Lätkäkauden starttia odotellessa jaksaa aina puhuttaa se, miten pelaajat ja joukkueet valmistautuvat pitkän kauden koitoksiin. Ripan blogissa onkin jo pariin otteeseen sivuttu sitä, millaista kesätreenaaminen Suomessa on. Tai mitä sen ei pitäisi olla, jos kommentteihin perehtyy.
NHL-tähtien osalta perinteinen mielikuvahan on se, että äijillä on pitkät ja autuaat lomat. Alkukesästä pelataan korkeintaan golfia, loppukesästä ehkä vähän tennistä. Ja siinä välissä käydään tietysti “ettextetiedäkukamääoon”-näyttäytymisillä kesätapahtumissa ja paikallisissa juottoloissa. Treenaamiseen voi paneutua toden teolla ehkä elokuussa, ettei ihan mene paikat kramppiin harjoitusleirin alkaessa syyskuussa.
Hieman toisenlaisen esimerkin tarjoaa Montreal-hyökkääjä Chris Higgins, jonka omatoimiharjoittelusta voi olla monta meltä, mutta ei miestä ainakaan laiskaksi parane moittia:
“I enjoy working my ass off.”
Nimi kannattaa muutenkin pistää muistiin. Kun Zacharias Koivu joskus vaihtaa maisemaa, Canadiensin kapteenin C-kirjain ommellaan tämän jampan paitaan. Eikä se johdu siitä, että Higginsin kesätreeniohjelmaan kuuluu erityisruokavaliota, joogaa ja akupunktiota. Aika kaukana härmäläisestä todellisuudesta tietysti ollaan muutoinkin, huippuluokan personal trainereista alkaen.
Mutta jos palataan Suomeen, niin hieman huolestuttavalta tuntuu se, että minkään seuran valmentaja tai pikkutakkipomo ei vielä kertonut joukkueensa harjoitelleen “kovempaa kuin kukaan koskaan”. Näille lausunnoille on Suomessa jo niin pitkät perinteet, että olisi harmi, ellei traditioita kunnioitettaisi.
Turussa ollaan ainakin TPS-rintamalla oltu viisaasti ihan hissuksiin joukkueen kuulumisten suhteen, mutta nyt pitäisi olla tarkkana, sillä tarina kertoo, että saman seuran futisosastolla vedetään Mixu Paatelaisen johdolla kovempaa kuin missään milloinkaan. Konservatiivisimpien urheiluihmisten maailmankuva alkaa pian järkkyä, jos tällaiset jutut saavat jalansijaa. Tarkkana nyt siellä Ruissalossa.
Mutta koska tavallinen lätkäkuluttaja voi vielä huoletta keskittyä älyllisempiin aktiviteetteihin, todettakoon lopuksi se, että Veijo Meren “Jääkiekkoilijan kesä” on huomattavasti parempaa luettavaa kuin tämäntyyppiset jorinat.
