www.karhunpalvelus.fi

Tätä loukkoa ei ihan kokonaan hylätä, toivottavasti, vaan arkistot säilyvät ennallaan. Keskustelu ja kommentointi on suotavaa edelleen.

Maileja Vancouverin rookiella riittää edessä eikä maaliin pääsemisestä voi puhua, mutta onhan se lähes liikuttavaa, kun aikuinen mies hehkuu onnea päästyään keikalle, kaikista maailman paikoista, Winnipegiin. Se on inspiroivaa itsellekin.

Tässä pienessä elämässä unelmat ovat joskus tuntuneet arvottomilta, mutta näinä aikoina olen hahmottanut niiden voiman jälleen. “Dreams are worth fighting for”, todettiin jo elokuvassa taannoin. Olen ikuinen uuden etsijä, toisinaan pitää väkisinkin tonkia tavallisiin asioihin tuoretta tulokulmaa. Se pitää hengissä, koska juuri mitään en kammoksu niin paljon kuin laitostumista, omiin kaavoihini kangistumista.

Viime kuukausien kuihtuva hiljaiselo täällä ei ole ollut pelkkää puutumista murinaan, viiden vuoden jälkeen sitäkin on toki nähtävissä. Aika ja ennen kaikkea energia on kulunut yhdenlaisen unelman rakentamiseen. Kirjoitustyöläisen urapolulla eräs haaveeni on pitkään ollut päästä luomaan omaa - tehdä jotain muuta kuin toteuttaa muiden visioita ja täyttää toisten rakentamia raameja.

Nyt on tullut aika tunnustaa, että murinat ovat tiensä päässä. Haikeana, mutta hyvillä mielin totean tämän, kahdestakin syystä. Ensinnä siksi, että just nyt paukut on suunnattava uuden luomiseen. Ellei taivas putoa niskaamme, lähiviikkoina kotimainen urheilumedia saa uuden tulokkaan. Omahyväisesti nimitän 6–0 -luomustamme voittavaksi urheilulehdeksi. Kuusnolla on kurotus kohti sitä, mitä minä tältä alalta halajan.

Ans kattoo kui käy, toteaa turkulainen. Pistäkää nimi muistiin, lisätietoja lähiaikoina.

Toisaalta, ette te näistä narinoista eroon niin helpolla pääse. Jatkoaika on kasvattajaseurani, jolle maksan kunniavelkaa vielä free agent -iässäkin. Jotain murinoiden tapaista lienee luettavissa jatkossa verkkolehden etusivulta viikkokolumnirotaatiossa.

Uuden etsiminen tarkoittaa myös sitä, että blogofiili etsii inspiraatiota uudesta kolosta. Blogosfääri ja ihmiskunta saavat nauttia karhunpalveluksista toisaalla. Lätkäjuttuja on luvassa jatkossakin, mutta aiempaa enemmän myös jotain ihan muuta. Pysykää kuulolla, tupaantuliaisia vietetään ihan just pian.

Jos yhden asian täältä saisin valita muuttokuorman kyytiin laitettavaksi, pakkaisin huolella mukaan kaikki rakkaat vakiolukijat ja -kommentaattorit. Olen luultavasti oppinut teiltä enemmän kuin te minulta. Kiitos, tyypit.

Ja jos kauniiksi lopuksi saisin yhden toivomuksen toteutumaan, soisin näkeväni, ettei autioksi käyneeltä lätkäblogiareenalta ihan vielä sammutettaisi valoja, vaan uusia sanailijoita ilmaantuisi jostain. Ehkäpä heitänkin kiekon lättynä kohti Jatkiksen operatiivista johtoa. Hommatkaahan uutta verta kokoonpanoon.

Siis faktahan on se, että tässä kaupungissa on sheriffin lisäksi yksi tyyppi, joka saa viimeistään jouluna hävetä povauksiaan. Siksi en huutelekaan perinteiseen tapaan jokavuotiseksi urakaksi muodostunutta Veikkaajan Mestis-rankingia - luette sieltä lehdestä ja teette itse paremman.

