Tiedottaminen on vaikeaa, taas.

Kuten aiemmin on käynyt ilmi, TuTo tiedotti perjantaina Tero Forsellin lopettavan uransa. Monen mielestä harmillisesti ja liian aikaisin. Pelivuosia “Forrella” riittäisi, jos tahtoa piisaisi.

Tiedotteen antiin luottavainen kaupunkilehden toimittaja soitti sitten tiistaina tuotantoinsinööri Forsellin työpuhelimeen tiedustellakseen, onko henkilökohtaisessa atmosfäärissä havaittavissa haikeutta uran päättymisen johdosta. Kysymyksenasettelu tosin osoittautui ongelmalliseksi välittömästi, kun Tero ilmoitti, ettei ole moista päätöstä tehnyt, vaan “joku muu on sen näköjään mun puolesta päättänyt”.

Puhelimesta nähtynä vastauksissa oli aistittavissa jopa pientä ärtymystä, mikä ei ole kovin luontainen olotila leppoisalle herrasmiehelle. Ja herrasmies kun on luonteeltaan, Forsell ei silti halunnut kovin tarkkaan täsmentää ongelman juurta, mutta joku jossain toverillisessa organisaatiossa oli tällaiseen julkiseen johtopäätökseen tullut osapuolten keskusteltua mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudesta.

Lopputulos: Tero miettii omien sanojensa mukaan edelleen uran jatkamista, ja harkitsee vaihtoehtoja, jos kysyntää ilmenee. Vain TuTo ei enää ole vaihtoehto. Niin sitä pitää.

Ilmassa on suht massiivisen imagotappion ainekset TuTon kannalta, vaikka onkin jokseenkin vaikeaa nähdä Forsellia pelaamassa minkään suoranaisen kilpailijan paidassa. Sivumennen sanoen liigastakin toki löytyisi joukkueita, joille Tero olisi vahvistus.

Epäreiluja vaihtokauppoja, totesi työläinen.

Jutustelin pari viikkoa sitten perinpohjaisesti Jääkiekkoliiton hallitsevan höntsämestarin TuTon uuden valmentajan Petri Niukkasen kanssa. Monen muun asian ohessa tuli sivuttua sitä, että joukkueeseen oli vielä tilauksessa 2-3 täydennysmiestä. Neljä saatiin, mutta määrä ei taida korvata laatua.

Pienen tinkaamisen jälkeen “Nisse” nimesi toivomuslistan ehdottomiksi kärkinimiksi kaksi viime kauden miestä, Tero Forsellin ja Pasi Järvisen. Perjantai oli tässä suhteessa tyly päivä tovereille, “Forre” ei sittenkään intoutunut jatkamaan uraansa ja “Pablo” teki sopimuksen Ilveksen kanssa.

Tilalle saatiin tutut Tuima-Tuukka Pulliainen ja kääpiöhyrrä Jarmo Jokila sekä pari junnua. Sarjatason huomioiden ihan kelpo vahvistuksia ryhmään, mutta luulenpa, että muillekin kuin minulle tulee konkareita vielä ikävä.

Jos Vaasan Sportin valmentajalta kysyttäisiin, jengin tärkeimmät jätkät olisivat ykkösmaalivahti, ykköspakki ja ykkössentteri. TuTo on off-seasonin aikana hukannut näiltä tonteilta sarjan parhaat yksilöt. Joukkueen nimilistaa katsoessa en ihan suoralta kädeltä löydy yhdenkään tilalle samoihin mittoihin yltävää korvaaja (vrt. Eloranta Mikko).

Eikä tässä vielä kaikki. Viime keväänä runkosarjan lopun sisäisen pistepörssin kymmenen kärjestä (ja samalla pitkälti koko sarjan top-10:stä) on häipynyt yhdeksän miestä. Forsell, Järvinen, Jouni Virpiö, Kai Syväsalmi, Joni Lindlöf, Aki Keinänen, Jari Kesti, Tuomas Muhonen ja Aleksi Sillanpää, unohtamatta veskari Petri Koivistoa. Sen tarkemmin miettimättä lista on valtaosin sellainen, että äijät mahtuisivat taitojensa puolesta suht kivutta vaikka tämän(kin) vuoden Tepsiin.

