Arvotaan seuraavan kierroksen voittajat.

Siis faktahan on se, että tässä kaupungissa on sheriffin lisäksi yksi tyyppi, joka saa viimeistään jouluna hävetä povauksiaan. Siksi en huutelekaan perinteiseen tapaan jokavuotiseksi urakaksi muodostunutta Veikkaajan Mestis-rankingia - luette sieltä lehdestä ja teette itse paremman.

Sen sijaan ajattelin keskiviikkona alkaneen sesongin kunniaksi ohjata huomiotanne samaiseen tuotokseen liittyviin “seuraa häntä” -pelaajiin. Nuoret, nousevat kyvyt ovat tänäkin vuonna painavin syy sille, miksi itseään kunnioittavan lätkäjätkän tulee seurata Mestistä. Sillä silmällä näitä jannuja on Veikkaajaan yritetty esille poimia. Tässä muutama sananen muutamasta heistä, TOP6 (2×3) seurattavat Mestis-pelaajat.

Jukureiden Jarkko Malisesta arvovaltainen raati povasi sarjan parasta pelintekijää. Siinä on niin hieno, klassisen oloinen ja kookas sentteri, että pitänee oikein joskus udella Pekka Virralta, miksi tie ei KalPassa auennut. Malinen tuikkasi näemmä avauskierroksella kaksi maalia, oikeilla raiteilla siis.

Maalinteossa onnistui tv-pelissä myös Sportin Matias Perkkiö, josta oraakkeli povasi Kuparisaaren uutta lemmikkiä. Mestis-väelle jo tuttu naama, roolipelaajana sekä valmentajan että kotiyleisön ihanne. Pelaajatyyppiä, jonka toivoisi onnistuvan raatamisessaan isommin, vaikka ei näissä hommissa mitään sen suuremmin paranekaan toivoa.

Suurimman lastin niskaansa on toistaiseksi uutta uhoa puhkuvan TuTon Paul Eriksson. Ruotsalaispakin yhteydessä on useasti mainittu nimiyhdistelmä “Sami Vatanen“, mikä on jokseenkin epäreilua pelaajaa kohtaan. Mutta pistäkää nimi mieleen: nuorukaisen työkalupakissa on sellainen setti, että jos kehitys nytkähtää nopeasti askeleen ylöspäin, poika pelaa väärässä sarjassa. Palasi keskiviikkona varvasmurtuman jälkeen tositoimiin.

Todettakoon vielä, että Eriksson valikoitui tähän kategoriaan vasta viime hetkellä ennen joukkuetoveriaan Patrik Moisiota. Se arpa olisi osunut vääjäämättä oikeaan, koska Moisio tunnetaan jo epämääräistä pelkoa herättävänä hulluna teurastajana liigaympyröissäkin - akvaario päässään liigakauden aloittava Ville Vahalahti etenkin muistaa nimen. Seuratkaa häntäkin.

Historiallisin sävyin uusiutuneen Heinolan Peliittojen riveistä seurattavaksi löytyi Tony Vidgren. Turkulaislähtöisellä puolustajalla olisi monenlaisia eväitä nousta liigatason nimeksi, mutta Raumalle suuntautunut uravalinta ja loukkaantumiset ovat toistaiseksi rajoittaneet tätä. Jos nuori mies pysyy nyt kasassa, Heinola on tylyydestään huolimatta luultavasti aivan oikea valinta hänelle. Tonttia on tarjolla, avauskierroksella ykkösparin miehenä 25 minuutin iltapuhde ja lähes kuivin jaloin ulos Jukureiden mankelista.

Lopuksi vielä kaksi kiinnostavaa maalivahtia. Konkurssi-Laserin Petteri Similä tunnetaan toistaiseksi parhaiten NHL-varauksesta ja siitä, että hän on esiintynyt Karhuherran Viikon Kuvassa. Oulussa on nyt nenän edessä mahdollisuus todistaa olevansa miesten tasolla oikea veräjänvartija. Startti Vaasassa ei ollut huono, jos ei järin erityinenkään.

JYP-Akatemian kvasijoukkueessa taas pelaa Samu Perhonen, nimeään ja kampausta myöten suurlupaus kiekkojen torjunnan saralla. Näin merkittävän prospektin kohdalla pitäisi koko kiekkokansaa kiinnostaa se, mitä tällaisen joukkueen maalinsuulla urakoiminen tekee nuorukaiselle: auttaa eteenpäin vai romuttaa itseluottamuksen (kun homma kääntyy vaikeaksi)? Tämä tosin edellyttää sitä, että Perhosella riittää povauksen mukaisesti töitä runsaasti. Avausiltana JYP-Akat. pisti maaliin Riku “NHL” Helenius.