Sen sijaan ajattelin keskiviikkona alkaneen sesongin kunniaksi ohjata huomiotanne samaiseen tuotokseen liittyviin “seuraa häntä” -pelaajiin. Nuoret, nousevat kyvyt ovat tänäkin vuonna painavin syy sille, miksi itseään kunnioittavan lätkäjätkän tulee seurata Mestistä. Sillä silmällä näitä jannuja on Veikkaajaan yritetty esille poimia. Tässä muutama sananen muutamasta heistä, TOP6 (2×3) seurattavat Mestis-pelaajat.

Jukureiden Jarkko Malisesta arvovaltainen raati povasi sarjan parasta pelintekijää. Siinä on niin hieno, klassisen oloinen ja kookas sentteri, että pitänee oikein joskus udella Pekka Virralta, miksi tie ei KalPassa auennut. Malinen tuikkasi näemmä avauskierroksella kaksi maalia, oikeilla raiteilla siis.

Maalinteossa onnistui tv-pelissä myös Sportin Matias Perkkiö, josta oraakkeli povasi Kuparisaaren uutta lemmikkiä. Mestis-väelle jo tuttu naama, roolipelaajana sekä valmentajan että kotiyleisön ihanne. Pelaajatyyppiä, jonka toivoisi onnistuvan raatamisessaan isommin, vaikka ei näissä hommissa mitään sen suuremmin paranekaan toivoa.

Suurimman lastin niskaansa on toistaiseksi uutta uhoa puhkuvan TuTon Paul Eriksson. Ruotsalaispakin yhteydessä on useasti mainittu nimiyhdistelmä “Sami Vatanen“, mikä on jokseenkin epäreilua pelaajaa kohtaan. Mutta pistäkää nimi mieleen: nuorukaisen työkalupakissa on sellainen setti, että jos kehitys nytkähtää nopeasti askeleen ylöspäin, poika pelaa väärässä sarjassa. Palasi keskiviikkona varvasmurtuman jälkeen tositoimiin.

Todettakoon vielä, että Eriksson valikoitui tähän kategoriaan vasta viime hetkellä ennen joukkuetoveriaan Patrik Moisiota. Se arpa olisi osunut vääjäämättä oikeaan, koska Moisio tunnetaan jo epämääräistä pelkoa herättävänä hulluna teurastajana liigaympyröissäkin - akvaario päässään liigakauden aloittava Ville Vahalahti etenkin muistaa nimen. Seuratkaa häntäkin.

Historiallisin sävyin uusiutuneen Heinolan Peliittojen riveistä seurattavaksi löytyi Tony Vidgren. Turkulaislähtöisellä puolustajalla olisi monenlaisia eväitä nousta liigatason nimeksi, mutta Raumalle suuntautunut uravalinta ja loukkaantumiset ovat toistaiseksi rajoittaneet tätä. Jos nuori mies pysyy nyt kasassa, Heinola on tylyydestään huolimatta luultavasti aivan oikea valinta hänelle. Tonttia on tarjolla, avauskierroksella ykkösparin miehenä 25 minuutin iltapuhde ja lähes kuivin jaloin ulos Jukureiden mankelista.

Lopuksi vielä kaksi kiinnostavaa maalivahtia. Konkurssi-Laserin Petteri Similä tunnetaan toistaiseksi parhaiten NHL-varauksesta ja siitä, että hän on esiintynyt Karhuherran Viikon Kuvassa. Oulussa on nyt nenän edessä mahdollisuus todistaa olevansa miesten tasolla oikea veräjänvartija. Startti Vaasassa ei ollut huono, jos ei järin erityinenkään.

JYP-Akatemian kvasijoukkueessa taas pelaa Samu Perhonen, nimeään ja kampausta myöten suurlupaus kiekkojen torjunnan saralla. Näin merkittävän prospektin kohdalla pitäisi koko kiekkokansaa kiinnostaa se, mitä tällaisen joukkueen maalinsuulla urakoiminen tekee nuorukaiselle: auttaa eteenpäin vai romuttaa itseluottamuksen (kun homma kääntyy vaikeaksi)? Tämä tosin edellyttää sitä, että Perhosella riittää povauksen mukaisesti töitä runsaasti. Avausiltana JYP-Akat. pisti maaliin Riku “NHL” Helenius.

Olin tuloillani tänne tavaksi tulleelle pahoittelukäynnille turhan pitkän tauon jälkeen. Tulossa kertomaan teille, että kaikki alkaa olla valmista uuten lätkäkauteen: jäähallin tuoksut on haisteltu, aamutreenit väijytty, uudet pelaajat katsastettu ja Veikkaajan liiteurakka ähelletty maaliinsa.

