Eläville ja kuolleille, kunniaa kaikille.

Palatakseni vielä menneeseen, Paul Newman oli hieno näyttelijä ja aikakautensa suuria hahmoja alallaan. Ikimuistoisia rooleja hänellä oli varmasti monia, mutta yksi oli ylitse muiden. Voisin kuvitella, että näyttelijälle suurimpia mahdollisia kunnianosoituksia on saada kuolemansa jälkeen muistokirjoitus roolihahmolleen.

“Reggie “Reg” Dunlop, the one-time player-coach of the Charlestown Chiefs who lifted the spirits of the battered town by leading the team to a Federal League championship in its last season, died in his sleep in a retirement community in Fort Myers, Florida…” [lue loputkin]

* * * * *

Toisenlainen hatunnosto on Niemisen Jounin uusi blogikoti. Suuri ja Mahtava HS, tuo mediaskenen Jokerit, kaappasi preerian pojan täksi kaudeksi omaan talliinsa. Kasvattajaseura Jatkoaika ry. taisi jäädä tälläkin kertaa ilman siirtokorvausta, mutta tämä on joka tapauksessa hieno arvostuksen osoitus pitkän linjan tarinaniskijälle.

Mielenkiinnolla jään odottamaan paitsi uusia kertomuksia, myös sitä, miten Sanomatalon verkkotuottajat suhtautuvat Jounin laveaan kerrontatyyliin. Olemme Jounin kanssa lukemattomia kertoja keskustelleet dynamiikan ja työekonomian luomisesta juttuja tiivistämällä, mutta Jatkiksessa tarinat ovat saaneet olla juuri niin pitkiä kuin on ollut tarpeen. Ja ehkä hyvä niin. Mutta mikä on meininki Erkkolassa?

Jounin kausi Änhiksessä alkaa täältä.

Aikamme klassikoita: Hant-Ta ja sodankäynnin taito.

Tällä viikolla on tullut ajateltua jääkiekkoa harvinaisen vähän, mutta olen havainnut yhden asian. Tepsillä näyttää olevan ongelma, neljästä viime pelistä on tullut tappio, kolmesti on niissä jääty itse nollille.

Keskeinen ongelma on tietysti pelien häviäminen, joka on kuitenkin lopulta vain seuraus siitä , että ei osata tehdä maaleja. TPS-valmennuksen toistuvasti dokumentoidun näkemyksen mukaan pulma jakaantuu kahteen pienempään ongelmaan. Ei ole riittävästi kiimaa, eikä päästä sota-alueelle (josta niitä maaleja nykyään kuulemma tehdään).

Sinänsä diagnoosi vaikuttaa oikealta, että näköhavaintojen perusteella TPS:llä on ollut vaikeuksia päästä vanhanaikaisesti sanottuna maalintekopaikoille. Tämän uskon korreloivan jossain määrin kiiman puutteen kanssa. Toisaalta kiiman vähäisyys saattaa helposti sekoittua ihan yleiseen osaamisen vähäisyyteen, näin epäilen.

Joskus sotien jälkeen valmentajat merkkasivat maalintekosektorin piirtämällä fläppitaulun hyökkäysalueelle siniviivaan ja sen päistä maalin vedettyihin janoihin rajautuvan kolmio-tyyppisen alueen. Sinne kun pystyi tunkeutumaan, mitä lähemmäs maalia sen parempi, ajautumatta sektorin ulkopuolelle kaukalon kulmiin, oli maalipaikassa. Nykymoderni sota-alue on käsitteenä abstraktimpi ja luultavasti hieman erimallinen - painottuen aiempaa voimakkaammin maalinedustan välittömään läheisyyteen.

Tässä on nyt siis Palloseuralla ongelma, muutenkin kuin kiusallisen tönkön retoriikan suhteen. Tosin olin ajaa kärryni ojaan toissapäivänä, kun autoradiossani jutteli mukavia toinen TPS-valmentaja Kalle Kaskinen, joka jälkikäteen analysoi KalPa-matsin peruspeliä hyväksi: “kyllä meillä oli paikkoja yhteen, kahteen… jopa kolmeen maaliin”. Pelihän päättyi kunniakkaasti 0-1 -tappioon, joten sikäli paikkoja oli ihan riittävästi, kai.

Mutta palataanpa sota-alueelle, joka siis sijaitsee vastustajan maalin välittömässä läheisyydessä, ja jonne tunkeutumista hankaloittaa vihamielisen joukkueen vastarinta vähintään 4-5 miehen voimin. Nähdyissä taistelutilanteissa vastustajat ovat useimmiten olleet strategisesti ikävän hyvin järjestäytyneitä ja joukkovoimaltaan ylivertaisia. Näin ollen sota-alueen saavuttamattomuus ei ehkä ole suuri ihme.

