Hockey Talkin alkeisopetuksessa puutteita, kertoo selvitys.

TPS-KalPa ja tiistai-ilta, siinäpä yhdistelmä. Jääshow oli juuri niin värikäs ja pelillisesti kutkuttava kuin odottaa saattoi. Innokkaan yleisön ja kirjoitustyöläisen onneksi iltaan saatiin kuitenkin mahtumaan kunnon tuhkimotarina, kun Nuori&Nälkäinen Toni Jalo nakkasi ensimmäisessä liigapelissään - ja itse asiassa kahdessa ensimmäisessä vaihdossaan - komeasti tehot 1+1.

Pelihommat on tullut opeteltua ilmeisen mallikkaasti (no juu, se oli toki KalPa-peli), ammattiosaaminen kaukalossa oli jopa yllättävän kypsää ensikertalaiselle. Mutta yksi pieni juttu on jäänyt treenaamatta.

Urheilutoimittajan työn eräs harmittoman humoristinen puoli on nuorten ja kokemattomien urheilijoiden haastatteleminen. Niissä tilanteissa kun saattaa tulla vastaan melkein mitä tahansa.

Isossa maailmassa tiistai-illan spektaakkeli olisi eittämättä viety loppuun tv-kameroiden paahteessa ja nuori yllätyssankari olisi rutinoituneesti heitellyt ohjesäännön mukaisia lausuntoja median tykinruuaksi. Meillä Turussa pukukopista löytyi hieman tohkeissaan oleva, mutta myös jokseenkin hämmentyneen oloinen nuori mies, joka ei yllättävän kiinnostuksen kohteena oikein tiennyt mitä sanoa.

Ihan hyvin nuorukainen toki selviytyi kiirastulesta (peräti kaksi kyselijää), vähän vaan joutui jälkikäteen täydentämään sanomisia luovasti, että ne vaikuttivat kokonaisilta lauseilta. Ja moneen muuhun nuoreen lätkäjätkään verrattuna ulosanti oli olosuhteisiin nähden jopa hyvää. Joillakin toisilla on todistettavasti mennyt useampia vuosia siihen, että on opittu vastaamaan yksinkertaisiin kysymyksiin ymmärrettävillä lauseilla.

Vertailu esimerkiksi Pohjois-Amerikan isoihin viihdesirkuksiin on tietysti kovin epäreilua, siellä kun joku on yleensä jo etukäteen ajatellut sitä, että nuoria ihmisiä ei saateta turhan vaikeisiin tilanteisiin. Median ja julkisuuden suhteen tämä tarkoittaa sitä, että nuoria lupauksia koulutetaan näihin asioihin jo ennen kuin on tullut tehtyä ne ensimmäiset maalit ja nenän edessä on rivi mikrofoneja.

Sitä minä vaan mietin, että ei tuo varmaan pahitteeksi olisi näillä kulmillakaan. Vaikeaa se ei olisi, sen tiedän varmasti. Mediasuhteet ja Hockey Talkin alkeet -kurssihan voisi Turussa olla vaikka sen Hockey Akatemian heiniä. Siis sen, joka kuulemma on ottanut isoja askeleita viime aikoina.

Tietysti se vaatisi sitä, että joku ihan oikeasti ensin hoksaisi sen, että näilläkin asioilla on ihan oikeasti merkitystä 2000-luvun viihdemarkkinoilla. Vai onko? Meneekö Suomessa sittenkin edelleen jouhevasti läpi se jurottavan miesurheilijan luolamies-tyyli?

Tarina, ja kuinka se kerrotaan.

No nih, tulihan se sieltä. Teemu is back ja farssi vihdoin ohi. Kotimaan mediaskenessä uutisvoitto taisi loppuvaiheessa irrota Jatkikselle, sikäli kun uutisesta enää voi puhua tässä vaiheessa.

