Kaikkihan tietävät (ainakin pitäisi tietää), että kaikin puolin legendaarisessa Montreal Canadiensin peliasussa ovat esiintyneet myös kiekkohistorian legendaarisimmat maalivahdit. Jacques Plante, Ken Dryden, Patrick Roy, Andre Racicot…

Ja vaikka Carey Pricen nimi kohtapuoliin voidaankin lisäillä listan jatkoksi, ihan kaikista ei vuosien saatossa ole tullut ikimuistoisia torjujia. Asiasta kertoo tarkemmin Habs-fanin aarreaitta Eyes On The Prize.

Robertin ansiokkaasta katsauksesta löytyvät muun muassa ne muutamat kenttäpelaajat, jotka muinaisina yhden maalivahdin aikoina joutuivat stunttaamaan veskaria tämän loukkaannuttua tai jouduttua jäähylle. Aikamoisia pelimiehiä, vaikka tunnetusti ennen vanhaan miehet olivatkin rautaa ja mailat puuta.

Omakohtaista tuntumaa listaan tuo se, että kummallisista historian oikuista johtuen olen sattunut töllön välityksellä näkemään listan kahden tuoreimman nimen ainoat esiintymiset sinivalkopunaisissa.

Olivier Michaud päätyi maalivahtien loukkaantumissuman vuoksi pikahälytyksellä juniorisarjasta penkkimaskotiksi kesken kauden 2001-02, ja sen viimeisenkin vakiotorjujan (olisikohan ollut Mathieu Garon) lipsumisen vuoksi nuorukainen passitettiin vieraspelissä Oilersia vastaan viimeiseen erään maalin suulla. Ihan kivastihan se sujui ilman takaiskuja, mutta jatkossa olikin sitten hiljaisempaa. Sukulaisten ohella kukaan ei ole tainnut varsinaisesti jäänyt kaipaamaan hänen paluutaan Canadiens-paitaan. Mukavaksi muistoksi jäi merkintä aikakirjoihin NHL-historian toiseksi nuorimpana maalivahtina.

Tomas Vokoun taas pääsi toteuttamaan unelmansa jonain talven synkkänä iltana kaudella 1996-97. Miehen ensimmäinen NHL-esiintyminen kesti tasan 20 minuuttia torjuntaprosentilla 71,4. Philadelphian ykkösketju taisi olla murhaavimmillaan, Habs oli noille ajoille tyypillisesti huonoimillaan ja Vokoun oli pohjoisamerikkalaisen termin mukaisesti brutaali. 4-0 -tilanteessa maalille tuli joku muu ja Vokounia ei nähty Montrealin maalilla enää ikinä. Thanks for the memories, Tomas.

* * * * *

Yhden hitin ihmeistä pääsemmekin luontevasti jamppohin, jotka eivät moisiksi ole jääneet…

Keski-Suomessa ihmisiä saattaa ymmärrettävästi vähän pelottaa, sillä Hipsu tulee. Toivottavasti ovat valmiita.

Alkukauden ilmeisesti salaisessa paikassa training campilla piileskellyt Mr. Jäähyaitio sidekickeineen on myös tehnyt näyttävän paluun uusittuine sivuineen. Hieno mies, hienot jutut, huono keksimään lempinimiä…

Osuipa tänään kohdalle tilaisuus seurata ammattikuvaajan - muun kuin urheilukuvaajan - työskentelyä “kenttäolosuhteissa” todella läheltä. Nimittäin omassa kodissani.

Erinäisistä työkuvioista johtuen huushollissamme vieraili tänään kamerasetä tähtäilemässä meikäläistä ja perheyksikköämme. Ja huolellisesti tähtäilikin. Juttukeikoilla tutuiksi tulleiden sporttikuvaajien suoraviivaisiin toimintatapoihin tottuneena oletin, että mies tulee paikalle, keksii jonkun idean ja hoitaa homman hetkessä; “kiitti moi, kuvat tulee huomenna…”. No, tämä mies sanoi “moi” kuvattuaan tunnin verran.

Kuvaamiseen tosin sisältyi aika monta työvaihetta. Mukanaan jamppa toi kevyen studiokaluston, repullisen kameran osia, kainaloon sopivat remote-salamat jalustahärpäkkeillä ja tietty valkoisen sateenvarjon. Objektiiveja taisi olla käytössä enemmän kuin sporttikuvaajalle tulisi mieleen edes pakata mukaan. Siinä sitten viriteltiin jalustoja, etsittiin inspiraatiota, haettiin kuvakulmaa, vaihdettiin putkea ja sommiteltiin otoksia varsin perusteellisesti.

Jotenkin sitä saavutti taas entistä suurempaa arvostusta tätäkin äärimmäisen luovaa (parhaimmillaan) ammattia kohtaan. Äijä oli niin taitava, että taisi saada jopa minusta suht vetäviä kuvia aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan prosessia oli varsin kiehtovaa seurata noin läheltä. Kun oikein tosissaan ryhdytään otoksia nappaamaan, ei niitä huippukuvatuksia yleensä ihan sattumalta muistikortille tartu.

Ja siinä sivussa onnistuin tietysti ruokkimaan kamerakateuttani, kun katselin niitä toinen toistaan komeampia putkia sun muita. Kyllä kuulkaa meikäläisenkin kuvat kaupunkilehdessä olisivat ihan toista luokkaa toisen luokan kalustolla. Vai onko silläkin muka jotain merkitystä, että osaa kuvata?