Jotenkin se kaikki toohotus ei nyt tunnu sanomisen arvoiselta Jaroslavlin lento-onnettomuuden jälkeen. En minä sillä, että järkytys veisi sanat suusta, arvelenpa vain, ettette halua moista lukea.

Kuolema on korjannut jääkiekkopiireissä satoa enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Se on kertonut meille paljon suuren lätkäperheen maailmankuvasta. Hyvässä ja pahassa.

Järkytyksen aallot ovat pyyhkäisseet rajusti ylitsemme, etenkin maailman mahtavimmassa kaikukopassa eli yhteisöllisessä mediassa. Ei voi olla totta, sinäkin Belakin Wade. Siis miten niin koko Lokomotivin jengi? Tuska on lyönyt silmille kovaa, mutta myös huuhtoutunut nopeasti arkiseksi sururutiiniksi.

Näin kävi myös kriisiviestinnän kovassa ytimessä, Twitterissä, jossa Venäjän tapahtumien karmeus kuoriutui nopeassa tempossa yhä synkemmäksi. Mikään muu ei oikein tuntunut miltään, mutta viimeistään seuraavan aamun valjetessa omankin elämän murheet ovat niille kuuluvalla paikalla, ahdistuslistan kärjessä. Ja niin sen pitää ollakin.

Elämän sattumanvarainen järjettömyys pelottaa aina hetkittäin. Mutta sitten elämä jatkuu ja on enää ajan kysymys, milloin kyynikot ehättävät toteamaan, että itse asiassa venäläisilmailun statseilla tämä oli jopa odotettavissa ja lento-onnettomuusskenessä uhriluku on oikeastaan aika pieni. Hups.

Eikä tässä ole kyse pelkästään siitä, että minä olen tunnevammainen ihmisen kuori, vaan vaikkapa siitä, miten empaattisenkin ihmislapsen kevytahdistus “tutun” maailmantähden kuolosta asettuu melko nopeasti osaksi sitä Isoa Kuvaa. Vielä kauempaa katsottuna Isossa Kuvassa on näkymä siitä, miten ammattimainen viihdekiekkoilun sirkus toimii - ja millainen rooli yhdellä ihmiselämällä siellä on.

En usko, että kovinkaan moni arkinen askare jäi tekemättä edes NHL-organisaatioissa Derek Boogaardin tai Rick Rypienin kuoltua. Vasta Belakin liityttyä ketjun toiseksi laituriksi, oli pakko huokaista kollektiivisesti syvään, katsoa tulostaululle ja tunnustaa suupielestä mutisten, että tällainen hirviö on tullut luotua.

Onneksi (koneiston kannalta) tämä kolmikko kaatui jonosta, jossa riittää halukasta tykinruokaa jonoksi saakka. Koneen vioittuneet osat on kiusallisen helppoa korvata uusilla - “traagisen” kesän jälkeenkin.

KHL-yhteisössä maailma tietysti pysähtyi suuremman onnettomuuden jälkeen. Moni asianosainen ehti varmaan miettiä, kuinka läheltä nyt liippasi, olisi voinut osua kohdalleen. Suru on toki suurta ja aitoa, mutta niin on arkikin: KHL-pelit jatkuvat heti tuhon perään. Syvästi myötäelävä pohjoisamerikkalainen kiekkoväki on kiinnostunut lähinnä siitä, että “useita entisiä NHL-pelaajia kuoli”. Entäs ne nuoret venäläisjunnut ekalla pelireissullaan? Jostain taustalta kantautuu mahtipontinen venäläinen karaoke-versio, Show must go on…

Herra Hurme jo kertoikin, miksi oli niin tärkeää jatkaa heti. Koska todelliset johtajat tekevät niin. Kiekkosirkus on niin paljon ihmistä suurempi, ettei myllyn voi antaa pysähtyä. Maailma jatkaa joka tapauksessa kulkuaan ja Jaroslavliinkin saadaan kai pian joukkueellinen uusia sotureita. Sotkun siivoamisen ja surunauhojen pukemisen jälkeen jää vain legenda: päivä, jolloin jääkiekko kuoli - ja saatiin elvytettyä takaisin kaukaloon.

