Kuten asiaan perehtyneet ovat sieltä ja täältä jo lukeneet, TPS julkisti eilen “näyttävästi” uuden Hockey Akatemiansa (eittämättä Kielitoimiston suositusten mukaan nimetty instanssi), jota tosin oikeasti on käynnistelty jo lähes vuoden verran.

Innokkaasti toitotetaan uutta alkua Ruissalon suunnalta jatkuvasti, mutta jotkut asiat ne pysyvät kuin kiveen hakattuina. TPS:n tiedotustoimiston virkaa hoitaa edelleen Turun Sanomat, ja seura itse tiedottelee muille tiedotusvälineille noin puoli päivää myöhemmin. Ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, toimistolla luultavasti ihmetellään jälkikäteen, miksi ketään ei kiinnosta. No, okei… Iltalehteä kiinnosti, tai ainakin Timo Kunnaria kiinnosti Koivun klaanin semi-virallisen tiedottajan ominaisuudessa.

Alkukesän omistajajärjestelyjen jälkeen ketään ei tietenkään hämmästytä se, että Palloseura ja Palloseuran pää-äänenkannattaja (ja keskeinen omistajataho) ovat sopineet kaiketi entistä selkeämmästä TS:n etuajo-oikeudesta Tepsiä koskevissa uutisoinnissa. Kohtuullisen tarkkaan ovat taas viime päivinä pitäneet kutinsa “TS:n saamat tiedot”, mistä lienevät kuulleet.

Sen verran on häilyvää järkeä vielä minunkin päässäni, että jollain tasolla oivalla em. tahojen väliset synenergiaedut. Senkin ymmärrän oikein hyvin, että tavalliselle kannattajalle on aivan sama, mistä hän saa lukea TPS-aiheiset uutisensa.

Mutta yhtä lailla hyvin koen ymmärtäväni sen, että jos TPS:ssä (toivottavasti) tavoitellaan vaihteeksi vaikkapa uskottavuutta, kiinnostavuutta ja positiivista näkyvyyttä, tämä ei ole kovin hyvä tie. Se ei ollut sitä vanhan vallan aikana hyvinä vuosina, eikä se ole sitä uusvanhan vallan aikana nytkään. Ei ole kauhean vaikeaa hahmottaa sitä, miksi TPS ei yleisemmin kiinnosta muutoin kuin ikävänsävyisten talousuutisten yhteydessä.

Kuten kollega Nikkola asian osuvasti tiivisti, “sen minkä TS voittaa uutisissa sen TPS häviää kokonaisnäkyvyydessä”.

No, tuokin asia on melko pientä ja maallista. Aiheuttaa lähinnä lievää närästystä kategoriassa “hommat, jotka voisi hoitaa kunnollakin”. Työn puolesta riittää onneksi onneksi jutunjuurta ja kirjoiteltavaa ilman TPS:n tiedotteitakin.

Hieman samaa teemaa toisesta näkökulmasta lähestyen lätkäbloggaaja-toimittaja Jamie Fitzpatrick esittelee ajankohtaista debattia toisenlaisesta urheilujournalismin lieveilmiöstä; toimittajista, joita Ison meren takana kutsutaan hurmaavasti termillä “jock sniffers”. Täällä kotikulmillakin on varsin tuttua se, että urheilijoilla ja seurajohtajilla riittää uskollisia kavereita median puolella.

But the more typical problem is the cozy day-to-day relationship between team and reporter. “Many sports media… particularly TV and radio, don’t really question the athletes too hard, because they fear being turned down for future interviews,” says Dingley. “They’ll often ask softball questions that, quite frankly, news reporters would be embarrassed to ask.”

Hyvät kontaktit ovat tietysti aina ensisijaisesti hyödyllinen asia yksittäiselle toimittajalle. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä kontaktien hankkiminen ja etenkin niiden säilyttäminen saattaa toisinaan vaatia ammattietiikkaan liittyviä kompromisseja. Tuo on vaikea asia itse kullekin toisinaan.

Eräs kuoma raapusti haluavansa kirjoittamista varten työhuoneen. Sellaisen, jossa voi sulkeutua omaan maailmaansa. Ohimenevän hetken ajattelin puolivakavissani, että meiltähän voisi vuokrata huoneen. Karhuperhe kun asuu nykyään käytännössä kaksiossa, vaikka joskus muinoin tuli kolmio ostettua.

