Jasså, Montrealin seudun Joutilaiden herrasmiesten separisti- ja toimittajaklubilla on pyöräytetty kierros jälleen hevonpaskabingoa ja polkaistu käyntiin tuorein kohu. Tällä kertaa kyseessä ei ole (vielä) lähes jokavuotinen goalie controversy tai ranskankielisten pelaajien sietämätön vähemmistöosuus jääkiekkojoukkueessa, vaan nyt on esillä kolmas perinneaihe: “miksi toi meidän kapu ei vieläkään osaa ranskaa, merde!”

Nyt ei enää ole kyse siitä, että ranskismedian edustajia harmittaa, kun Saku Koivulta ei saa omiin juttuihin sulavia lausuntoja Quebecin murteella. Joku hassunhauska separatistisetä on ottanut käyttöön järeämmät aseet ja väittää, että Montreal Canadiens ja Saku Koivu peräti polkevat yksikielisten alkuasukkaiden kansalaisoikeuksia, kun Captain K (ja yleisemmin ranskaa puhumattomat pelaajat) eivät “palvele kannattajia” heidän omalla kielellään.

“I have the right to be served in my language. He has been playing for 12 years (for the Canadiens). He is married to a francophone. It demonstrates contempt for our language. It is not respectful.”
Guy Bertrand, Montreal Gazette 30.10.2007

Kohtuullisen sakeaa soopaa kaiken kaikkiaan, halpahintaisesta populismista puhumattakaan. Mutta jos otetaan askel taaksepäin, niin ehkä himpun verran voi ymmärtää, miksi ihan tavallisia kannattajia saattaa ärsyttää Koivun kielitaidottomuus. Montrealissa on ennenkin ollut ei-ranskankielisiä kapteeneja ja jokaikinen heistä on tainnut pestinsä aikana viimeistään opetella hoki-ranskan alkeet. Miksei tämä nykyinen siis ole opetellut? Mainittakoon, että Saku on edustanut Habsia viimeiset 12 vuotta.

Mainittakoon myös sellainen pieni nyanssi, että Bertrandin ranskankieliseksi väittämä Sakun vaimo on nimeltään Hanna ja viimeksi kun tsekkasin, hän taisi puhua Turun murretta.

Toisaalta homman ydin on siinä, että Koivu on ammatiltaan jääkiekkoilija, ei tasa-arvovaltuutettu. Työnsä hän hoitaa hyvin ja joukkueessakin pukukkoppikieli on englanti - myös ranskiksilla.

Tästä päivittelystä pääsemmekin jouhevasti aasinsiltaa pitkiin länsimaisen sivistyksen juurille, kulttuuripääkaupunki Turkuun. Täällä kansan mentaliteetti ja poliittinen historia ovat toki aivan erilaisia, mutta melko hassulta tuntuu edes kuvitella, että täällä joku Paraisten suunnalta nouseva kansanliike ryhtyisi vaatimaan vaikkapa Aki Bergiltä kaksikielisyyttä.

Tai että ruotsinkielisen lehdistön jampat murjottaisivat naama kurtussa aina pelin jälkeen, kun Hannu Virta ei puhu heille erikseen ruotsia. Tosin nämä mainitut herrat (ÅU ja HBL) ovat viime matseissa linnoittautuneet pressissäkin omaan erilliseen koppiinsa. Etteivät vaan hautoisi vallankumousta?

LISÄYS - Kapteeni Koivu paljastaa: “En ole täydellinen”.

Tympeähkön päiväni ehdoton kohokohta oli ehdottomasti Miikalta Naantalista saamani lukijapalaute IS Veikkaajan jutusta.

Rakkaalla lapsellahan on monta nimeä, eikä niitä ole koskaan liikaa. Tekstiviestitse saapuneen palautteen mukaan olen “hönö”, joka ei osannut pelata, eikä näemmä osaa kirjoittaakaan. Priceless.

Myönnetään, pelata en osannut, onneksi älysin lopettaa. Kirjoittamista yritän vielä opetella, mutta älkää vaan kertoko meikän työnantajille, etten osaa ihan vielä. Lempinimen taas lisään ylpeänä entisten jatkoksi. Jortshullehan olin toisinaan “asiantuntija”, toisinaan taas “räkänokka” (“ja Mesin poika vielä!”). Erinomainen ilmiötoimittaja Hiitelän Jussi puolestaan haluaisi kutsua meikää “Lentäjän pojaksi”, kuten itseäänkin (melkein siinä jutun alussa).

