Kirjoittaja pohtii syvällisesti olemustaan.

Edellisen sepustuksen ja sen synnyttämien keskustelujen innoittamina jäin potemaan yhtä elämän suurista kysymyksistä eli sitä, millainen olisi täydellinen urheilutoimittaja. Ankarakaan miettiminen ei tosin näytä auttavan. Yksin tästä tulee vain sotku, jossa on taas paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia.

Hipsu kertoi jo aiemmin fantasioineensa täydellisestä lätkätoimittajasta. Jätti sentään häveliäästi kertomatta, mikä osa tuossa jumalaisessa oliossa olisi häntä itseään (en paljasta). Sen sijaan eriteli, että virheettömällä lätkäskribentillä olisi Ripan tarinanluontitaito. Siihen näkemykseen on helppo yhtyä. Samaten edellisen viestini kommenteissa Hannu on nähdäkseni tavoittanut jotain perustavanlaatuista todetessaan, että tamperelaiskollega Jari Perkiö “osaa nähdä ihmisen urheilijan kaavun takaa”.

Tuossa on jotain käytännön luonnehdintoja, joista tavoittaa jotain urheilutoimittajan työn kannalta arvokasta. Mutta kokonaisuutta on jokseenkin vaikeaa hahmottaa. Ulottuvuuksiahan kysymyksessä riittää kutakuinkin niin paljon kuin jaksaa keksiä.

Toki toimittajia, rooleja ja juttutyyppejä on mediaskenessä runsaasti eri sorttisia, mutta jotain yleispätevääkin voisi löytyä? Urheilu on pitkälti tunnepitoista puuhaa, siispä onko tarinaniskentä ja tunteisiin vetoaminen keskeistä? Toisaalta kuten tiedämme, urheilu on myös shakin veroista strategiataistoa, joten olisiko sittenkin olennaisempaa olla piinkova analyytikko? Vai perinteisten journalististen hyveiden mukainen objektiivinen tarkkailija?

Jos siis toimittaja on erikoistunut yhteen tai kahteen lajiin (kuten usein on päässyt käymään), missä määrin hänen pitää hallita laji(e)nsa kulttuurihistoria, taktiikat, koodistot ja tulevaisuuden skenaariot? Vai arvostaako joku jossain vielä oldskool-luokan lehtimiehiä, jotka puskevat alta tunnissa luettavan jutun pelistä kuin pelistä? Tai niitä koskaan jäätymättömiä puhetyöläisiä, jotka höpöttävät timanttisen insertin tai haastattelun kasaan yhdeksän kertaa kymmenestä (oikeassa elämässähän kukaan ei ole täydellinen, luulisin)?

Entä millä muilla aspekteilla täydellisen toimittajan tulisi olla hyvä? Pitäisikö hänen olla suvereeni valmentajien ja pelaajien kanssa kommunikoidessa sekä veilä kaupan päälle sujuvasti niskan päällä skenen sisäisissä mediakritiikkitalkoissa? Entä kenelle huipputoimittaja juttunsa ensisijaisesti tekisi? Itselleen (ja samalla vähän kollegoille), omaa sanomisen pakkoa lievittääkseen? Isoegoiselle ja pikkusieluiselle lajiväelle? Vaiko sittenkin lukijoille/katselijoille/kuuntelijoille? Vai pitäisikö kaikki ottaa huomioon?

Tarkimmat lukijat ovat jo tähän mennessä havainnoinneet, että yleisluontoisella tasolla vastaaminen on paitsi vaikeaa, kenties myös vähän tylsää. Onneksi mielikuvitusolennon voi rakentaa palasista ja todellisista esimerkeistä. Keneltä ja mitä Sinä ottaisit ollaksesi täydellinen urheilutoimittaja ja lukeaksesi sellaisen tuotoksia?