Kaikki valmiina kiekkokauteen. Entä elämään?

Olin tuloillani tänne tavaksi tulleelle pahoittelukäynnille turhan pitkän tauon jälkeen. Tulossa kertomaan teille, että kaikki alkaa olla valmista uuten lätkäkauteen: jäähallin tuoksut on haisteltu, aamutreenit väijytty, uudet pelaajat katsastettu ja Veikkaajan liiteurakka ähelletty maaliinsa.

Jotenkin se kaikki toohotus ei nyt tunnu sanomisen arvoiselta Jaroslavlin lento-onnettomuuden jälkeen. En minä sillä, että järkytys veisi sanat suusta, arvelenpa vain, ettette halua moista lukea.

Kuolema on korjannut jääkiekkopiireissä satoa enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Se on kertonut meille paljon suuren lätkäperheen maailmankuvasta. Hyvässä ja pahassa.

Järkytyksen aallot ovat pyyhkäisseet rajusti ylitsemme, etenkin maailman mahtavimmassa kaikukopassa eli yhteisöllisessä mediassa. Ei voi olla totta, sinäkin Belakin Wade. Siis miten niin koko Lokomotivin jengi? Tuska on lyönyt silmille kovaa, mutta myös huuhtoutunut nopeasti arkiseksi sururutiiniksi.

Näin kävi myös kriisiviestinnän kovassa ytimessä, Twitterissä, jossa Venäjän tapahtumien karmeus kuoriutui nopeassa tempossa yhä synkemmäksi. Mikään muu ei oikein tuntunut miltään, mutta viimeistään seuraavan aamun valjetessa omankin elämän murheet ovat niille kuuluvalla paikalla, ahdistuslistan kärjessä. Ja niin sen pitää ollakin.

Elämän sattumanvarainen järjettömyys pelottaa aina hetkittäin. Mutta sitten elämä jatkuu ja on enää ajan kysymys, milloin kyynikot ehättävät toteamaan, että itse asiassa venäläisilmailun statseilla tämä oli jopa odotettavissa ja lento-onnettomuusskenessä uhriluku on oikeastaan aika pieni. Hups.

Eikä tässä ole kyse pelkästään siitä, että minä olen tunnevammainen ihmisen kuori, vaan vaikkapa siitä, miten empaattisenkin ihmislapsen kevytahdistus “tutun” maailmantähden kuolosta asettuu melko nopeasti osaksi sitä Isoa Kuvaa. Vielä kauempaa katsottuna Isossa Kuvassa on näkymä siitä, miten ammattimainen viihdekiekkoilun sirkus toimii - ja millainen rooli yhdellä ihmiselämällä siellä on.

En usko, että kovinkaan moni arkinen askare jäi tekemättä edes NHL-organisaatioissa Derek Boogaardin tai Rick Rypienin kuoltua. Vasta Belakin liityttyä ketjun toiseksi laituriksi, oli pakko huokaista kollektiivisesti syvään, katsoa tulostaululle ja tunnustaa suupielestä mutisten, että tällainen hirviö on tullut luotua.

Onneksi (koneiston kannalta) tämä kolmikko kaatui jonosta, jossa riittää halukasta tykinruokaa jonoksi saakka. Koneen vioittuneet osat on kiusallisen helppoa korvata uusilla - “traagisen” kesän jälkeenkin.

KHL-yhteisössä maailma tietysti pysähtyi suuremman onnettomuuden jälkeen. Moni asianosainen ehti varmaan miettiä, kuinka läheltä nyt liippasi, olisi voinut osua kohdalleen. Suru on toki suurta ja aitoa, mutta niin on arkikin: KHL-pelit jatkuvat heti tuhon perään. Syvästi myötäelävä pohjoisamerikkalainen kiekkoväki on kiinnostunut lähinnä siitä, että “useita entisiä NHL-pelaajia kuoli”. Entäs ne nuoret venäläisjunnut ekalla pelireissullaan? Jostain taustalta kantautuu mahtipontinen venäläinen karaoke-versio, Show must go on…

Herra Hurme jo kertoikin, miksi oli niin tärkeää jatkaa heti. Koska todelliset johtajat tekevät niin. Kiekkosirkus on niin paljon ihmistä suurempi, ettei myllyn voi antaa pysähtyä. Maailma jatkaa joka tapauksessa kulkuaan ja Jaroslavliinkin saadaan kai pian joukkueellinen uusia sotureita. Sotkun siivoamisen ja surunauhojen pukemisen jälkeen jää vain legenda: päivä, jolloin jääkiekko kuoli - ja saatiin elvytettyä takaisin kaukaloon.

Niin, jäljelle jää tietysti myös kasvoton joukko isättömiä lapsia, leskiä ja ikuisesti rikki menneitä läheisiä. Mutta mitä se kiekkoskenelle enää kuuluu?