Niin, jäljelle jää tietysti myös kasvoton joukko isättömiä lapsia, leskiä ja ikuisesti rikki menneitä läheisiä. Mutta mitä se kiekkoskenelle enää kuuluu?

Kaikki on valmiina uuteen lätkäkauteen. Kun vielä oltaisiin valmiita tätä elämää varten.

Terveisiä Kalevan Kisoista, oli kai hyvät kisat - jos sattuu yleisurheilusta tykkäämään. Bryggaren Artokin vissiin kävi näyttäytymässä, ainakin entinen mestariaituri ehätti kommentoimaan Helsingin Sanomille ex-lajinsa tilaa. Täsmälleen samasta aiheesta maakuntiin raportoineena satun tietämään, että miesten pika-aitojen finaalissa melkein joka radalla taidettiin saapua maaliin alle 15 sekunnin.

Taso ei ollut päätähuimaava, jos verrokkiryhmäksi otetaan vaikkapa maailman muut aitajuoksun harjoittajat. Ex-parlamentaarikko ei kuitenkaan syytä tästä juoksijoita - eipä tietenkään - vaan pahamaineista “järjestelmää”.

“Suomesta on tullut yhden lajin maa. Ensin tulee jääkiekko, sitten jääkiekko ja jääkiekko. Yleisurheilusta vain keihäänheitto arvostetaan.”
Arto Bryggare, HS 7.8.2011 - “Pika-aitojen taso romahtanut”

Niin, mitä sitten? Vanhan ajan punkkaritkin sen jo tiesivät, että systeemi haisee, mutta ei sille oikein mitään voi. Heistäkin on moni vuosien varrella antanut periksi ja tunnustanut jääkiekkoyhteiskunnan vääjäämättömyyden. Sitä paitsi keihäänheitonkin arvostaminen voidaan näemmä kohta lopettaa.

Bryggarekin voisi kyllä olla hieman kiitollinen siitä, että edellisten vuosisatojen jäänteenä meillä hukataan edelleen tarpeettoman paljon resursseja edellä mainitun kaltaiseen puuhasteluun. Esimerkiski Kalevan Kisojen saama mediahuomio on täysin suhteetonta yleisen tulostason ja tapahtuman relevanssin huomioiden.

Jääkiekkoyhteiskunnan seuraavassa vaiheessa julkiset tuetkin keskitetään vain elinvoimaisiin menestyslajeihin. Mielenkiinnolla odotan, uskaltaako Huippu-urheilun muutostyöryhmä todeta tämän rehdisti ääneen.

Uskossaan vahvalle lätkäseurakunnalle asiantilaa ei tietenkään tarvitse liiaksi toitottaa. Onhan todettu jo aiemmin, että valtakunnassa on melkein kaikki hyvin.

Ja minuahan äänestäminen ei koske, toimin vain järjestelytoimikunnan ylipäällikkönä. Ei siihen joukkoon muutenkaan olisi asiaa, eikä ole tullut varsinaista urheilun kuvausta suuremmin edes harjoitettua. Kenties juuri siksi ehdokkaissa - ja Jatkiksen kuvasadossa yleensä - huomioni kiinnittyy siihen, että kaukalon ulkopuolisia tilanteita, ilmeitä tai tapahtumia ei juuri näe. Pitäisikö siihen saada muutos jatkossa?

Omalta osaltani taaksejääneen lätkäkauden kuva on tässä, teos on nimeltään Markon Häpeä.

Aina saa hävetä, varsinkin liigajumbona.

Siinä on kesken sesongin TPS-kippariksi ylennetty, sittemmin “kännikohussa” mainetta niittänyt, Marko Virtala. Tuollaista se sitten on kevään korvilla, kauden toisen valmentajavaihdoksen jälkeen, kun on kentällä huideltu ala-arvoisesti puoli vuotta. Sarjajumbon häpeä ja liigakarsintojen pelko on sitä luokkaa, että pitää huulet purra verille (tai sitten oli maila kolahtanut treeneissä).

Ruutu taisi jäädä julkaisematta, ei kelvannut Ilta-Sanomille “TPS-pelaajia hävettää” -nimisen jutun kuvitukseksi, höh. Omahyväisesti tykkään tästä kovasti, pukukoppikäytävän tunnelma oli juuri tuollainen.