Itse ottaisin kyllä jo toistuvasti hehkutetun tarinankerronnan taikakosketuksen Ripalta, sitä kuorruttaisin Erkki Liesmäen draaman tajulla, jalostaisin Pekka Holopaisen laaja-alaisella näkemyksellä. Pikantiksi mausteeksi haluaisin kaiken Red Fisherin kokemuksen ja urheilukirjoittamisen ulkopuolelta HS:n Riku Siivosen teknis-esteettistä argumentaation sujuvuutta… ja varmasti paljon muuta, mitä ei nyt tule mieleen…

Vuodenvaihde on perinteisesti sitä aikaa, kun jokaisella kulttuurin saralla listataan vähintäänkin hyvät ja pahat, Viralliset Onnistujat ja Naurunalaiset Räpeltäjät. Näissä merkeissä myös fiktiivinen analyytikko Sihvonen kävi asioiden kovaan ytimeen elinkelpoiseksi osoittautuneessa “suorassa lähetyksessään”.

Aiemminhan Sihvonen on merkannut reviiriään mediaskenessä enimmäkseen kertomalla, kuka kollegoista on väärällä alalla töissä. Nyt puhinan seassa käy kuitenkin lempeämpikin tuulahdus. Urheilulehden päämajassa on varmaan huomattu, että huipulla on yksinäistä, sillä etenkin keskeinen kilpailija saa lähes hämmentävästi kehuja. Tämä tuli puskista:

“Suomalainen jääkiekkojournalismi on omassa luokassaan tällä hetkellä. Muualla kirjoitetaan minimaalisen vähän itse pelistä ja sen syvistä ilmiöistä. IS Veikkaaja ja Urheilulehti ovat maailmanlaajuisesti omassa luokassaan pelin analyysissä.”

Lienenkö ihan väärillä raiteilla, jos ulosmittaan ylläolevasta hyväntahtoisesti tulkittavissa olevan maksiimin “hyvä jääkiekkojournalismi=pelin analyysi”. Arvio on aidosti niin mielenkiintoinen, että pitänee harkita osallistumista “suoraan lähetykseen” jatkokysymyksillä.

Eikä tässä vielä kaikki. Pyydettäessä analyytikko listasi samassa show’ssa valtakunnan kovimmat urheilutoimittajat ja -selostajat. Tässä Sihvosen Lista:

“1. Jukka Rönkä
2. Pekka Holopainen
3. Janne Eerikäinen
4. Antero Mertaranta
5. Jari Kupila
6. Tapio Suominen
7. Esko Seppänen
8. Vesa Rantanen
9. Tuomas Manninen (pelkillä pakinoilla huom.!)
10. JP Jalo “

Yllättävän vähän Urheilulehden miehiä (naisia vielä vähemmän), siis huomioiden aviisin universaalin ylivoimaisuuden. Pienen kotiinpäinvedon ymmärrän toki, kyllä meikä olisi yhtä lailla muljauttanut “Hollen” kakkossijalta Arsenalin Suomen kirjeenvaihtajan ohi. Ja jos sama listaus uusitaan keväällä, pitkältä sairauslomalta vasta palaileva Rantasen Vesku lienee vääjäämättä paljon korkeammalla, kun mies pääsee taas purkamaan koko syksyn muhineita aihioita ja sanomatta jääneitä asioita.

Se vaan arveluttaa, miten monta tsekkiläistä olutta tarvitaan listan ulkopuolelle jääneen Hipsu-Hiitelän egon kolhujen tasoitteluun? Jäämme odottamaan raportteja Liberecistä.

No juu, lopulta on vain yksi kysymys, jota jään otsikkoni innoittamana yön hämärissä miettimään. Nimittäin millainenkohan raina siitä tulisi, jos Steven Spielberg tekisi elokuvan fiktiivisestä analyytikosta. Tulisiko siitäkin sen toisen Listan tavoin kolmetuntinen, yltiödramaattinen ja lievästi junnaavuuteen taipuvainen, kaikin puolin mustavalkoinen eepos vakavakatseisen brittinäyttelijän esittämästä yhden asian miehestä, joka taistelee oman agendansa puolesta katkeraan loppuun saakka?

Sen ainakin tiedän, että jos minusta tehtäisiin elokuva, sen pääosassa pitäisi kuulemma olla Timo Eränkö. Sen nimeksi tulisi varmaankin Mies, joka tiesi liikaa.

