Ei voi mitään, viimeisen kuukauden ajan niin sanottu uusi TPS on ihmetyttänyt melkein päivittäin, useimmiten jopa positiivisella tavalla. Hämmästeltävää riittää monella saralla, mutta onneksi lukujen maailma on selkeä. Siispä pitkästä aikaa TOP 3, nyt aiheena lukujen vertailu.

3. Hannu Virran TPS 2008-09: 0,9 pistettä/ottelu

2. Kai Suikkasen TPS 2008-09: 2,0 pistettä/ottelu

1. (vertailun vuoksi) sarjajohtaja JYP 2008-09: 2,1 pistettä/ottelu

Ja toki muistetaan se, että Suikkasen jengi on höntsännyt vasta lyhyehkön otoksen, yhdeksän matsia, eikä nykyisen tahdin säilyttäminen välttämättä ole aivan realistista. Ja koko kauden pistekeskiarvohan Palloseuralla on edelleen vaatimaton 1,26. Mutta vaikkapa kuuden joukkoon on tasaisessa sarjassa kammettu tällä hetkellä noin 1,5 pisteen keskiarvolla.

Iso kysymys tietysti kuuluu, mille asteikon korkeudelle Palloseuran suoritustaso pidemmän päälle asettuu. Kausi on pelastettavissa, mutta TPS ei suinkaan ole ainoa joukkue, joka parantaa peräpäässä ja keskikastissa peliään kohti kevättä. Ans kattoo kui käy.

Mitäs jos oltaisiin kaikki ihan hiljaa?

Urheilukulttuuriimme mahtuu miehisen hienkatkun ja räkää pärskyttävän kiroilun sekaan myös suuria ajattelijoita, valmentajapersoonia, jotka tunnetaan muustakin kuin luonneviastaan. Näiltä herroilta sopii useimmiten odottaa Painavia Sanoja julkisten lausuntojen yhteydessä.

Tosin joskus heiltäkin saattaa jokunen levoton ajatus karata mediapelikirjan sivulta.

Suuresti arvostamani koripallokoutsi Henrik Dettmann tunnettaneen lätkäpiireissä parhaiten siitä, että hän on Alpo Suhosen hyvä ystävä. Ja hädässä ystävä tunnetaan, kuten vanha kansa tiesi kertoa. Viime viikonlopun Iltalehdessä (22.11.) oli mittava juttu Suhosesta ja mitä ilmeisemmin inhimillisen särmän lisäämisen nimissä esiin oli kaivettu myös Dettmann puhumaan herrasmiesten välisestä ystävyydestä.

Korismies eksyy myös arvioimaan Alpo-sedän ammatillista tilannetta.

“Ape on valinnut lajin, jossa hänen edustamaansa ajattelua esiintyy kovin vähän”, arvioi Dettmann ensin osuvasti. Mutta jatkoanalyysi lipsuu melko vaarallisille vesille.

“Monet yrittävät kampittaa [Suhosta]. Nyt kun urheilujournalismi on osaamattomien junioreiden käsissä, se korostuu… Asenne kertoo ikärasismista ja suoranaisesta vihasta, joka on syntynyt pelosta.”

Kovasti mietittyänikään en mitenkään onnistu tunnistamaan tuosta itseäni, saati ainuttakaan kollegaani. Mikä ei toki tarkoita sitä, ettenkö olisi huomannut Suhosen ajoittain kohtaamaa turhan kovaa kriittisyyttä. Esitetyt syyt vain tuntuvat jokseenkin oudoilta - lieneekö joku kaivanut pelikentälle sukupolvien välisen kuilun?

Suhonen on minusta kaiken inhimillisesti tarpeellisen ihailun täysmääräisesti ansaitseva valmentaja ja valtakunnan johtava kiekkofilosofi, mutta epäpäteviä tuomareita pojutteleva ja joka toisesta asiasta nariseva toisinajattelija ei itsekään ihan puhtain jauhoin taida selvitä.

Vaan osataan sitä muuallakin. Liigaskenemme toinen suuri ajattelija on luonnollisesti JYP-luotsi Risto “pääsiäismuna” Dufva. Monista muista suurmiehistä poiketen RD on profeetta myös omalla maallaan, niinpä hän on tehnyt aikamoisen pelinavauksen Keskisuomalaisessa (25.11.).

Dufva on nimittäin sitä mieltä, että seuroille pitäisi suoda sääntöihin kirjattava oikeus vaieta pelaajien vammoista. Hän sanoo ymmärtävänsä mielenkiinnon yleisön ja vedonlyönnin kannalta, mutta ei sillä kuulemma niin väliä ole.

“Jos kaikki tieto on kaikkien käytössä, on mahdollista, että vastustaja käyttää tilannetta hyväkseen. Loukkaantumisesta toipunut pelaaja saattaa yllättäen saada iskun juuri siihen kohtaan, missä hänen vammansa oli.”

Kylläkyllä, tottahan se on. Mutta mitä tapahtuikaan sille kiekkokulttuurin kirjoittamattomalle säännölle, jonka mukaan “hörhöt” kyllä pysyvät kurissa pelin sisäisellä koodiston valvonnalla ja pelaajien keskinäisellä kunnioituksella?

