mutta asettaa itsensä aika vahvasti peliin heti alkuun.

Hänen uudella hiekkalaatikollaan kun on niin, että rehellisyys ja avoimuus eivät suoranaisesti kuulu yleisen ammattiylpeyden piiriin. Yhdenkään muun valtakunnallisen tason kiekkopampun suusta samaa ei tulla kuulemaan.

Maaliskuun alun jälkeen voidaan ryhtyä arvioimaan sitä, missä määrin Hietarinta esimerkiksi poikkeaa edeltäjistään Sirkus Ruissalossa. Ihmisen luontaiseen hyvyyteen, journalistikollegan ylpeyteen ja tepsiläisen kunniasanaan vakaasti uskovana sinisilmänä luotan siihen, että jatkossa suoriin kysymyksiin saa suoria vastauksia. Niihin kiusallisiinkin, eiköstä vaan?

Koko haastattelu luettavissa ainakin tovin verran Turkulaisen näköislehdestä.

Kun tuli viikonvaihteessa esiteltyä Alpo Suhosen närkästystä Antti Aarnion törmäilyjen johdosta, kerrottakoon tasapuolisuuden nimissä myös kyseisen kärppähyökkääjän seuraavassa pelissään aiheuttamasta reaktiosta.

“Selvä polvitaklaus ja aina sama mies. Häntä pitäisi rangaista jo ylemmältä tasolta.”
Kari Jalonen, IL 27.1.2009.

Ja niinhän siinä kävi, että korkeammat tahot puuttuivat vaihteeksi Aarnion sinkoiluun. Kurinpitokalifi Jarmo Muukkonen langetti ihmiskuulalle kahden ottelun lepuutuksen polvitaklauksesta. Hyvä niin, mutta Jalosen kommentointi aiheuttaa silti lievää huvittuneisuutta.

“Kojo” kun sattuu olemaan se valmentaja, joka on koutsannut tätä “samaa miestä” samoine temppuineen valtaosan Aarnion ammattilaisvuosista. Tämän taitokiekkoilijan tavat ovat tosiaan olleet samanmoisia jo vuosia - miksi Jalonen ei koskaan Kärppiä valmentaessaan puuttunut asiaan? Esimerkiksi heivannut sikailijaa pysyvästi muihin maisemiin?

Tälle ilmiölle on joku sellainen vaikea etiikkaan viittaava yhdyssana, mutta ei nyt ihan tällä evidenssillä viitsi osoitella nenäänsä pidemmälle…

Ja mitä ikinä tapahtuikaan sille ajatukselle, että pelaajat pitävät itse pelin rehtinä ja törkimykset hoidellaan koodistoon kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti? Vai onko sittenkin niin, että kurinpitojamppa on kiva olla olemassa, että valmentajien ei tarvitse vaivata itseään turhalla suoraselkäisyydellä? Sellainen kun ei oikein sovi kilpaurheiluun.

Paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia jälleen kerran.

* * * * *

Tässä lähetyksessä vielä. Oman ammattietiikan mukaisen uutisseurannan nimissä kerrottakoon vielä lopuksi Viikon Alpo: Suhonen sai rikoksenuusijana samaiselta Muukkoselta 5000 euron maksukehoituksen Aarnion ja tuomariston vahingollisesta kritiikistä ja Matti Alataloon kohdistuneesta sopimattomasta vertauskuvasta.

Aikamoista. Minusta tosin se “saatanan buddha” oli siinä määrin hilpeä heitto, että Mattikaan tuskin on siitä pahaa mieltä saanut.