Toista se oli silloin sotien jälkeen, oikeasti.

Talviklassikoksi väitetyn ulkoilmakarkeloinnin kuvasatoa ihastellessa muistui mieleen eräs itselle rakas kuva, oman aikansa aito klassikkotapaus.

Kerrankos sitä lätkätreeneissä vettä sataa.

Siinä sitä ollaan, Kupittaan tekojääradan ensimmäisessä virallisessa tilaisuudessa, eletään syksyä 1962. Ei ollut raketteja eikä savukoneita, mutta vettä satoi. Ei sillä, että se olisi tunnelmaa suuremmin haitannut. Valtakunnan kolmannen (muistaakseni) tekojään avaaminen oli kova juttu, jäähalli oli tuolloin koko Suomessa vielä muutaman vuoden päässä siintävä haave.

Mistään suuresta markkinahumputuksesta ei ole kyse, vaan kuva on paikallisen Palloseuran treeneistä. Nykyään tilaisuutta kutsuttaisiin avoimiksi harjoituksiksi ja myynninedistämiseksi. Tämän kuvan ottamisen aikoihin sittemmin legendaarisella tontilla ei voitu vielä pelata pelejä, sillä katsomoita ei Kupittaan kaukalon ympärillä ollut. Jos tarkkaan katsoo kuvan taustaa, näkee yleisöä silti olevan rutkasti paikalla.

Kuvalla on toki henkilökohtaista nostalgia-arvoakin, vasemmanpuoleinen TPS-paitainen on isäni kiekkouransa alkutaipaleella. Kuvassa on luonnollisesti muitakin turkulaiskiekkoilun legendoja, kuka tunnistaa?

Harmillista on vain se, että kuvaajasta ei ole pienintäkään hajua. Ilmeisesti joku aikakauden sanomalehtikuvaaja on otoksen räpsäissyt, saa kertoa senkin, jos on edes pientä aavistusta nimestä.

Nyt jäin yön pimeydessä miettimään sitä, onkohan nykymodernin talviklassikon kuvissa jotain sellaista, jota asianosaiset jälkeläisineen muistelevat erityisellä lämmöllä vaikkapa 2050-luvulla. Enpä tiedä, miettikää itse. Kannattaa aloittaa vaikkapa Viikon Kuvasta ja Jatkiksen kuvakoosteista.

Arkistojen aarteita, osa 5.

Tapahtunut aikaisemmin: lätkäjournalismi keksittiin, mutta parissa vuosikymmenessä ei vielä oivallettu miten sen saa toimimaan.

Arkistojen aarteiden esittely jäi kiekkokevään kiireissä alkutekijöihinsä, mutta mikäpä olisikaan parempi aika jatkaa projektia kuin tämä. Tällä erää vuorossa on 1970-luku, tuo progen, peruskoulun ja Jani-nimisten poikalasten kulta-aika. Silloin nähtiin myös aivan uudenlaista jääkiekkokirjoittelua Suomessa.

“Asiantuntijan lehti - ajankohtainen…”

Kuten aiemmista osista selviää, sotien jälkeen orastavaa kiekkokulttuuria piti pönkittää vahvalla valistushengellä, svengaavalla(?) 60-luvulla päästiin jo vankan ajankohtaisjournalismin pariin. Seuraavalla vuosikymmenellä jääkiekko oli jo isohko laji niin kansan parissa kuin sanomalehdistössäkin, ja ilmeni tilausta olemassa olevan skenen muuttamiselle, tai ainakin kritisoimiselle. Siihen hätään syntyi - edeltäjiensä tapaan innovatiivisesti nimetty - Jääkiekko-lehti.

Koska olen jo muinoin kirjoittanut alkuperäisissä murinoissa tästä aviisista, siteeraan kunnon suurmiehen tavoin itseäni.

Suorasukainen, mutkia oikonut ja rapaa roiskuttanut aviisi ei selvinnyt Kekkoslandian henkisessä ilmapiirissä kuin pari vuotta (1971-73), ja kaatui siihen mihin useat muutkin kiekkojournalismin saralla Suomessa onneaan koettaneet - toiminnan kannattamattomuuteen.

Mutta niin kauan kuin lehtiä ilmestyi, ihmeteltävää riitti varmasti aikalaisillakin. Jääkiekko-lehti oli mottonsa mukaan “jääkiekkoilun silmä, korva ja omatunto”, eikä toimituksessa todella epäröity ottaa kantaa epäkohtiin tai askarruttaviin aiheisiin.