Ehdotus on toki kunnioitettava alku pelaajien yksityisyyden ja valmentajien työskentelyedellytysten turvaamisen saralla. Seuraavaksi ehdotan, että pelaajille laitetaan akvaariomalliset peilivisiirit ja peliasuista poistetaan kaikki nimeen tai pelinumeroon viittaavat merkit. Yleisö lukekoon sitten seuraavan päivän lehdestä osaamattomien junioreiden selvityksiä siitä, kuka teki ja mitä (ei kuitenkaan liian tarkasti, etteivät vastustajat pääse selville).

Myöhempien aikojen pyhiä pelimiehiä, osa 2.

Tampereella kuulemma vietettiin lauantaina jonkun höntsänestorin paitajuhlia. Viikonlopun kovimmat kemut tällä saralla pidetään kuitenkin näillä hetkillä Montrealissa. Patrick Roy nousee melko harvinaiseen joukkoon, kun hänen pelinumeronsa jäädytetään jo toisessa seurassa. Ensimmäinen oli tietysti Colorado Avalanche, mutta nyt on vuorossa seura, jossa hän nousi kiekkoilun maailmanhistorian ikimuistoisimpien torjujien joukkoon.

St. Patrickin päivän kunniaksi vanha huru-ukko Red Fisherkin on heltynyt muistelemaan menneitä. Kiekkojournalismin Grand Old Man tulee samalla kumonneeksi myytin siitä, että hän ei muka koskaan ole puhunut tulokaspelaajille.

Kuten ylläolevasta rainastakin näkyy, Roy oli pelaaja, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Häntä oli helppo inhota ja vielä helpompaa ihailla. Äkkiseltään ei nykylätkästä tule mieleen samanlaista veskaripersoonaa, vaikka ne kaikki vähän luonnevikaisia taitavat ollakin. Hienoja muistoja riittää. Tabernac!

* * * * *

Pyhimysskenessä kuuluu hyviä uutisia muualtakin. Vatikaanin pyhät miehet ovat nimittäin 40 vuoden jumpittelun jälkeen antaneet John Lennonille anteeksi väitteen siitä, että Beatlesit olisivat Jumalaakin suurempia. Tänks, Jesse!

Analyytikko uskaltautuu mukavuusalueen rajoille.

Paikallisessa ammattikorkeakoulussa juhlittiin perjantaina journalistikoulutuksen 10-vuotisjuhlia. Sen kunniaksi järjestetyssä seminaarissa oli muiden media-alan toimijoiden ohella puhumassa Petteri Sihvonen. Hän aiheensa oli fiktio nimeltä “Petteri Sihvonen”.

Tarkemmin ottaen Urheilulehden virkaiältään vanhempi analyytikko kertoi mielipidejournalismista ja “brändätystä hahmosta”. Esitys olikin kerrassaan mielenkiintoinen, itselleen vieraammassa ympäristössä Sihvosen on mitä ilmeisemmin helpompaa esiintyä ilman olkapäällä istuvaa Jukka Rönkää.

Samalla analyytikko uskaltautui mukavuusalueensa ulkopuolelle - puhumaan jostain muusta kuin suoranaisesti jääkiekosta. Se toi heti ihmistä vähän paremmin esiin sen hahmon takaa.

Itse asiassa esitys oli jokseenkin yllättävä. Ei siksi, että Sihvonen oli tuttu oma itsensä, vaan siksi, että hän kertoi ihmeen avoimesti siitä, kuinka teennäinen konstruktio jääkiekkoanalyytikko “Petteri Sihvonen” on.

Ei sen oivaltamiseen toki ennenkään ole ydinfysiikan tutkintoa tarvittu, mutta ainakaan minä en ole aiemmin kuullut yksityiskohtaista tunnustusta asian nyansseista. Siis esimerkiksi siitä, että Urheilulehden “mielipidejournalismi” perustuu jääkiekon saralla kylmäveriseen huomion kerjäämiseen, tarkoitushakuiseen yksittäisten ihmisten leimaamiseen ja levikin kasvattamista palvelevaan retoriseen valehteluun.

Omasta mielestäni mielenkiintoisin nyanssi asiassa on tämän tyyppisen henkilöbrändin kestävyys ja sen huomioarvon kuluminen huomiohuoraustaloudessa. Sihvonenhan on ollut päätoimittajansa one trick pony jo nelisen vuotta. Oman analyysini mukaan rönkäläissihvoslaisessa paradigmassa olisi jo vähitellen uuden teesin keksimisen aika. Muutoin “Petteri Sihvonen” on vaarassa muuttua antiteesiksi itselleen - harmittoman keskinkertaiseksi räksyttäjäksi.

Kysyttäessä Sihvonen olikin sitä mieltä, että ainakin ajatuksen tasolla Röngän pitäisikin jo antaa hänelle potkut. Sihvonen aikoo kuitenkin välttyä potkuilta ryhtymällä valmentajaksi. Maltamme tuskin odottaa.

Viikonlopun mietintäpähkinäksi heitettäköön se, että henkilöbrändin rakentaminen on toki tarpeellista muillekin kuin analyytikko Sihvoselle. Kannattaa esimerkiksi pitää blogia, vai mitä?