Kaikki on valmiina uuteen lätkäkauteen. Kun vielä oltaisiin valmiita tätä elämää varten.

Valtakunnassa (edelleen) kaikki hyvin.

Terveisiä Kalevan Kisoista, oli kai hyvät kisat - jos sattuu yleisurheilusta tykkäämään. Bryggaren Artokin vissiin kävi näyttäytymässä, ainakin entinen mestariaituri ehätti kommentoimaan Helsingin Sanomille ex-lajinsa tilaa. Täsmälleen samasta aiheesta maakuntiin raportoineena satun tietämään, että miesten pika-aitojen finaalissa melkein joka radalla taidettiin saapua maaliin alle 15 sekunnin.

Taso ei ollut päätähuimaava, jos verrokkiryhmäksi otetaan vaikkapa maailman muut aitajuoksun harjoittajat. Ex-parlamentaarikko ei kuitenkaan syytä tästä juoksijoita - eipä tietenkään - vaan pahamaineista “järjestelmää”.

“Suomesta on tullut yhden lajin maa. Ensin tulee jääkiekko, sitten jääkiekko ja jääkiekko. Yleisurheilusta vain keihäänheitto arvostetaan.”
Arto Bryggare, HS 7.8.2011 - “Pika-aitojen taso romahtanut”

Niin, mitä sitten? Vanhan ajan punkkaritkin sen jo tiesivät, että systeemi haisee, mutta ei sille oikein mitään voi. Heistäkin on moni vuosien varrella antanut periksi ja tunnustanut jääkiekkoyhteiskunnan vääjäämättömyyden. Sitä paitsi keihäänheitonkin arvostaminen voidaan näemmä kohta lopettaa.

Bryggarekin voisi kyllä olla hieman kiitollinen siitä, että edellisten vuosisatojen jäänteenä meillä hukataan edelleen tarpeettoman paljon resursseja edellä mainitun kaltaiseen puuhasteluun. Esimerkiski Kalevan Kisojen saama mediahuomio on täysin suhteetonta yleisen tulostason ja tapahtuman relevanssin huomioiden.

Jääkiekkoyhteiskunnan seuraavassa vaiheessa julkiset tuetkin keskitetään vain elinvoimaisiin menestyslajeihin. Mielenkiinnolla odotan, uskaltaako Huippu-urheilun muutostyöryhmä todeta tämän rehdisti ääneen.

Uskossaan vahvalle lätkäseurakunnalle asiantilaa ei tietenkään tarvitse liiaksi toitottaa. Onhan todettu jo aiemmin, että valtakunnassa on melkein kaikki hyvin.

Hei rakkaat lätkäjätkät ja -jätkättäret, te siellä kesälaitumilla. Olettehan huomanneet, että Suomen parhaan jääkiekko-aiheisen kuvablogin puolella on mätäkuun kunniaksi käynnistynyt Kauden Kuva 2011 -kilpailu. Parhaillaan esitellään kisaruutuja hissukseen, kannattaa valmistautua huolellisella katselulla, jotta osaa äänestää oikein, kun sen aika lähipäivinä koittaa.

Ja minuahan äänestäminen ei koske, toimin vain järjestelytoimikunnan ylipäällikkönä. Ei siihen joukkoon muutenkaan olisi asiaa, eikä ole tullut varsinaista urheilun kuvausta suuremmin edes harjoitettua. Kenties juuri siksi ehdokkaissa - ja Jatkiksen kuvasadossa yleensä - huomioni kiinnittyy siihen, että kaukalon ulkopuolisia tilanteita, ilmeitä tai tapahtumia ei juuri näe. Pitäisikö siihen saada muutos jatkossa?

Omalta osaltani taaksejääneen lätkäkauden kuva on tässä, teos on nimeltään Markon Häpeä.

Aina saa hävetä, varsinkin liigajumbona.

Siinä on kesken sesongin TPS-kippariksi ylennetty, sittemmin “kännikohussa” mainetta niittänyt, Marko Virtala. Tuollaista se sitten on kevään korvilla, kauden toisen valmentajavaihdoksen jälkeen, kun on kentällä huideltu ala-arvoisesti puoli vuotta. Sarjajumbon häpeä ja liigakarsintojen pelko on sitä luokkaa, että pitää huulet purra verille (tai sitten oli maila kolahtanut treeneissä).

Ruutu taisi jäädä julkaisematta, ei kelvannut Ilta-Sanomille “TPS-pelaajia hävettää” -nimisen jutun kuvitukseksi, höh. Omahyväisesti tykkään tästä kovasti, pukukoppikäytävän tunnelma oli juuri tuollainen.