Ihan oman viihtymisen ja hyvän ajanvietteen nimissä toivon vilpittömästi, että TuTo pelaisi jatkossakin vastaavanalaista peliä kuin vielä keväällä. Ja kovin mieluusti näkisin joukkueen nuorten lahjakkuuksien lyövän itsensä läpi muualtakin kuin päätylaidasta. Mutta siihen luottaminen taitaa vaatia sellaista luottoa, jota minulta ei löydy. Sanokaa sitten vaikka pessimistiksi, tai TuTo-vastaiseksi toimittajaksi.

Mielenkiintoisinta tämän kauden TuTossa taitaa lopulta olla seurata uusiutuneen seurajohdon suoriutumista urakastaan. Joukkueen kokoaminen on tietysti hyvin keskeinen mittari organisaation onnistumisessa, mutta laajemminkin ajatellen uusien vetäjien kompetenssia mitataan näistä hetkistä alkaen. Kevät lasketeltiin vielä komeasti vanhoilla höyryillä, nyt nähdään millä eväin oikeasti ollaan liikenteessä.

Ensitöiksi kauden jälkeen taidettiin seuran suunnalta lupailla, että mestarijoukkue pysyy hyvin kasassa tjsp. No, se siitä. Sen jälkeen onkin ollut monin tavoin melko hiljaista, syystä tai toisesta.

Lopuksi mietin jälleen samantyyppistä kysymystä kuin “Meidän” TPS:n kampanjoinnin yhteydessä: jos otetaan lähtökohdaksi se, että mastaruuden uusiminen/liiganousun tavoitteleminen ei ehkä ole realismia, mikä on hyväksyttävä/tyydyttävä/kunnioitettava saavutus tämän vuosikerran Tovereilta?

I’m not a number, I’m a free man…

Hiljalleen momentumia keräävän kiekkokauden toistaiseksi kiehtovin uutinen tulee tässä: Stefan Legein on päättänyt lopettaa kiekkouransa, ehkä.

Eikä kuka tahansa stefanlegein, vaan Columbus Blue Jacketsin kakkoskierroksen varaus (numerolla 37) viime vuoden Entry draftista. Siis 19-vuotias huippulupaus, jota esimerkiksi HF kuvailee ominaisuuksiltaan loistavasti nyky-NHL:ään sopivaksi ja henkisesti vahvaksi yksilöksi.

Värikkäiden vaiheiden jälkeen viime päivinä on käynyt selville, että nuorukainen ei luultavasti aio vetää hokkareita jalkaan, kun NHL-harjoitusleirit alkavat ensi kuussa. Sopassa muhii mitä ilmeisemmin jotain “henkilökohtaisia kysymyksiä”, ja Sinitakkien johto- ja faniportaassa homma närästänee pahanlaisesti.

Joku rationaalisen ajattelun kannattaja voi tietysti lytätä nuoren pojan, koska tämä on aikeissa heittää hukkaan vuosien ankaran kouluttautumisen ja oletettavasti hyvätuloisen ammattilaisuran. Minusta tällainen kivenmurikka koneiston rattaissa on kuitenkin jollain sympaattisella tavalla viehättävä.

Faktoja tuntematta voin kuvitella, että kyseessä onkin poikkeuksellisen suoraselkäinen ja sisimpiä tuntojaan tutkiskellut nuori mies. Nuorukainen, joka tykkäsi lätkästä, kunnes siitä tuli jotain muuta kuin kiva peli - nuorukainen, joka tajusi, että elämällään voi (ja ehkä kannattaa) tehdä jotain ihan muuta. Eikö muka kuulosta hieman absurdilla tavalla hienolta?