Merkkipäivähaastattelut ovat kulunut ja usein myös jokseenkin väsynyt tapa täyttää tilaa missä tahansa julkaisussa. Niinpä tuli pähkäiltyä jotain ihan muuta, kun huomasin, että suomalaisen palloilun merkittävimpiin mesenaatteihin lukeutuva FC Interin Stefan Håkans täyttäisi tasavuosia.

Tuli tällainen (kaupunkilehteen).

Stefu 70 vee.

Taustaa sen verran, että mielleyhtymä oli melko luonteva, koska tekstistä vastuussa oleva turkulaisrunoilija Tapani Kinnunen on tunnettu Inter-fani. Ajatuksen saatuani tiedustelin asiaa häneltä, ja Kinnunen pyysi miettimisaikaa, koska oli lomalla - muutamaa tuntia myöhemmin tuli jo runo.

Siinä se sitten möllöttää urheilusivun pääjuttuna. Arviointi jääköön teille muille.

Ehkä ensi kerralla tilaan runon - tai kirjoitan sen itse - vaikkapa SM-liigan maalikuninkaasta tai viivelähdön estetiikasta. Tai kenties koostan jutun pelkästään 140 merkkiin tiivistetyistä viserryksistä.

Joomoi, terveisiä täältä jostain kaihtimien takaa, kesän tuolta puolen. Haluaisitteko kuulla vaikkapa suunnistuksesta, supercrossista, brassijujutsusta tai naisten potkupallosta? Juuri muuta sporttia ei tässä ole tullut mietittyä. Tai vaikkapa kirjan oikolukuprosessin teknisistä nyansseista? Juuri muuta ei ylipäänsä ole ehtinyt miettimään toviin.

Vaan siinäkin on puolensa. Olen hellinyt ajatusta, joka juuttui takaraivoon Mika Myllylän päivien päättymisen tienoilla, heti kun pääsin ylitse kaikesta asiaan liittyneestä etovasta hurskastelusta. Mestarihiihtäjään pätee tavallaan sama asia, jonka olen joskus todennut jäähallin nurkille jollekin toiselle etuoikeutettujen ihmisten katsomonosassa aikaansa viettävälle.

Nimittäin se, että silloin ennen vanhaan oli paljon helpompaa viihtyä katsomossa, rakastaa urheilua, kun ei tiennyt kaikesta siitä sonnasta, jota kulisseissa lapioidaan suuntaan jos toiseenkin. Hieman naiivisti ajatellen melkein kaikilla olisi ollut paljon kivampaa, jos ei olisi tarvinnut miettiä, millaisessa suossa Myllylä elämässään rypi Tervanevan jälkeen.

Jääkiekkoon tuo pätee erityisen hyvin. Nuorempana saattoi katsoa peliä kirkkain silmin, puhtaasti urheiden atleettien kilvoitteluna. Nauttia puhtaasti pelistä pelinä.

Nykyään sitä saa päänsärkyä miettiessään millaisen sekoilun, osaamattomuuden tai taloudellisen uhkapelin seurauksena kukin kiekkotähti kaukalossa viilettää. Se saattaa jo välillä hetkellisesti ahdistaa, kun näkee kolmosparin pakin, joka on tontillaan taidoistaan huolimatta, työnsä osaavan pelaaja-agentin kytkykauppa- ja takuupeliaikasopimuksen seurauksena.

Kiikaritehoilla laahustavan ykkössentterin pelejä ei osaa katsoa yhtään kannustavassa hengessä, kun tietää, ettei miehellä ole kahta toimivaa jalkaa tai toimivia puhevälejä mukavan valkun kanssa. Tällaista tämä on. Kotikylän joukkueen tappioputken syövereitä päivitellessä toiveikkuus ei juuri nosta päätään, jos on nähny turhan läheltä, ettei puolta jengistä suuremmin kiinnosta kurssin oikominen.

Siksi on toisinaan mukavaa olla tovin verran kuulostelematta ja kuuntelematta - olla autuaasti tietämättä kutakuinkin kaikesta kotimaisen kiekkoilun kesäspedeilystä. Lätkätoimittaja ei varmaan niin saisi tehdä, mutta kylläpä on tehnyt hyvää. On ollut pelkästään terveellistä seurata vaihteeksi muiden lajien arkisia sekoiluja. Terveisiä vaan sinne Veikkausliigaankin.