Hauskaa kuin säkillinen apinoita, totesi kirjoittaja erakkojoulusta.

Jouluton joulu syrjäisellä rannikkoseudulle osoittautui toimivaksi ratkaisuksi. Vaimon makaronilaatikosta riitti kivasti kolmeksi päiväksi ja kesäisin niin kiihkeästi sykkivä Naantali oli taantunut lähes western-henkiseksi aavekaupungiksi. Ja vähätkin jäljelle jääneet ihmiset luulivat meitä ilmeisesti kaupunkiin ratsastaneiksi palkkatappajiksi, koska piiloutuivat niin tehokkaasti valoletkujensa ja muun sirkusrihkaman taakse.

Kontrasti aiempaan oli melkoinen. Edelliset isommat muistijäljet Naantalista löytyivät edelliskesältä, unelmien (pienen ihmisen) Muumimaailmasta ja toisaalta ihanien ihmisten kesäjuhlista. Nyt Muumimaailmakin näytti asiaankuuluvan kuolleelta (tämän muiston voisin säilyttää) orastavassa sumussa ja muu “kaupunki” muistutti lähinnä jonkun Aki Kaurismäen elokuvan hylättyä lavastetta.

Tämä kaikki oli mielentilaan ja tarkoitusperiin sopivaa. Kadut ja alakuloiset maisemat olivat kuin omia, pitkiin käyskentelyihin luotuja. Muu aika sujui lähes viihtyisästi - kun ei liikaa ajankohtaa tai retken syitä miettinyt - eväinä oli kassillinen lukemista ja riittävästi suklaata. Juha Itkonen ja Karl Fazer pitivät hyvää seuraa.

Maiseman muodonmuutos ei toki tullut yllätyksenä, naantalilainen talvimaisema kun on tuttua jo lapsuusvuosilta. Silloin kadut olivat luultavasti vielä pimeämpiä ja paikallisessa jäähallissa oli kylmempää kuin helvetissä. Lukuisien omien pelien lisäksi tuli roikuttua maisemissa, kun isäpappa pelaili ja valmensi armonlaakson keltamustissa. Mitään oikeasti hohdokasta siinä ei varmasti ulkopuolisen silmin ollut silloinkaan, mutta muistot ovat vähintäänkin jalometalliin vivahtavia.

Naantali oli jo tuolloin leimallisesti kesäkaupunki, talvisin kylässä oli eloa vain Kuparivuoren laella. Rättihallissa tuli helposti vilu pelatessakin, mutta muistikuvissa tunnelma oli aina kuin kitalakea polttanut mehu hallin kioskissa. Kotoisaakin oli, kun isä-Rouvali tai joku muu paikallinen suuruus oli aina katsomossa mouhoamassa.

Nykytilasta en sen tarkemmin tiedä, mutta ainakin joulurauhan perimmäisen idean naantalilaiset ovat ymmärtäneet. Jotenkin tykkään enemmän talvisesta Naantalista. Sekä nostalgian että hiljaisuuden takia.

Eikö olekin upeat joulukelit? Minä nimittäin tilasin juuri tällaista; pimeää, kosteaa ja sumuista. Sopii hyvin tunnelmaan.

Koskaan en oikein ole osannut joulun tunnelmaan virittäytyä - ellei jouluangstia lasketa. Leikki-ikäisen lapsen kanssa joulua silti rakennettiin omanlaisella innolla ja antaumuksella. Tänä vuonna en edes yritä. Kun ei ole mitään hyvää sanottavaa tai yhtään kaunista ajatusta, on parasta sulkea kojeet ja puhelin, ja lähteä joulumieltä pakoon syrjäiseen rannikkokaupunkiin.

Parasta joulussa on se, että muutaman päivän päästä se on jo ohi, Karhuherra ottaa siis pidennetyn teknisen aikalisän. Sen verran annettakoon hömpötykselle periksi, että itse kukin saa hyvällä omatunnolla kuunnella kertaalleen maailmanhistorian kauneimman joululaulun, Fairytale of New Yorkin:

“Happy Christmas, you arse, I pray God it’s our last…”