Vaan eipä se yhden huoneen kokoinen Menneen Maailman Museo tietenkään ole luovutettavissa. Tuskinpa sinne kukaan ulkopuolinen haluaisi edes majaksi asettua (”työpöytäkin” on 4-vuotiaalle mitoitettu), kun pelkkä ovesta sisään käyminen on itselle usein tuskallista.

Mutta Mies mustissa on oikeilla jäljillä sen suhteen, että kirjoittaminen todellakin vaatii aivan erityisiä ulottuvuuksia ja mielentiloja. Vähänkin luovempi kirjoittaminen edellyttää useimmiten jonkinlaiseen omaan maailmaan linnoittautumista. Meikäläiseltä kaikenmoinen raapustelu tuntuu nykyään useimmiten luistavan varsin hyvin (paitsi kun sanat ovat kokonaan hukassa toisinaan) - varmaankin siksi, että edellytykset ovat kunnossa, kun elää jatkuvasti aivan ikiomassa eriskummallisessa todellisuudessa.

Omaksi elämäksi kutsuttu räpeltäminen tuntuu siltä kuin harhailisin oudossa välitilassa, kahden maailman välissä. Jossain selän takana on entinen, kaunis ja kokonainen elämä. Siihen maailmaan palaisi mielellään, mutta kaikki tiet sinne tuntuvat tuhoutuneen kokonaan. Toisessa suunnassa taas on toisten ihmisten maailma, kuin lasiseinän takana vallitseva vieras todellisuus. Näiden maailmojen välissä on kahden eksyneen ihmisen synkkä loukko.

Mahdollisuutta päästä takaisin entiseen elämään ei tietenkään kukaan voi tarjota. Silti sitä yrittää jatkuvasti tavoitella otetta edes jostain sen elämän rippeistä. Selväjärkisinä hetkinä voi vain toivoa saavansa sieltä muistojen lisäksi mukaansa edes tärkeinä pitämänsä ihmiset. Sitäkään ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä.

Toisten ihmisten maailma on näillä silmin hetkittäin pelottava, ja useimmiten vähintäänkin vaikeasti käsitettävä paikka. Se muistuttaa entistä elämää, mutta näyttäytyy silti täysin vieraana. Se on myös pullollaan ihmisiä ja asioita, joita ei välittäisi kohdata. Siksi välitilaan käpertyminen on myös turvallista toisinaan.

Näiden kahden todellisuuden välissä elämä ei kuitenkaan ole järin selkeää. Sekin on täynnä (usein muiden silmin arkisia) asioita, joiden tavoittaminen vaikuttaa ylivoimaiselta. Päivät ovat täynnä esimerkkejä tästä, mutta niiden kuvaaminen on näemmä ylivoimaisen hankalaa sekin. Ehkä juuri siksi jokapäiväistä elämää leimaa tasaisen varmasti ilmenevä pakenemisen tarve.

Tässä välitilassakin fyysinen pakeneminen on yksinkertaisinta toteuttaa autolla, mukana vain vaimo ja Vedderin Eddien laulu. Eilisiltaista päämäärätöntä pakoajelua leimasi sekava syyssää. Naapurikunnan tienoilla sadepilvet repeilivät ja näkökenttään ilmestyi kokonaisuudessaan kutakuinkin täydellinen sateenkaari.

Olisin niin kovasti halunnut kertoa eräälle pienelle ihmiselle, miten ja miksi moinen näky ilmaantui keskelle moottoritietä. Mutta takapenkiltä ei kuulunutkaan kenenkään ihmettelevää kysymystä. Ei siellä ole edes sitä istuinta enää. Se jäi entiseen elämään.

Nimen tarinalle lainasin Jarkko Nääsin hienosta verkkosarjakuvasta, suosittelen lämpimästi.

Vanha urheilukansan viisaus kertoo, että “ei se ole vehkeistä kiinni, jos peli ei kulje”. Näinhän se on, vaikka avopaikasta pelivälineen taivaisiin sutineet wannabe-maalintekijät usein esimerkiksi taivuttelevatkin hukatun tilaisuuden jälkeen mailan lapaa tai vartta, ikään kuin ihmetellen “onko tää muka ehjä”.