Vielä hetken aikaa saa elää viattomuuden aikaa uudestaan. Aamun valjetessa koittaa se päivä, jolloin lätkäkausi taas alkaa. Maanantaina, kun kiekkojumalta ja pelaajayhdistys suovat, reippaat urheilijanuorukaisemme, ja muutama vanhempikin äijä, palaavat kesälaitumilta ja vetävät luistimet hieman kolottaviin jalkoihin. Sinne menen minäkin, heti aamulla jäähallin tuoksua nuuhkimaan.

Pienen tovin voi vielä fiilistellä, ehkä jopa mennä ensimmäiseen harjoituspeliksi nimettyyn räpellykseen reippaasti turistihengessä. Mutta viimeistään siellä kanssakäyminen naapuripenkkien herrasväen kanssa alkaa muodostaa kudelmaa, johon hiljalleen taas jumittuu. Karu totuus, likaiset yksityiskohdat ja nauhurin kuulemattomissa kerrotut tarinat kuorruttavat hiljalleen peliä, sumentavat kaiken ydintä.

Ei tässä tosin itsekään enää järin viattomia olla, joten mitäpä sitä muutenkaan haikailemaan. To hell with summer, drop the puck.

Näiden aikojen kenties tympein lätkäuutinen koskee keväällä kuohuttanutta Chara-Pacioretty -lahtausta, jonka asianosaisetkin jo mieluusti jättäisivät taaksensa. Toista mieltä on Montrealin poliisi, joka haluaa kuulustella tuoretta Stanley Cup -mestaria tekosistaan.

Tässä kohdin kaiken tarpeellisen totesi Twitterissä Denis Leary, jonka elämäntyönä on tiivistää nykymaailman arsurdiutta yksittäisiin lauseisiin.

“Montreal cops talk to Chara again. This time they want info on how to win the cup.”

Hieno mies, vaikka onkin Bruins-fani. Letkautus osuu maaliinsa niin maukkaasti, että selittäminen vain pilaisi asian.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Seuraavalla viserryksellään Leary analysoi tyhjentävästi myös Stanley Cupin finaalit:

“Then Vancouver cops wanna find out where he hid the Sedin twins testicles.”

Touché. Seuratkaa ihmeessä miehen juttuja.

* * * * *

Sietämättömän Turku-keskeisyyden nimissä todettakoon vielä, että kotimaisen kesäpalloilun arjen pientä absurdiutta nähtiin kaikessa komeudessaan Kupittaalla, jossa FC Inter ja KuPS tekivät kahdeksan maalia ja tasasivat pisteet. Hienoja osumia, häikäiseviä yksilösuorituksia, nauruhermoja kutkuttavaa spedeilyä, kovaa taistelua, oikullisia juonenkäänteitä ja onnettoman heikosti suoriutuneet tuomarit. Siis kaikki hyvän urheiluviihteen elementit, kun sääkin helli hurmioitunutta kansaa.

Entä mitä todettiin alakerrassa pelin jälkeen? Pelaajia harmitti ja valmentajia kenkutti. Ei osattu puolustaa, ei pystytty pitämään johtoa, oli väärä maalivahti kentällä, taktiikka petti eikä ne omat kaksi maaliakaan järin hyvältä tuntuneet. Vähän kun oltaisiin siskoa pussattu.

Ei tänne mitään yleisöä olla tultu viihdyttämään, prkl. Eihän? Ensi kerralla sitten taas pelikirjat ryhdissä.

Itseni tavoin viime aikoina (näillä main) vaitonaiseksi käynyt, lasitalon kesähessuna uurastava Hipsu kirjoitti kovin tuntehikkaasti voittajista, historiankirjan sivujen täyttymisestä, niiden kääntämisestä, päätösvaiheista ja uusista aluista, ehkä jopa uudenlaisesta innostumisesta. Hyvän ystävän mieltä kutkuttaa jokin kertomista odottava juttu, mutta ei sillä nyt väliä, sillä viimeiset rivit luettuani tiesin, mitä minun pitää tehdä.