Etunimellä tunnettavien urheilijoiden ykkösketjulainen ei sittenkään malttanut lopettaa huipulla. Hyvän stoorin ainekset on vesitetty jo kuukausia sitten ja nyt kiinnostaa enää lähinnä se, lähteekö Detroit Red Wings kilpavarusteluun mukaan eli signaako Stevie Yzerman itsensä loppukaudeksi.

Seuraavaksi voidaan perisuomalaiseen tapaan alkaa pähkäillä sitä, kuinka suuri todennäköisyys Teemun ja Ankkojen epäonnistumisella on. Vaikka muutoin menisi hommat nappiin, viimeistään finaaleissa tulee hiki Habsia vastaan.

Habsista tulikin mieleeni, että viime päivien mielenkiintoisin lätkästoori ei suinkaan ole Teemun arpakuution pysähtyminen, vaan kanadalaiskoomikko Eric Tothin upea tarina pienen Habs-fanin muistoista. Kiekkofanin elämässä tällaisia hetkiä on yleensä vain yksi.

“Finally, I was now worshipping two gods – the heavenly Father whom I accepted through baptism and visited every Sunday at church, and a more earthly version, born in a manger somewhere in Sainte-Foy, Que., who I watched from his pulpit every Saturday on La Soirée du hockey, the 21-year-old Patrick Roy.”

Katsokaapa muuten tarkkaan jutun lopussa olevaa Patrick Royn fanikuvaa. Ja jos haluatte nähdä tarkemmin, piipahtakaa kylässä - Itäharjulta löytyy täsmälleen samanlainen eräästä valokuva-albumista. Paljonkohan meni äipällä silloin rahaa kaikkiin niihin kirjeisiin, joita pikkukarhu lähetteli NHL-seuroille?

Rajansa kaikella, paitsi skouttaamisella.

Jokaisen penkkiurheilijan tai lajiniilon peruslähtökohta lienee se, että “oman” lajin matsia on aina kiva mennä katsomaan, tai ainakin useimmiten. Vaikka fanaatikoilla ja muilla luonnevikaisilla tunneside saattaa olla sitä luokkaa, että pelit pitää katsoa vaikka kuinka syljettäisi, laajemmin ottaen harva viitsii mennä hallille tai stadionille, jos peli ei kiinnosta tai tuote ei vastaa mieltymyksiä.

Itse olen kasvanut jäähallin nurkissa taaperosta saakka, mutta ihan kaikkea ei kiekkofriikkikään jaksa niellä. Nykyisin tulee nähtyä isolla haarukalla 50-100 lätkämatsia vuodessa ja se tuntuu jo työltä. Mitä se tietysti onkin. Pointti on siinä, että ihan kaikkia pelejä ei välittäisi tuijotella, ellei joku siitä riemusta maksaisi. Toki samaan aikaan useimmiten muistaa olla kiitollinen siitä, että useimpien matsien seuraamisesta saa rahallisen korvauksen tai muuta ammatillista hyötyä.

Oma kipuraja tulisi luultavasti vastaan aika pian kolminumeroisiin lukemiin siirtymisen jälkeen. Mutta entäpä jos pitäisi katsoa jääkiekkoa oikein toden teolla - sanotaanko vaikka 230 ottelua (tai vähän päälle) kaudessa? Kausihan kestää sellaiset yhdeksän kuukautta, joten muun elämän voisi mahduttaa niihin muutamaan kymmeneen jäljelle jäävään päivään. Tai kesäaikaan.

Minulle ei maistuisi, mutta jos tuntuu houkuttelevalta, kannattaa suuntautua kykyjenetsijän ammattiin. Näkee matseja ainakin tarpeeksi, ja luultavasti vähintään alun toista sataa vähn kehnompaakin peliä. Sitten kun on päässyt skeneen sisään, vaikkapa NHL-seuran skoutiksi, ylimäääräiset joutohetket voi käyttää esimerkiksi toimimalla jonkun suomalaisseuran osa-aikaisena pelaajakartoittajana.