Mutta kyllä varustuksellakin voi olla vaikutusta urheilusuoritusten laatuun. Ainakin jos varusteet ovat sellaisia, että ne päällä hävettää esiintyä. ESPN:n “Uni Watch” -spesialisti Paul Lukas on koonnut kolumneihinsa vähemmän ikimuistoisia esteettisiä elämyksiä Pohjois-Amerikan ammattilaisliigojen historiasta.

NHL:kin saa ansaitusti osansa. Tällä hetkellä lukuisat NHL-fanit odottelevat pelonsekaisin tuntein, millaisia luomuksia koko liigan laajuinen peliasujen uudistaminen omalle kohdalle tuottaa. Mutta on sitä ennenkin osattu, muun muassa St. Louis Bluesin markkinointiosastolla.

Entä kuka vielä muistaa 1980-luvun alussa testatut kokopitkät lätkähousut (joiden nimi näemmä oli valmistajan mukaan Cooperalls). Washingtonissa tuskin haikaillaan retro-tyyliä ainakaan valkoisten pelihousujen suhteen. Syystä tai toisesta mikään muu joukkue NHL:n historiassa ei ole käyttänyt saman värisiä pöksyjä.

Valkoisia pelihousujahan kokeili joskus parikymmentä vuotta sitten myös TPS. Pienellä miettimisellä jokainen ymmärtää ilman näköhavaintojakin, miksi se ei ollut hyvä idea kiekkokaukalon tapaisessa käyttöympäristössä. Muutaman kuukauden hinkkaamisen ja pyllähtelyn jälkeen ne pöksyt näyttivät suoraan sanottuna siltä, että pojilla oli kurat pöksyissä.

Turkulaisittain toinen vähemmän kunniakas hetki osuu samoihin aikoihin (hieman valkoisten pöksyjen kauden jälkeen). Tuolloin Palloseurassa riitti vielä rutkasti tarmoa ja uudistushalua, joten jossain vaiheessa tuntui ilmeisesti hyvältä ajatukselta vaihtaa pelipaitojen pääväri tummansiniseksi (sponsorin vaikutus?) ja päivittää 60-vuotias seuran logo raikkaan kasarihenkiseksi. Jälki oli sitä luokkaa, etten viitsi edes etsiä kuvamateriaalia aiheesta.

Muutoinkin on ehkä ihan hyvä, jos kukaan ei mene vinkkaamaan Paul Lukasille suomalaisten, ja ylipäänsä eurooppalaisten, jääkiekkojoukkueiden kunniakkaista peliasutraditioista. Tosin tässä yhteydessä on todettava, että Tepissä on peliasurintamalla menty eteenpäin, jos tämän viikon harjoituspeleissä nähdyt asut olivat tämän kauden viralliset pelitamineet. Entistä enemmän pelkistettyä mustaa, pöhötaudin jäljistä “siivottu” 85-vuotias seuralogo alkuperäisenä ja hieman vähemmän hieman pienempiä mainoksia.

Linkkivinkin jäljille päädyin Off Wing Opinionin kautta.

Jos edellisestä murinasta jäi sellainen kuva, että Nordic Trophy ei muka olisi hieno ja hyödyllinen instituutio, korjattakoon tämä heti: onhan se hienoa, että on jotkut turnajaiset, missä TPS menestyy ja keikkuu sarjataulukon kärkipäässä puhtaalla pelillä.

Toivottavasti ensi viikon Ruotsin turnee ei muuta yleiskuvaa turhan paljon. Se tuskin ainakaan muuttuu, että Tepsin peliä on juuri nyt mukavaa katsella, kun nuorissa sälleissä on virtaa (ja Virtaa?) sekä innostusta kiitettävän paljon. Ei tuolla joukkueella noudeta kuuta taivaalta, mutta positiivista lätkää voi olla tarjolla, jos todellisuus ei liian pahasti murjo poikia kauden mittaan.

Murjomisesta puheen ollen, päivän virtuaalinen hatunnosto tulokaspakki Antti Haloselle, joka lunasti kertaheitolla paikkansa joukkueessa. Kohentuvien pelillisten otteiden ohessa pohjoisen poika puhui ansiokkaasti käsillä ja koulutti yli-innokasta ruotsalaishyökkääjää lentopallomailallaan. Hulinoinnista selvä pistevoitto Turkuun, yksimieliselle tuomaripäätöksellä.