Meidän Kassulle, 2 kk, olen toistaiseksi “Äkkyy”. Se kuulostaa aika makealta.

Ja sitä palautetta toki kaivataan aina lisää. Laadusta ja välineestä riippumatta.

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai ainakin ilta. Olin äsken jokapäiväisellä käyskentelyllä vakiopaikassani. Tuonelan tuulen tuiverruksessa oivalsin luultavasti jotain himpun verran merkittävää. Siis sikäli kun jääkiekkoa ylipäänsä voi pitää merkittävänä asiana.

Pakersin viime viikolla valtavan määrän tekstiä ja ajatuksia turkulaisesta jääkiekosta. Kuitenkin vasta tänään ykskaksyllättäen oivalsin oikein kunnolla kenties sen olennaisimman asian Turun kiekkoskenestä. Nimittäin sen, että sillä ei ole pennin vertaa merkitystä, miten TPS ja TuTo tällä kaudella pärjäävät omissa sarjoissaan.

Tai ainakaan sille ei pitäisi olla merkitystä.

TuTohan pelaa tunnetusti sitä Jääkiekkoliiton harrastesarjaa, jonka lopputuloksella ei tämän kauden osalta ole minkäänlaista merkitystä. Mitä nyt vähän voi voitosta tienata, tai jonkun muun joukkueen tapauksessa sieltä voi tippua. Sen sijaan TuTon ainoa urheilullisesti olennainen asia tällä hetkellä on se, missä kuosissa porukka on keväällä 2009. Silloin voisi hyvällä tuurilla päästä vaikka karsimaan liigapaikasta. Kauas on pitkä matka.

No juu, TuTon tilanteen olen oivaltanut jo aiemmin (viisaammat kertoivat), mutta tänään vasta hahmotin kirkkaasti kolikon kääntöpuolen. Nimittäin sen, että Tepsin osalta tilanne on kutakuinkin sama. Nyt ollaan elvytysvaiheessa, korpivaelluksella, mopolla moottoritiellä… ja siinä sivussa SM-liigan häntäpäässä.

Koska tällä kaudella ei taida olla pudotuspeleihin juuri mitään asiaa, kaikki olennaiset urheilulliset tähtäimet tulisi asettaa kevääseen 2009. Kuten pitäisi olla kaikilla liigan peräpään vartijoilla. Fiksussa seurassa tähdätään jo nyt joukkueen kehittämisessä ja rakentamisessa siihen, että ollaan puolentoista vuoden päästä riittävän korkealla sarjataulukossa.

Tämähän on niitä suljetun liigan “etuja” ja varmaan yksi niistä syistä, miksi ensi keväänä ei karsintoja pelata. Siis se, että seurat saavat rauhassa korjata talouttaan ja varmistella sitä, että ovat kilpailukykyisiä karsintauhan lähestyessä.

Tepsin osalta tilannetta hankaloittaa toki se, että oikeasti tämäkään vuosi ei ole niin merkityksetön kuin sen pitäisi olla. Jos ei homma nyt oikene, jos joukkue ei urkulaisyleisön silmissä ole uskottavalla tavalla liigatasoinen jo nyt, ei ensi vuonna ehkä tarvitse ollenkaan murehtia mistään karsinnoista.

Sitten on vielä molempien seurojen osalta sellainen pikkujuttu, että tulevaisuus ei toki pääty sinne kevääseen 2009. Suunnitelmia olisi hyvä olla hieman pidemmällekin aikavälille, mieluusti jo nyt. Ja ehkä niitä onkin. Tepsissä tarkoitus on olla viidessä vuodessa valtakunnan huipulla “kaikilla mittareilla” (talous, raha, suosio). Kupittaalla kuulemma pelaa viiden vuoden kuluttua “SM-liigapaikkansa vakiinnuttanut”, omista junnuista kyhätty TuTo.

Häpeilemättömän itsetehostuksen huipentumana totean, että tämän ja paljon muuta voi lukea tämän viikon IS Veikkaajasta.

Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?

Koska elämisen tyhjyyttä voi vain tiettyyn (fyysiseen ja ajalliseen) rajaan saakka hukuttaa työntekoon, toisinaan on hyvä olla jotain muutakin mielialalääkitystä. Kuten musiikkia. Mutta vain tietynlaista musiikkia - joko sellaista, jonka avulla voi vajota apatian mukana pohjattomiin syövereihin hetkeksi tai sellaista, jonka avulla saa siivottua oman kovalevyn kokonaan puhtaaksi.

Syyspäivien hämärtyessä ja haalistuessa lähdin hakemaan uudenlaista lääkitystä levykaupan hyllyltä. Jos vaikka jostain löytyisi uudenlaista salvaa sielulle. Monessa musiikkimediassa tämän vuoden semivirallisena kuolema-levynä on hehkuteltu brittiläisen pop-ihmeen Editorsin kakkoslevyä An end has a start. Sitä piti siis testata.

Ja onhan se ihan kiva. Synkistä asioista lauletaan majesteettisten pop-sävellysten päälle. Mutta ei, ei auttanut. Ei nimittäin tunnu uskottavalta. Ettei vaan olisi tuottaja mennyt kaunistelemaan artistin sanomisia studiossa. Surullisin näkemäni asia ei todellakaan ole smokers outside the hospital doors, vaikka näin väitetäänkin - ja tavoitan jopa mielikuvan elävästi.

Kuunteleehan tuota, varmaan joskus pitkän ajan päästäkin. Mutta ei oikein nyt.

Onneksi on joitain asioita, joihin voi aina luottaa. Tai ainakin useimmiten. Eskilstunan ihmeveljet eli Kent julkaisi tässä kuussa uuden levyn, nimeltään Tillbaka till samtiden. Sattuipa sopivasti, ovat pelastaneet henkeni ennenkin. Siispä ostoksille.

Levyn kuunteleminen aiheutti kuitenkin lähinnä hämmennystä. Luulin, että orkesterista on sitten viime näkemän lähtenyt vain yksi kitaristi, mutta samalla ovenavauksella on näemmä häipynyt rumpalikin. Konerumpua ja kepeän koleaa elektronista äänimaisemaa soittavat minulle, Kentin levyltä.

Ensisinkku Ingenting kuulosti ennen levyä ihan tavanomaiselta Kentin ekalta singleltä. Eli joltain ihan muulta kuin muut levyn viisut. Nyt faktat olikin salakavalasti lyöty tiskiin jo tämän laulun kertosäkeessä: “sen kom ingenting”.

No, varmasti tälle levylle oli tilausta. Eiväthän esimerkiksi Depeche Mode ja New Order ole koskaan tehneet ruotsinkielistä levyä. Ihan perusteltua siis. Ja varmasti tämä toimii vielä vuosienkin päästä, kyllä sieltä Jocke Bergin nerokkuus kuultaa läpi. Mutta ei tämä ollut sitä droppia, mitä tilattiin. (levyn ymmärtämiseksi lue tämä.)

Olen kuitenkin pitkämielinen ja annan Ruotsin herroille uuden mahdollisuuden vanhoilla näytöillä. Tekivät kumminkin Isolan silloin, kun elämässä edellisen kerran tuntui melkein kaikki menevän åt helvete.

Jos sitten pidetään sovittuna, että seuraavalla levyllä nämä konepörinät ja vienot piipitykset korvataan vähintään 30 raidalle äänitetyillä, rahtilentokoneen kokoisilla kitaravalleilla. Eller hur?

Onneksi tässä maailmassa voi lopulta luottaa johonkin. Olen pari päivää ajellut autossa soitellen 747-nimistä mestariteosta tarpeettoman kovaa kerta toisensa jälkeen. Vähän jo helpottaa.

Seuraavaksi voisi vaikka pyyhkiä kuonat pois kunnon metelillä (Radiopuhelimet auttaa?). Sitten voikin palata suosiolla peruslääkitykseen Pearl Jamin kanssa.

747 - ei tämä tosin ihan toimi englanniksi ja ymmärtämättömille typistettynä versiona (kuka kaivaisi jostain originaaliversion videon?):