Jos ei yksinkertaisesti nappaa tai huipulle pääsyyn vaadittava intohimon liekki ei lepata entiseen tapaan, paras ratkaisu on hypätä kyydistä ajoissa. Terveisiä vaan Alexander Daiglelle.

Menneitä ei tietysti suuremmin hyödytä katua, mutta olisin monesti onnitellut itseäni, jos olisi aikaisemmassa vaiheessa oikoa harhapoluille johtaneita valintoja, joista olen päässyt eroon vasta vaihdettuani uraa kolmekymppisenä.

Kyseisen uutisen toinen kiehtova aspekti on sen julkitulossa: juttu päätyi Columbus Dispatchin sivuille, kun lehden toimittaja sai aiheesta vinkin yksittäiseltä lätkäbloggaajalta, joka taas oli saanut anonyymin (sinäkö se oot?) vihjeen oletettavasti Legeinin kotikulmilta.

Sosiaalinen media - Perinteinen media 1-0?

No, voihan se olla, että nuoren miehen pää kääntyy vielä moneen kertaan ennen kauden alkua, mutta saatiinpa ainakin hyvä tarina aikaiseksi. Ja se jos mikä on tärkeää.

Koska pää ja läppäri toimivat vaihteeksi ainakin hetkellisesti, kerrottakoon mikä on askarruttanut viime päivinä. Paikallisen Palloseuran menneellä viikolla starttaama “Me”-kampanja on jo puhuttanut blogosfäärin tällä laidalla, mutta meikän se veti tarkemmin pohtiessa lähes sanattomaksi (no, elämähän tässä vetää sanattomaksi, mutta tuo kuulosti paljon kivammalta).

“Joukkue olemme me”, kertoi TPS ja haluaisi meidän kaikkien allekirjoittavan väitteen. Olen aina tuntenut tervettä epäluuloa kun pitäisi raapustaa nimi epämääräisiin prujuihin, mutta tässä mietityttää jokin muu.

Kun TPS:n tarjoamia lauseita lukee pari kertaa, käy kohtuullisen selväksi, että nimiä käytetään markkinointiin, ja että kyseessä on myös hyvin palkinnoin varustettu kilpailu. Hieman epämääräisemmällä tasolla kerrotaan “kumppanuudesta”, “yhteishengestä” ja “yhteen hiileen puhaltamisesta”. Ja siinähän se on, villakoiran ydin.

Retoriikka sinänsä on suomalaisen - ja etenkin turkulaisen - sporttiskenen kontekstissa jopa oivaltavaa. Ajatuskin on omalla tavallaan melkein kaunis: joukkue olemme me. Me ollaan hei joukkue. Ja joukkuehan on tässä tapauksessa koko seuran kruununjalokivi, joten itse asiassa Me olemme seura. Hieno ajatus, mutta kun se jää kovin epäselväksi, mitä “Me” lopulta saamme seurasta. Mitä “Me” merkitsemme seuralle?

Ajatus on ehkä siksi hieman hämmentävä, että TPS ei tähän saakka ole ollut - suurista väkimääristä huolimatta - millään tapaa ihmisläheinen seura. Ihmisrodun edustajilla on toki luontainen tarve kuulua ryhmään ja useimmat “Meistä” haluavat myös tuntea itsensä tärkeäksi jollain tapaa. Mutta miten se ilmenee tässä tapauksessa, paitsi avoimen valtakirjan allekirjoittamisena?

Korostan vielä sitä, että itse idea ja kampanja vaikuttavat tavallaan jopa hyviltä. Mr. Hurme kysyi jonkin aihetta sivuavan keskustelun yhteydessä oivallisesti, että mitä vikaa kampanjassa muka on. En minä vaan tiedä, onko siinä ylipäänsä mitään vikaa, siihen juuri haluaisin saada vastauksen.