Nykyisin pelaajilla, valmentajilla ja kiekkopomoilla riittää usein nieleskeltävää median taholta tulevassa kritiikissä, mutta sekin on pääosin melko maltillista verrattuna menneiden aikojen meininkiin. Kun Jääkiekko-lehdellä oli huoli kotimaisen kiekkoskenen johtamiskulttuurista pääkirjoitus otsikoitiin “Kuka on idiootti”:

“Sokeitten valtakunnassa yksisilmäinenkin on kuningas… keskustelun taso Suomessa ei ole häävi millään alalla. Jääkiekosta puhuttaessa se on kuitenkin livennyt roskakuiluun, josta rakkilauman kaltainen rähäkkä kantautuu korvia särkevänä…” (JKL 2/1972)

Suomalaisen kiekkojohdon puheet olivat “arvovaltaista roskaa”, ja puheet tuolloin vielä virallisella tasolla tiukasti vaalitusta pelaajien amatööriydestä olivat toimituksen mielestä joulupukki-tason satuilua. Tätäkään ei moni uskaltanut tuolloin ääneen todeta.

pelaajia ahkerasti “susirajalta” ja muualta maakunnista värvänneen HIFK:n lempinimi tuolloin oli muuten “Miljoonaliiga”…
(Alkuperäinen teksti keväältä 2007)

Lehden tarina jäi valitettavan lyhyeksi. Keväällä 1973 lupailtiin vielä syksylle uusia numeroita, joita ei koskaan tullut. Aika ei ollut vieläkään kypsä. Mutta mielenkiintoisen “mitä jos” -ajatusleikin tapaus tarjoaa.

Nykypäivän mittapuulla Jääkiekko-lehden kyseenalaistukset ja värikkäät retoriset keinot eivät suuresti hätkäytä. Se johtuu siitä, että olemme jo viime vuosina tottuneet samanlaiseen, äärikriittiseen ja kuvia kuvartelemattomaan linjaan lätkämediassa. Mutta millaista olisikaan nykymeno, jos 70-luvun ensimmäiset vallan vahtikoirat olisivat kestäneet yli alkuvaikeuksien? Osattaisiinkohan meillä jo oikeasti keskustella asioista ilman, että jonkun pitää aina heittäytyä rakkikoiran ja sylkykupin rooliin?

Eräässä toisessakin asiassa Jääkiekko-lehdessä oltiin edelläkävijöitä. Lätkäjätkät olivat näiden toimittajien silmissä tähtiä, muutakin kuin totisia puurtajia. Hätäinen jälkimaku on sen suuntainen, että lehdessä oivallettiin jo vähän, miten nykyaikainen julkisuusmylly saattaisi pyöriä. Eikä otsa ollut Kekkosslovakian ilmapiirissäkään ihan aina rypyssä, kuten näkyy.

Ketä tässäkin nyt uskoisi?

Seksuaalipoliittisten kenttätutkimusten lisäksi lehti julkaisi paljon henkilöjuttuja. Turun Tovereiden Hannu Luojola oli “showmies”, Jokereiden Jouko Öystilää ja Seppo Suoraniemeä kuvailtiin paitsi taitavina pelimiehiksi, myös sinkuiksi, jotka “käyvät mielellään jytäämässä”. Tapparan Jukka Alkula taas esiteltiin otsikolla “Tulinen Manolito on pistepörssimies”. Kyllä tuollaisella kynällä voisi jo päästä iltapäivälehden toimitukseen otsikoita tekemään.

Ja niin taisi päästäkin. Toimituskunnan nimistä silmään pistää Ilkka Ala-Kivimäki, joka sittemmin loi pitkän uran muun muassa Ilta-Sanomien palveluksessa. Päätoimittaja Art Virmola taas vaikutti ennen ja jälkeen kiekkojournalistin uraa esimerkiksi likilegendaarisessa Nyrkki-lehdessä sekä Batmanin suomennosten toimittajana.

Seuraavaksi puhaltaakin sitten raikas tuulahdus 80-luvun Suomesta.

Arkistojen aarteita, osa 4.

Analyysi on kaiken a ja o, kuten nykyisin tiedetään. Turha kuitenkaan kuvitella, että pyörää olisi lätkämediassa ihan viime vuosina keksitty.

Kansa taisteli, lätkämedia kertoo.

Jo 1960-luvulla oli alan lehdistössäkin oivallettu jotain olennaista, annetaanpa Jääkiekkouutisten kertoa ihan itse.

“Maalien tekeminen on jääkiekossa kuten muissakin pallopeleissä perusajatuksena. Maalien lukumäärä on tavallisesti suhteellisesti sidottu maalilaukausten lukumäärään. Nyt kun peliä on ryhdytty perusteellisemmin tutkimaan, niin on maalilaukauksetkin otettu melkoisen huomion kohteeksi.”
Näin ammuttiin maaottelussa, Jääkiekkouutiset 4/1965.