Oma sodankäynnin tuntemukseni rajoittuu lähinnä kamiinan lämmittämiseen (viestimies, res. korp.), mutta koska kamiinan vieressä istuskellessani monesti kuuntelin komppanian it-radiosta kiekkokierrosta, luulen ymmärtäväni nykymodernin jääsodan strategioita rahtusen verran. Ainakin sen perustavanlaatuisen asian, että kunnon sotapäällikkö suunnittelee strategiansa aina käytettävissä olevan tulivoiman mukaan.

Jos sotamiehet yrittävät hyökätä jatkuvia tappioita kärsien, vika on ennen kaikkea tulenjohdossa, ei niinkään esimerkiksi vaikeasti mitattavan kiiman määrässä. Jotkut nykymodernit strategikot ymmärtääkseni jopa väittävät, että tämä kiima on jopa pelkkä strategian oheistuote, mutta se kuulostaa jo kovin mekanistiselta.

Jos ja kun isoa ongelmaa halutaan Turkuhallin liepeillä ratkaista, onkin tehtävä isoja tulkinnallisia linjauksia sen suhteen, missä vika on. Onko vika vain strategian implementaatiossa (hyvä strategia, vaillinen toteutus) vai onko kenties veikattu niin sanotusti väärää hevosta (kykenevätkö valitut sotamiehet toteuttamaan toimeksiannon, kts. Tommi Hannus)?

Vai onko sittenkin niin, että itse strategiaa olisi mukautettava? Monien sota-analyytikkojen mukaan paras tapa valloittaa tämän tyyppinen sota-alue on tunkeutua sinne vauhdikkaasti etenevänä tasaisena rintamana, mieluusti vielä ennen kuin vihollinen ehtii organisoitua puolustamaan kaikkein pyhintään. Tällaiseen sodankäyntiin TPS ei juurikaan nyt kykene, jolloin pieni ja sisukas Su… Tepsi jää kilpailussa kunniakkaasti toiseksi, toistuvasti.

Toisaalta nyt voimme jäädä jännittyneinä odottamaan, mitä tapahtuu, kun Palloseura esittelee tiistaina kaksi uutta palkkasoturia. Kenties toistaiseksi sopii vain toivoa, että sotamies Johnsonilla ja sotamies Klubertanzilla on riittävää sodankäynnin kiimaa. Valmistautumisesta homma ei ainakaan jää kiinni, sillä muun joukkueen ajellessa synkässä illassa kotiin suippokorvien mailta täydennysjoukot ovat sopeuttamisleirillä (aikaero) Tukholmassa.

Saattaa kuulostaa himpun verran hassulta, mutta pitää jälleen muistaa, että olennainen osa sodankäynnin taitoa on strategian sopeuttaminen resursseihin. Tässä tapauksessa siitä on ainakin pidetty kiinni.

* * * * *

Jos joku kaipaa lisää kehnoja uutisia tälle viikolle, vietettäköön vielä yksi hiljainen hetki. Paul Newman eli kaikkien aikojen kovin pelaaja-valmentaja Reggie Dunlop menehtyi perjantaina.

“Hey Hanrahan! Hanrahan! Suzanne sucks pussy! Hey Hanrahan, she’s a dyke! I know, I know! She’s a lesbian.”

Mitätöntä, elämä on.

Turkuhallissa oli tänään tutun aavemaista, mutta TPS-KalPa tuntui jopa poikkeuksellisen mitättömältä tapahtumalta. Ennen kuin joku ehtii huomauttaa, on lisättävä, että vähänkin laajemmassa katsannossa se tietenkin on melko mitätön asia, mutta silti…

Ottelun alkajaisiksi vietettiin hiljaista hetkeä joukkomurhan uhrien kunniaksi, ja suurin osa paikalla olleista taisi viettää sitä koko illan. Tragedia on toki kansallinen tälläkin kertaa, jotenkin se silti tuntuu puolen päivän sulattelunkin jälkeen kovin etäiseltä, lähinnä ammatillisesti kiinnostavalta asialta. Aivan kuten se edellinenkin.

Lähes koko päivä on silti sujunut epätoivoisesti keskittymistä hakiessa. Lappeenrannan pelissä vietettiin hiljaista hetkeä toisestakin syystä, Jussi Markkasen menehtyneen lapsen muistoksi. Sen uutisen lukeminen - varoittamatta kesken työpäivän kiireen - pysäytti aivan toisella tavalla. Tuskallisen helposti tavoitin sekunneissa sen yksittäisen ihmisen pakokauhun, suunnattoman paniikin. Pienen ihmisen kuoleman kohtuuttomuuden.

Tällaisina päivinä jääkiekko todellakin on mitätön asia, mutta sen te jo tiesittekin. Silti elämä jatkuu meistä useimmille, joko kriisin keskellä, sen liepeillä tai jossain ihan muualla. Siksi sitä jääkiekkoakin pelataan, ja joku jopa vaivautui sitä paikalle katsomaan.

Joku tosin oli vaivautunut myös pahastumaan siitä, että hallilla soitettiin ihan normaalisti musiikkia. Voin kertoa, että paljon kiusallisempaa olisi ollut itse kunkin istua jokaisella pelikatkolla ja 18 minuutin kaljatauoilla miettimässä hipihiljaa elämän sattumanvaraisuutta ja järjettömyyttä.