Detroit Red Wingsin kykyjenetsijä ja TPS:n joukkueen rakentamisesta vastaava Ari Vuori kertoo tänään ilmestyneessä kaupunkilehdessä (la 26.1., löytyy arkistosta myöhemminkin) sivulla 10 muutaman sanasen tällaisesta ammatinvalinnasta. Ainakin haastattelija aisti edessään miehen, joka suhtautuu jääkiekkoon äärimmäisen intohimoisesti. Sitä ei voi kuin kunnioittaa.

Every day is a good day for hockey, indeed.

Mutta mitä mieltä Aristoteles on Patriotsista?

Joskus käy niin, että kun lukee jotain oikein hienoa tai laadukasta, kadottaa itse inspiraationsa. Olin äsken aikeissa raapustella vaikka mitä yön hiljaisuudessa, mutta satuin törmäämään niin komeaan artikkeliin, ettei sen päälle oikein ilkeä alkaa räpeltää - alkaisi vaan hävettää luultavasti.

Viikon päästähän on jälleen tunnetun maailmankaikkeuden suurimman, älyttömimmän ja usein myös pitkäveteisimmän urheilutapahtuman aika eli Ison Meren takana pelataan jenkkifutiksen Super Bowl. Tällä kertaa suurin mielenkiinto loppuottelussa kohdistuu siihen, onnistuuko ennakkosuosikki New England Patriots pelaamaan kokonaan tappiottoman kauden.

Miami Dolphins on tähän mennessä ainoana joukkueena yltänyt NFL-tasolla tuohon vuonna 1972, silloin voittoja kertyi 16. Patriotsille voittoja kertyisi voitetun finaalin jälkeen 19. Kuten lukemista näkyy, Patsin joukkue on ollut mitä ilmeisimmin suht suvereeni, joidenkin mielestä jopa lähes täydellinen.

Tästä päästäänkin varsinaiseen aiheeseen. Kirjailija-kolumnisti Chuck Klosterman pohtii upeasti artikkelissaan “All too perfect” sitä, mitä on täydellisyys urheilussa, ja kuinka lähellä tätä tilaa Patriots on. Ja tietysti myös sitä, onko se jo vähän liikaa, että joukkueen ulkonäköä myöden täydellisellä pelinrakentajalla on tyttöystävänä brasilialainen huippumalli ja jalassaan jounivirpiömäisen kiiltävät tennarit.

Klosterman lähtee liikkeelle analyytikkojen Original Sixistä eli Aristoteleen täydellisyyden määritelmästä ja pohtii, voiko urheilujoukkue olla täydellinen edes konsolipelissä. Hän päätyy mielenkiintoiseen ajatukseen siitä, että urheilussa täydellisyyden, tai ainakin ikimuistoisuuden, kohdalla olennaisinta saattaakin olla epäonnistuminen.

“When measuring - and particularly when remembering - the greatest performances in the history of any sport, the moments that matter most are almost always tied to situations when that entity failed. Very often, those specific failures are the essential details people recall about dynastic achievement. The memory of perfection is inevitably tied to the memory of lost perfection.”

En ole ihan varma, mutta tuossa saattaa olla aika lailla perää. Edmonton Oilersin 1980-luvun mahtidynastiastakin tulee ensimmäisten asioiden joukossa mieleen se, että mahdollisuus pidempään mestaruusputkeen kaatui Steve Smithin tekemään omaan maaliin keväällä 1986.

Super Bowlia odotellessa iso kysymys siis on se, olisiko Patriots sittenkin ikimuistoisempi joukkue, jos sattuisivat tosipaikan tullen kompastumaan omaan suuruuteensa. Ja olisiko Tom Brady tyttöystävineen vähän sympaattisemman oloinen ilmestys, jos New York Giants tekisi ratkaisevan touchdownin hänen harhasyöttönsä seurauksena?