En tiedä, miten nykylukijat suhtautuisivat, jos Veikkaajassa tai Urheilulehdessä läväytettäisiin esiin aukeaman verran laukaisukarttaa rakkaan maajoukkueemme seikkailujen jälkimainingeissa. Mutta ensiluokkaista dataahan tuossa tietysti on. Heti näkyy, että esimerkiksi Raimo Kilpiö ja Matti Reunamäki ovat päässeet ensiluokkaisiin ykkössektorin laukaisupaikkoihin, mutta suomalaiskansalliseen tapaan viimeistely on taas ontunut.

Wanhat tarinat siirtyvät seuraavaksi taas vuosikymmenellä eteenpäin. Sitä odotellessa on suositeltavaa käydä katsastamassa Viikon Kuva, jossa tähyillään tiukasti tulevaisuuteen.

Arkistojen aarteita, osa 3.

Tapahtunut aiemmin: “Honkku” keksi lätkäjournalismin, jota ei vielä osattu. Kakkosketjua sisään siis.

Kotimaisen jääkiekkojournalismin toinen vaihe käynnistyi syksyllä 1965, jolloin päivänvalon näki mielikuvituksellisesti nimetty Jääkiekkouutiset. Päätoimittajana hääräsi jo edellisellä vuosikymmenellä skeneä pystyttämässä ollut Aarne Honkavaara Tampereella. Muu toimitus oli Helsingissä ja mukana oli ainakin sittemmin yliopistoskenessä tilastotieteen professorina kunnostautunut Lauri Tarkkonen (ellen ole miestä sekoittanut toiseen saman nimiseen).

Laji oli tuolloin jo noussut sanomalehtien arkiseksi peruskauraksi, joten oli luontevaa, että uusi lehti oli uutismainen muutoinkin kuin nimessään. Enää ei suomalaisille tarvinnut opettaa lajin perusteita, joten kansakoulumainen valistushenki oli väistynyt ajankohtaisemman materiaalin tieltä. Lehteä tehtiinkin kunnianhimoisesti kerran viikossa ja tabloid-kokoisessa aviisissa riitti täytettävää.

Kotimaan kaukalot kierros- ja viikkokatsauksineen olivat tietysti keskiössä, kuten ylhäältä näkyy, mutta takasivulla riitti tilaa NHL:llekin - kuten alhaalta näkyy.

Sivuntäytettä haettiin myös muutoin uudenlaisella otteella. Jääkiekkouutiset yltyi toisinaan jopa ottamaan vahvasti kantaa kiekkokansaa puhuttaneisiin asioihin. Kolumneissa paukutettiin suuta muun muassa ammattilaisten ja amatöörien vastakkainasettelusta: “Amatööriys huipputasolla lienee eräitä maailman naurettavimmista myyteistä, se on melkein kuin tarina joulupukista.”

Melko härskiä kyllä väittää koko perheen lehdessä, että joulupukkia ei muka ole, mutta ajat ja taistot olivat kovia.

Tavallaan ajat olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin nykyään. Lehden sisällöt paljastavat aika nopeasti, kuinka vähän asiat ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Tiukalla asenteella 45 vuotta sitten puntaroitiin, löytyykö maastamme SM-sarjaan 12 riittävän tasokasta joukkuetta ja toisaalta eläteltiin haaveita eurooppalaisesta huippuliigasta - siinä vaiheessa nimellä EIHL.

Jotkut asiat taas ovat muuttuneet kovastikin. Kuten Tampereen Ilveksen ja Montreal Canadiensin menestys. Toista se oli silloin, kun Hiitelän Juha oli vielä nuorekas.

Nojuu, vanhastaan tuttua lehden tekijöille oli lopulta se, että eväät eivät oikein riittäneet. Jääkiekkouutisia julkaistiin kauden 1965-66 aikana 22 numeroa. Seuraavalle kesälle lupailtiin numeroita, joita ei koskaan ilmestynyt ja syksyllä pistettiin lappu luukulle kuuden numeron jälkeen. Lyhyen taipaleen päässä edessä olivat samat syyt kuin aiemmilla ja myöhemmillä yrittäjillä.

Honkavaara kertoo aiheesta mainiossa Dynamo-elämäkerrassaan (Kurri Productions 2001):

“Lehti oli oikeastaan ihan hyvä, mutta se kaatui taloudenhoitoon. Tilaajia ei löytynyt tarpeeksi, lisäksi ilmoituksia oli vain vähän.”
Dynamo: rakkaudesta jääkiekkoon - Aarne Honkavaaran tarina, s. 300.

Niinpä niin, suomalaisella lätkäkulttuurilla oli vielä paljon kasvun varaa tälläkin saralla. Seuraavat askeleet olivat vielä yhtä huteria, mutta kohti nykyaikaa taapertavia jo. Jatkoa seuraa.