Arvon lähimmäiset, ja kaikki kauimmaisetkin, muuttokuorma on nyt kannettu. Uuden kolon pintaremontti on ehkä vielä viimeistelyä vaille valmis, mutta asumiskunnossa se on jo. Tervetuloa tupaan, Karhuherran tavoittaa jatkossa ainakin täältä:
Tätä loukkoa ei ihan kokonaan hylätä, toivottavasti, vaan arkistot säilyvät ennallaan. Keskustelu ja kommentointi on suotavaa edelleen.
Alkusyksyn lätkätunnelmissa on riittänyt surua ja haikeutta, mutta myös hyvää mieltä - ainakin minulle. Kuten varmasti olette huomanneet, blogikollega ja hyvä ystäväni Hipsu lähti isoon maailmaan NHL-kirjeenvaihtajaksi. Kuten hän itse totesi, “unelmaa toteuttamaan”. Sivullisenakin tuntuu hienolta, kun on saanut monta vuotta seurata vierestä tuon unelman rakentumista ja konkretisoitumista.
Maileja Vancouverin rookiella riittää edessä eikä maaliin pääsemisestä voi puhua, mutta onhan se lähes liikuttavaa, kun aikuinen mies hehkuu onnea päästyään keikalle, kaikista maailman paikoista, Winnipegiin. Se on inspiroivaa itsellekin.
Tässä pienessä elämässä unelmat ovat joskus tuntuneet arvottomilta, mutta näinä aikoina olen hahmottanut niiden voiman jälleen. “Dreams are worth fighting for”, todettiin jo elokuvassa taannoin. Olen ikuinen uuden etsijä, toisinaan pitää väkisinkin tonkia tavallisiin asioihin tuoretta tulokulmaa. Se pitää hengissä, koska juuri mitään en kammoksu niin paljon kuin laitostumista, omiin kaavoihini kangistumista.
Viime kuukausien kuihtuva hiljaiselo täällä ei ole ollut pelkkää puutumista murinaan, viiden vuoden jälkeen sitäkin on toki nähtävissä. Aika ja ennen kaikkea energia on kulunut yhdenlaisen unelman rakentamiseen. Kirjoitustyöläisen urapolulla eräs haaveeni on pitkään ollut päästä luomaan omaa - tehdä jotain muuta kuin toteuttaa muiden visioita ja täyttää toisten rakentamia raameja.
Nyt on tullut aika tunnustaa, että murinat ovat tiensä päässä. Haikeana, mutta hyvillä mielin totean tämän, kahdestakin syystä. Ensinnä siksi, että just nyt paukut on suunnattava uuden luomiseen. Ellei taivas putoa niskaamme, lähiviikkoina kotimainen urheilumedia saa uuden tulokkaan. Omahyväisesti nimitän 6–0 -luomustamme voittavaksi urheilulehdeksi. Kuusnolla on kurotus kohti sitä, mitä minä tältä alalta halajan.
Ans kattoo kui käy, toteaa turkulainen. Pistäkää nimi muistiin, lisätietoja lähiaikoina.
Toisaalta, ette te näistä narinoista eroon niin helpolla pääse. Jatkoaika on kasvattajaseurani, jolle maksan kunniavelkaa vielä free agent -iässäkin. Jotain murinoiden tapaista lienee luettavissa jatkossa verkkolehden etusivulta viikkokolumnirotaatiossa.
Uuden etsiminen tarkoittaa myös sitä, että blogofiili etsii inspiraatiota uudesta kolosta. Blogosfääri ja ihmiskunta saavat nauttia karhunpalveluksista toisaalla. Lätkäjuttuja on luvassa jatkossakin, mutta aiempaa enemmän myös jotain ihan muuta. Pysykää kuulolla, tupaantuliaisia vietetään ihan just pian.
Jos yhden asian täältä saisin valita muuttokuorman kyytiin laitettavaksi, pakkaisin huolella mukaan kaikki rakkaat vakiolukijat ja -kommentaattorit. Olen luultavasti oppinut teiltä enemmän kuin te minulta. Kiitos, tyypit.
Ja jos kauniiksi lopuksi saisin yhden toivomuksen toteutumaan, soisin näkeväni, ettei autioksi käyneeltä lätkäblogiareenalta ihan vielä sammutettaisi valoja, vaan uusia sanailijoita ilmaantuisi jostain. Ehkäpä heitänkin kiekon lättynä kohti Jatkiksen operatiivista johtoa. Hommatkaahan uutta verta kokoonpanoon.
Hei rakkaat lätkäjätkät ja -jätkättäret, te siellä kesälaitumilla. Olettehan huomanneet, että Suomen parhaan jääkiekko-aiheisen kuvablogin puolella on mätäkuun kunniaksi käynnistynyt Kauden Kuva 2011 -kilpailu. Parhaillaan esitellään kisaruutuja hissukseen, kannattaa valmistautua huolellisella katselulla, jotta osaa äänestää oikein, kun sen aika lähipäivinä koittaa.