Tai mitä olisi pitänyt tehdä jo useampana päivänä. Edes yrittää tehdä, sori taas.

Olen hakenut inspiraatiota, yrittänyt intoutua uudelleen. Ensin alitajuisesti, nyt jo tovin varsin tietoisesti. Pitkän lätkäkauden jälkeen tyhjyys lyö aina silmille heti uupumuksen lauettua, mutta nythän tässä kaipaa jotain isompaa sytykettä.

Maanantaina mieltä jo kutitti, kun luki Holopaisen Pekan mainiota kolumnia (IS 20.6., miksi Hollen kolumneja ei vieläkään laiteta miehen blogiin?) uudesta huligaani-urheiluministeristämme. Paavo Arhinmäki on omalla tavallaan inspiroiva tapaus, mieluisa vallankäyttäjä meille urheilun ystäville. Tiedä sitten, onko hänen ministeripestinsä kotimaiselle jalkapallolla hyvä vai huono uutinen, mutta jos graffiteista ja vähämielisestä katsomourpoilusta diggaava kundi voi olla urheiluasioidemme ylin päätöksentekijä, valtakunta ei ehkä olekaan ihan toivoton paikka.

“…Urheiluministerin arvovallalle tuskin sopii velloa ultrafanien massassa kuola lentäen, vaikka Arhinmäki on monella tapaa uniikki urheiluministeri koko maailmassa. Täysiverisestä jalkapallohuligaanien joukosta on nimittäin harvoin ponkaistu sosiaaliselle luokkaretkelle aina ministeriauton takapenkille…”

Olen yrittänyt inspiroitua taas valokuvaamisesta, tonkinut uutta näkökulmaa ilmaisumuotoon. Onnistuin vain sairastumaan kamerakuumeeseen, amatöörin virhe. Off-seasonin kunniaksi olen kuitenkin ennen kaikkea etsinyt innostusta ihan muista asioista. Kirjoissa on kauniita lauseita ja huomattavasti jännittävämpiä käänteitä kuin keskimääräisessä SM-liigan playoff-höntsässä. Varietee-sirkus-teatterista löysin jälleen muistutuksen viihdetapahtuman intimiteetin lumosta - katsastakaa Cirque Dracula, tekee hyvää lätkäurpollekin.

Hämmennyksen sekaisen innostuksen vallassa huomasin, että lahjakas herra Turner on taas uudella levyllään kirjoittanut ja laulanut siitä, millaista minun elämäni pitäisi olla. Hieman pelottavaa, mutta innostavaa, vaikka tämä tällainen Peggyn blues.

“…It doesn’t matter where you come from,
It matters where you go
No-one gets remembered in this listless life
For the things they didn’t do…”

Kaikenlaisten ihanien harhapolkujen jälkeen oivalsin, että mielenrauha löytyy samasta paikasta kuin uusi into kirjoittamiseen. Haluan vallan kamalasti inspiroitua taas lapsenmielisesti jostain naputtamista odottavasta tarinasta. Nyt kun vielä tietäisi mitä ja missä se voisi olla.

Suuntaa olen etsinyt pähkäilemällä, millaista voisi olla vaikka aivan uudenlainen urheilumedia - minulle, sinulle, meille. Mikä saisi sporttijannun tai -jannuttaren intoilemaan niinä hetkinä, kun ei voi toohottaa kentän laidalla? Jonkinlainen vastaus, kovasti kiehtova, on muutaman huippuluokan jenkkiskribentin tuore viritelmä Grantland. Tarkastakaa tämä, ei kukaan esimerkiksi ole puhunut minulle ennen näin kauniisti Roger Federeristä.

“…Anyway, at bottom, beneath media narratives and stats and everything else, isn’t that why we love watching the best athletes? Because they take us into the forest and put us face-to-face with something mysterious?”

Hiljalleen takaraivossa kaihertaa jonkinlainen aavistus, mitä se intoilemisen arvoinen raapustaminen voisi olla - tässä pienessä elämässä. Olisi tietysti kovin mukavaa, jos vaikka Sinä haluaisit kertoa, missä ne kiehtovat mysteerit piilevät muilla ihmislapsilla.

Olkaapa ihmisiksi juhliessanne NHL:n draft-viikonloppua. Eikö se huomenna jo ala, viikonloppu siis?