Yleisemmällä tasolla puhutaan jo melko isoista asioista. Ketkä todella ovat seuran ja sen toiminnan ydin? Jos lähihistoriaa katsotaan, paikallisessa urheiluskenessä on vahvat perinteet sille, että “Meidän” sijaan joku “Minä” on aina ollut (tai on edelleen) seura. Urheilijat puolestaan ovat seuran kasvoja arjessa, mutta niille maksetaan siitä, ilman tunnesiteitä. Ensi vuonna ovat jonkun toisen seuran kasvoja, jos tarpeeksi maksetaan.

Jos taas yhtä ja ainoaa väriä tunnustavilta fanaatikoilta kysytään, himpun verran absurdi vastaus usein on, että juuri he, siis aktiivifanien häviävän pieni vähemmistö, ovat seura. Pysyvin elementti seuran toiminnassa kuulemma. Monta mieltä voidaan olla tästäkin, tai siitä, miten edustava “Me” tällainen ryhmittymä yleensä on.

Tämä on nyt se kohta, jossa tarvitaan viisaampien apua. Minulla ei nimittäin ole edes useamman päivän miettimisen jälkeen mitään vastausta yllä olevan pyörittelyn perään. Kovin mielelläni soisin, että Me=Seura -yhtälö toteutuisi useammassakin paikassa ihan aidosti. Mutta ei se varmaankaan onnistu näppärillä mainoslauseilla, vaikka kuinka olisi sydän pelissä ja pelattaisiin omaa peliä.

Miten “Me” voisimme aidosti olla seura? Siis jotain muutakin kuin muutaman Ison Pojan hiekkalaatikkoleikki ja mainostoimiston banaali visio. Luulen, että vastauksen aihiot piilevät parin isomman ilmiön uumenissa.

Ensimmäisenä tulee mieleen se, että nykymodernin viihdeteollisuuden aikakaudella aidon kontaktin luominen voi olla vaikeaa niin kauan kun brändiä, elämysbisnestä tai ottelutapahtumaa segmentoiduille kohderyhmille. Epäilen, että se ei vastaa “Meidän” tarpeitamme kovin laajalti (ns. “ei tää voi olla näin vaikeeta” -prinsiippi).

Toinen isompi juttu on se, että toisin kuin moni turkulainenkin seurajohtaja ilmeisesti vuodesta toiseen kuvittelee, Suomen kansa ei ole urheiluhullua, eikä järin seurauskollista (tässä kuluttaja-henkinen bisnesretoriikka osuu sittenkin maaliin?). Sillä “Me” slaavilaisen orjakansan heikkoluontoiset perilliset olemme menestyshullua kansaa. Tämä viiltävä oivallus palautui mieleen, kun Kupittaalle oli sunnuntaina yhtäkkiä ilmaantunut stadionillinen ihmisiä, jotka kokivat tarvetta taputtaa, jopa hurrata urheilutapahtumassa.

Olivat varmaan ihan ykskaksyllättäen oivaltaneet, kuinka hienoa ja henkisesti palkitsevaa joga bonitoa Håkansin pojat pelaavat. Sarjajohdolla, Jari Litmasella ja orastavalla mestaruuskiiman käryllä tuskin oli mitään tekemistä asian kanssa.

Jopas menee sekavaksi, pitänee lopettaa ennen kuin ajatus lipeää umpisolmuun.

Vain yksi lähes epäolennainen sivuhuomio jää lopulta jäljelle: “Meistä” noin 1600 ihmistä on vajaassa viikossa ilmoittanut olevansa osa Tepsin tiimiä. Ihan kiva lukema, kai, näin alkuun, mutta… Missä menee raja, jonka jälkeen A) määrä on uskottavuutta herättävä B) kampanja voidaan tulkita onnistuneeksi? Siis kuinka paljon nimiä pitää olla, että kritiikkiin taipuvaiset “paikallisspedetkin” myöntävät idea toimivaksi?