Ja minuahan äänestäminen ei koske, toimin vain järjestelytoimikunnan ylipäällikkönä. Ei siihen joukkoon muutenkaan olisi asiaa, eikä ole tullut varsinaista urheilun kuvausta suuremmin edes harjoitettua. Kenties juuri siksi ehdokkaissa - ja Jatkiksen kuvasadossa yleensä - huomioni kiinnittyy siihen, että kaukalon ulkopuolisia tilanteita, ilmeitä tai tapahtumia ei juuri näe. Pitäisikö siihen saada muutos jatkossa?
Omalta osaltani taaksejääneen lätkäkauden kuva on tässä, teos on nimeltään Markon Häpeä.
Aina saa hävetä, varsinkin liigajumbona.
Siinä on kesken sesongin TPS-kippariksi ylennetty, sittemmin “kännikohussa” mainetta niittänyt, Marko Virtala. Tuollaista se sitten on kevään korvilla, kauden toisen valmentajavaihdoksen jälkeen, kun on kentällä huideltu ala-arvoisesti puoli vuotta. Sarjajumbon häpeä ja liigakarsintojen pelko on sitä luokkaa, että pitää huulet purra verille (tai sitten oli maila kolahtanut treeneissä).
Ruutu taisi jäädä julkaisematta, ei kelvannut Ilta-Sanomille “TPS-pelaajia hävettää” -nimisen jutun kuvitukseksi, höh. Omahyväisesti tykkään tästä kovasti, pukukoppikäytävän tunnelma oli juuri tuollainen.
Tähän on tultu.
Sattuipa kerran kauan sitten eräänä päivänä itäisessä marmorikylässä niin, että eräs ajatus tuntui tulleen valmiiksi. Siinä sitten innokas sankari paineli kohtalokkaasti muutamaa namiskaa ja tuloksena oli jotain tällaista.
Jokseenkin tuotteliaalla, joskaan ei kovin tuottoisalla, blogofiilin elämänpolulla siitä on seurannut monenmoista. Ennen kaikkea noin 948 erilaista blogimerkintää siellä sun täällä - enimmäkseen täällä, mutta ei onneksi ihan pelkästään lätkästä. Välillä on ainakin tullut tuijotettua enemmän kuvaa kuin kuvan jääkiekkoilullista sisältöä. Ja on ollut sellainenkin aika, että pakko oli raapustaa tarinaa, jota en olisi taakakseni välittänyt saada. Mutta sekin oli kerrottava, sanomisen pakosta.
Päivälleen tasan viidessä vuodessa tuhrattuja tunteja ja uhrattuja yöunia on mennyt terapiakirjoittamiseen enemmän kuin uskaltaa ajatella. Sanoja on pistetty jonoon useamman kirjan verran. Suurin ja mieluisin seuraus on kuitenkin ollut se, että jotkut ovat välittäneet niin paljon, että sanoja on kulkenut toiseenkin suuntaan. Pelkästään tänne taltioidut runsaat 600 kirjoitusta ovat saaneet kylkeensä yli 3000 kommenttia. Se tuntuu arvokkaalta vuodesta toiseen.
Ihan ensimmäisillä hetkillä tuli nakuteltua kovin yleviltä kuulostavia tavoitteita kiekkojournalismista ja läpinäkyvämmistä työprosesseista. Ehkä jotain sen suuntaista on jopa tullut matkan varrella tehtyä. Siinä sivussa aika moni asia on muuttunut, eikä vähiten se, että varovaiset haaveet ovat kasvaneet arkiseksi kirjoitustyöläisen uraksi.
Arkista on ennen kaikkea se, että työ haittaa turhan paljon harrastustoimintaa nykyisin. Moni idea päätyy johonkin lehteen ja liian moni murinan aihio hiipuu kiireen tai sanojen loppumisen myötä. Kotimainen lätkäblogosfääri on sekin remontin tarpeessa, uudet sparraajat ovat jääneet tulematta - tai menneet jonnekin muualle.
Saapa nähdä, mitä tulevaisuus tuo, vai tuoko mitään. Itsensäkin löytää toistuvasti miettimästä erilaisia isompia ratkaisuja.
Jos joku kuvitteli lukemisen aloittaessaan päätyvänsä johonkin oikeaan aiheeseen, olen pahoillani. Ei tällä kertaa. Nyt pitää vetäytyä toviksi mietiskelemään tämän viikon väärinjuhlimisen aiheuttamaa kollektiivista lätkähäpeää.
Kuulkaa sillä välin vaikka jotain kaunista. Tämä ei ole enne, mutta jokaisen pitää joskus kadota - vaalimaan omia unelmiaan, kauas karkaavia, peräänsä kutsuvia. Sitä paitsi siinä on edessä olevan kesän ykköspiisi.