Meille tämän kertaisen kriisin ulkopuolisille elämä jatkui, ja ehkä hyvä niin. Minulle ainakin olisi ollut kohtalokasta pysähtyä liian pitkäksi aikaa toisten ihmisten kurjuuteen.

Lähipäivinä voisi taas pohtia viiltävän analyyttisesti vaikkapa “sota-aluetta” tai “hinnan maksamista”. Nyt ei jotenkin kehtaa, vaikka ne illan kiekkoretoriikkaan jälleen kuuluivatkin.

Post Scriptum - Piti vielä lisäämäni asia, joka tuli mieleen kirjoittaessa, mutta unohtui. Esimies opetti taannoin, että toimittajan rutiiniin kuuluu se, että oppii kirjoittamaan ns. “riittävän hyvin”, aina ei voi olla itse tyytyväinen, eikä aina synny vuoden, tai edes viikon, parasta juttua. Vähän jänskättää katsella huomenna aviiseja, en ole lainkaan varma, osasinko sekavassa mielentilassa tuottaa riittävän hyvää tarinaa.

Miksi jääkiekon annetaan tuhota nuorisomme?

Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla on viime aikoina käyty viihdyttävää, yleisönosastokirjoittelun hienoimpia perinteitä kunnioittavaa vääntöä jääkiekon luonteesta. Debatti sai tietenkin alkunsa taannoisesta, laajasti julkisuutta saaneesta Sami Heleniuksen ja Kip Brennanin välisestä poikapainista.

Moinen väkivalta sai tietysti erään vastuullisen perheenisän ilmoittamaan, että aivottoman lätkäsirkuksen parissa vietetty aika loppuu nyt. Keskustelua seuraamattakin kaikki tietänevät, että seuraavaksi apajille ilmestyi lätkäjätkä, joka latasi ensitöikseen tiskiin kiekkoretoriikan huipentuman: lajia ymmärtämättömien ei pitäisi kommentoida sitä lainkaan.

Tähän astisen kliimaksinsa keskustelu saa tämän lauantain lehdessä (20.9.), jossa Markku Lamminluoto (Helsinki) -niminen hahmo esittää vastineensa edelliseen puheenvuoroon. Ja millä loistokkuudella.

“Jääkiekko on aggressiivisen häiriökäyttäytymisen jalostettu muoto, jota tarjoillaan rahvaalle viihdykkeeksi samasta syystä kuin aikoinaan roomalaisilla areenoilla gladiaattoritaisteluita.
Jääkiekko-ottelu tarjoaa jopa suhteellisen hyvin määritellyn viitekehyksen väkivaltaiselle käyttäytymiselle, sillä useimmat vastustajan vahingoittamiseen tähtäävät keinot on hyvin dokumentoitu ja ohjeistettu. Näistä yleisimmin käytetyistä pikkupahoinpitelyistä, kuten mailalla tai kyynerpäällä lyömisestä, on myös määritelty vakiosanktiot (jäähyt), joita oukkueen johto käyttää hyöödyksi taktiikkaa suunnitellessaan.”
Jääkiekkoa ei saa tukea julkisilla varoilla, HS 20.9.2008

Kerrassaan loistokasta debattityylin argumentointia, sekä muodoltaan että retoriikaltaan. Ja mikä parasta, parin tuhannen merkin rakentelun jälkeen se päättyy oikeaoppisesti ylimitoitettuun johtopäätökseen: kaikki kilpaurheilun julkinen tuki ja myös koululiikunnan resurssit on suunnattava jonnekin muualle kuin tähän “rahvaan” himoitseman viihdemuodon pönkittämiseen. Siis lajeihin, “joita katsomaan voi myös vastuunsa tunteva vanhempi viedä pienetkin lapsensa”.

Sanomattakin on tietysti selvää, että kirjoittaja on täysin oikeassa. Aikamme on mätä ja ihmiset sen mukana - o tempora, o mores, sanoisi roomalainen. Argumentointi on tosin värikkyydessään siinä määrin loistokasta, että sitä voisi epäillä vaikka tarkoitushakuiseksi provokaatioksi.

Vain yhdessä suhteessa se ontuu, nimittäin johdonmukaisuudessa. Nykymodernin moraalin manifesti olisi kaivannut vielä tarkempaa listaa kaikista henkisesti rappeuttavista urheilumuodoista, joihin julkisin varoin ylläpidetyn koululaitoksemme ei soisi kajoavan. Jäin myös kaipaamaan yleisempää näkökulmaa, sillä toki olisi kiellettävä myös vaikkapa seksuaalivalistus, joka pahimmillaan voi johtaa nuorison ihan yhtä pahoille teille kuin jääkiekkokin.

Tästä on hyvä jatkaa. Väkivaltaviihdettä on tarjolla taas tänään jäähalleissa ympäri maan.