Sattuneesta syystä on ollut viime aikoina kovasti paljon aikaa miettiä erilaisia asioita. Vaimoni ilmaiseman ajatuksen pohjalta olen pohtinut muun muassa niin sanottuja extremelajeja ja ihmisyyden rajojen hakemista.

Nykypäivän joutilaalla ihmislapsellahan ilmenee hämmentävän usein tarvetta ylittää itsensä, monesti jonkin fyysisen toiminnan saralla. Kun mikään ei kuulemma tunnu miltään, pitää esimerkiksi kiivetä aina vaan korkeammalle ja tulla mieluusti hyppäämällä takaisin. Äärikokemusten hakemisella on kaiketi tarkoitus osoittaa itselleen, ja ilmeisen usein kai muillekin, jotain itsestään.

Hajanaisen ajatusrakennelmani pohjalta tuntuu siltä, että yhteistä näille extremelajeille ja äärikokemuksille on usein ihmisyyden rajojen hakeminen ihmisen itsensä ulkopuolelta. Tämä tarkoittaa siis luonnonvoiminen ja fysiikan lakien uhmaamista, joka vähän tarkemmin ajatellen on monien mielestä jo lähtökohtaisesti irrationaalista.

Mutta itse olen miettinyt sitä, miksi ihmiset niin harvoin hakevat ihmisyytensä rajoja sisältäpäin? Perinteisissä extremelajeissahan sisäistä itsensä ylittämistä edustanee lähinnä itsesuojeluvaiston mitätöiminen, luulisin.

Sisältään monet meistä voisivat löytää rajoja, esteitä ja haasteita, joita äkkiseltään ei välttämättä osaa edes ajatella. Tai uskalla ajatella. Aasinsilta tässä on siinä määrin ilmeinen, että kukin osannee kuvitella minkätyyppisiä extremelajeja minulla olisi lähimmäisille tällä hetkellä suositella. Yleisen hyvän olon nimissä jätän listan kirjoittamatta.

Sitä ei tietenkään ole vaikeaa keksiä, miksi “sisäiset extremelajit” eivät ole vapaaehtoispohjalta kovin suosittuja. Omia henkisiä ja sisäisiä rajojaan on tietysti hieman hankalaa koetella ajautumatta jollain tapaa peruuttamattomien tekojen äärelle. Vielä selkeämpi syy on uskallus. Ulkoisia tekijöitä ja olosuhteita on helpompaa uhmata, etenkin jos ne ovat jollain tapaa ennakolta kontrolloitavissa (tai näin voi itselleen uskotella). Syvälle peiliin katsominen taas saattaa olla vaikeaa jo ihan arjen tasolla. Sisältään on myös vaikeaa etsiä rajoja harjoitteluluonteisesti.

Jokainen läheisistään välittävä tai toisen ihmisen hyvinvoinnista vastuussa oleva löytää päästään toisinaan järjettömiltäkin tuntuvia pelkoja. Tai siis ne vaikuttavat järjettömiltä satunnaisesti päähän putkahtaessaan. Pelkojen prosessointia extremelajina on kuitenkin luullakseni aika vaikeaa viedä kovin pitkälle pelkästään mielikuvituspohjalta. Itse en ainakaan ikinä edes uskaltanut ajatella, miltä tuntuisi herätä puhelinsoittoon, jossa kerrotaan lapsesi olevan eloton.

Vaikka ette ehkä haluakaan lähteä testaamaan “suositustani”, kerron että 2000-luvun(kin) extremelajien aatelia on omien perimmäisten tuntojen kohtaaminen. Todellisen äärikokemuksen löytää ihan sisältään, jos joskus joutuu henkisesti täysin paljaana ja suojautumiskyvyttömänä vastaanottamaan omia äärimmäisiä tunteitaan, vailla kohtuuden rajaa tai minkäänlaista kontrollia.

Normaalisti helposti hallittavissa olevat viha, katkeruus ja kiukkukin ovat äärimmäisiä kokemuksia, kun niitä ei pysty kohdistamaan mihinkään.

Sitä en osaa sanoa, miten tämäntyyppistä sisäistä sankaruutta voisi järjellisissä rajoissa harjoitella. Enkä sitä, olisiko siitä edes mitään hyötyä.

* * * * *

Post Scriptum - Kukaan älköön ottako terapiapurkaustani liian vakavasti. Tämä oli vain pakko saada ulostettua, todistaa itselleen, että osaa vielä kirjoittaa ainakin ulkoisesti järkevän oloisia lauseita.

Jaettu suru on vain puoli surua.

Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.

…älkää uskoko, jos joku moista väittää.

* * * * * * *

Elämä tuntuu edelleen jokseenkin kohtuuttomalta, mutta päivät ne vain raahustavat eteenpäin. Vähitellen pystyy sentään muodostamaan jo kokonaisia lauseita. Ennen kuin se kyky taas katoaa, haluan kiittää teitä kaikkia, jotka eri tavoin olette osoittaneet tukeanne ja välittämistänne Miljan poismenon johdosta.

Sanat ovat useimmiten vielä onttoja, mutta saa niistä sentään polttopuita särkyneen sydämen lämmikkeeksi. Kolmas elämän suurista valheista on se, jos joku väittää, että tässä maailmassa pärjäisi yksin. Minäkin kuvittelin joskus niin…

Joskus sanatkin loppuvat kesken tai muuttuvat turhiksi. Minun murinani juuttuu nyt kurkkuun. Mun pikkulintuni lensi pois.

Sarjassamme Kevyttä Kesälukemistoa esittelemme sanataituri Nick Hornbyn tuoreimman teoksen “Alas on pitkä matka”. Alas on todellakin pitkä matka, jos olet kerrostalon katolla ja harkitset laskeutuvasi hyppäämällä. Hornbyn synkän humoristisessa kirjassa tällaisia ihmisiä on neljä.

Viihderomaanin tekeminen itsemurhaa hautovista sekopäistä ei välttämättä kuulosta ihan menestysreseptiltä, mutta Hornby keittelee aineksista kasaan maukkaan sopan. Ja onnistuu siinä sivussa sanomaan (luomansa hahmon suulla) jotain olennaisen tuntuista siitä, miksi itse kullakin pääkoppa tuntuu räjähtävän toisinaan.

“Minun sukupolvessani on se ongelma, että me kaikki kuvittelemme olevamme jotain saatanan neroja. Meille ei riitä se että valmistamme jotain, eikä se että muumme jotain tai opetamme jotain, tai että ylipäänsä teemme jotain; meidän täytyy _olla_ jotain. Sitä oikeutta ei kukaan saa riistää meiltä 2000-luvun kansalaisilta. Jos Christina Aguilera tai Britney Spears tai joku Idolsin runkku voi olla jotain, niin miksen sitten minä? Missä se minun jokin on, häh?”

Niinpä. Ja ihan turha mutista siellä takarivissä vastalauseita. Kyllä Sinäkin haluaisit olla jotain suurta ja paukkusmaisen mahtavaa. Mutta entä jos elämä olisikin paljon helpompaa tyytymällä johonkin pieneen ja vaatimattomaan? Ei voi tietää, kun ei ole tullut yritettyä.

Mutta Hornbya kannattaa lukea, sieltä voi löytyä vastauksia. Tai ainakin hyvää viihdettä, koko tuotannosta. Tämän aihepiirin tiimoilta suosittelen myös erään aikamme suuren ajattelijan, Jarkko Martikaisen, YUP-yhtyeelleen laatimaa laulua “Pohjaton säkki”.

Kirjoittaja on wannabe-suurmies ja maailmanluokan pilvilinnojen rakentaja.