Sporttikuvaajista puheen ollen, pari päivää sitten oli puhetta kauniista asioista, joihin muun muassa jääkiekko saattaa kuulua. Jatkiksen (ja muutaman muun median) ikioma “SuperTumpe” Kivimäki kyläili Turussa ja osoitti oivaltaneensa, miten lätkäkin on kaunis asia, ja ennen kaikkea hieno laji.

Valtakunnan semivirallinen adoptio-suomalainen Roman Schatz on löytänyt aivan uudenlaisen tavan lähestyä kysymystä siitä, miten meidän tulisi kohdella kansakunnan kaapin päällä paistattelevia urheilijatähtiämme:

“Raskas työ, raskaat huvit. Suodaan huippu-urheilijoille heidän tarvitsemansa narrivapautta ja nautitaan siitä yhtä lailla kuin me nautimme heidän voitoistaan. Hehän hoitavat kahta tärkeää hommaa puolestamme: uskomattomat suoritukset ja nolot toilailut. Pikku skandaalit ovat osa suurta viihdekoneistoa siinä missä itse urheilukisatkin. Minusta on mukavaa, ettei hupi lopu radalle, stadionille tai jäähalliin, vaan jatkuu lehtien palstoilla.”
(IS 24.11.2007)

Schatz käyttää esimerkkinä muun muassa jääkiekkoa argumentoiden, että kun kyseessä on “perin aggressiivinen laji”, joka on “aina vain sekunnin murto-osan päässä joukkotappelusta”, on kohtuutonta odottaa, että pelaajat olisivat siviilissä pelkästään teetä juovia nykyrunouden ystäviä (ei siinäkään mitään väärää ole). Samaten jos ammattina on ajaa 300 km/h vauhtia ympyrää “huippuviritetyllä tappokoneella”, on vain ymmärrettävää, jos illan tullen pitää relata hieman normaalia enemmän.

Kun puhdistaa ajatuksesta kolumnin tyylilajiin kuuluvan kärjistämisen ja mustavalkoistamisen, ajatuksessa on jotain perin kiehtovaa. Miltäköhän maailma näyttäisi, jos näiden toistuvasti lankeavien kansallissankarien tonttuiluihin suhtauduttaisiinkin asiaankuuluvalla viileydellä ja välinpitämättömyydellä? Comes with the package, toteaisi amerikkalainen.

Ymmärrän toki, että nyky-yhteiskunnassa olisi kenties turhan radikaalia yrittää hyväksyä joitakin yhteisön jäseniä raadollisina sirkuseläiminä. Mutta Schatzin ajatuksessa on yksi vieläkin isompi ongelma: mitä ihmiset sitten jeesustelisivat, jos ei edes Kimin, Jeren tai Matin rappiotilaa passaisi enää taivastella?

Elämän arvostettaviin puoliin on toisinaan hyvä havahtua.

Kun hämärä ja pimeys ovat ovat tähän vuodenaikaan päivänkiertoa hallitsevia asiantiloja, valon ja auringon merkitys korostuu. Etenkin värikylläistä auringonlaskua kirkkaan pakkasiltapäivän päätteeksi kannattaa ihailla, jos siihen on mahdollisuus. Varsinkin jos 5-vuotias poika, lapsesi paras kaveri, pistää äitinsä soittamaan ja kysymään, haluaisivatko hänen edesmenneen ystävänsä raunioituneet vanhemmat tulla katsomaan auringonlaskua tutun mäen harjalle.

Valitettavasti emme päässeet, mutta ajatus kauneudessaan liikutti lähes itkuun saakka. Mihin me kaikki aikuiset olemme kadottaneet sen lapsen katseen ja avoimuuden?

Hyvä elokuva on myös kaunis asia. Kuten äsken töllöstä näkemäni Ihmisen tahra, jossa esiintyi jumalainen Anthony Hopkins. Taisi olla toinen katsomani elokuva viimeisen puolen vuoden aikana. Se on entiseen verrattuna vähän, mutta niistäkin sen ensimmäisen olisi voinut jättää katsomatta.

Ja kun harvakseltaan nautiskelee kulttuurielämyksistä, elämyksellinen anti voimistuu huomattavasti verrattuna esimerkiksi rutiiniluontoiseen elokuvien katseluun.

Tästä päästäänkin sujuvasti siihen, että jääkiekkokin voi olla kaunis asia, parhaimmillaan aito esteettinen ja älyllinen elämys. Mutta senkin ulottuvuuden hukkaa liian helposti, kun joutuu rutiinipuurtamisena katselemaan liian paljon pelejä viikosta toiseen. Liian paljon liian huonoja pelejä. Lauantain matsi ei ollut edes pahimmasta päästä, mutta jostain syystä mietin moista kotiin ajellessani.

Eipä siitä paljon muisteltavaa jäänyt. Vaikka kaikki asianosaiset valtakunnan parhaassa jääshow’ssa varmasti ikään kuin yrittivät parhaansa.

Ja vaikka hienot lukukokemuksetkin ovat kauniita asioita, Virginie Despentesin romaani Kauniita asioita ei ole kaunista luettavaa. Mutta mielenkiintoista, vaikuttavaa ja suositeltavaa lukemista.

Unen karttaessa silmää mietin, olisiko elämä jotenkin parempaa, jos joka päivästä jaksaisi miettiä (vaikka itselleen vähän valehdellen) edes yhden kauniin asian. Ehkä ei sittenkään.