Arvotaan seuraavan kierroksen voittajat.

Siis faktahan on se, että tässä kaupungissa on sheriffin lisäksi yksi tyyppi, joka saa viimeistään jouluna hävetä povauksiaan. Siksi en huutelekaan perinteiseen tapaan jokavuotiseksi urakaksi muodostunutta Veikkaajan Mestis-rankingia - luette sieltä lehdestä ja teette itse paremman.

Sen sijaan ajattelin keskiviikkona alkaneen sesongin kunniaksi ohjata huomiotanne samaiseen tuotokseen liittyviin “seuraa häntä” -pelaajiin. Nuoret, nousevat kyvyt ovat tänäkin vuonna painavin syy sille, miksi itseään kunnioittavan lätkäjätkän tulee seurata Mestistä. Sillä silmällä näitä jannuja on Veikkaajaan yritetty esille poimia. Tässä muutama sananen muutamasta heistä, TOP6 (2×3) seurattavat Mestis-pelaajat.

Jukureiden Jarkko Malisesta arvovaltainen raati povasi sarjan parasta pelintekijää. Siinä on niin hieno, klassisen oloinen ja kookas sentteri, että pitänee oikein joskus udella Pekka Virralta, miksi tie ei KalPassa auennut. Malinen tuikkasi näemmä avauskierroksella kaksi maalia, oikeilla raiteilla siis.

Maalinteossa onnistui tv-pelissä myös Sportin Matias Perkkiö, josta oraakkeli povasi Kuparisaaren uutta lemmikkiä. Mestis-väelle jo tuttu naama, roolipelaajana sekä valmentajan että kotiyleisön ihanne. Pelaajatyyppiä, jonka toivoisi onnistuvan raatamisessaan isommin, vaikka ei näissä hommissa mitään sen suuremmin paranekaan toivoa.

Suurimman lastin niskaansa on toistaiseksi uutta uhoa puhkuvan TuTon Paul Eriksson. Ruotsalaispakin yhteydessä on useasti mainittu nimiyhdistelmä “Sami Vatanen“, mikä on jokseenkin epäreilua pelaajaa kohtaan. Mutta pistäkää nimi mieleen: nuorukaisen työkalupakissa on sellainen setti, että jos kehitys nytkähtää nopeasti askeleen ylöspäin, poika pelaa väärässä sarjassa. Palasi keskiviikkona varvasmurtuman jälkeen tositoimiin.

Todettakoon vielä, että Eriksson valikoitui tähän kategoriaan vasta viime hetkellä ennen joukkuetoveriaan Patrik Moisiota. Se arpa olisi osunut vääjäämättä oikeaan, koska Moisio tunnetaan jo epämääräistä pelkoa herättävänä hulluna teurastajana liigaympyröissäkin - akvaario päässään liigakauden aloittava Ville Vahalahti etenkin muistaa nimen. Seuratkaa häntäkin.

Historiallisin sävyin uusiutuneen Heinolan Peliittojen riveistä seurattavaksi löytyi Tony Vidgren. Turkulaislähtöisellä puolustajalla olisi monenlaisia eväitä nousta liigatason nimeksi, mutta Raumalle suuntautunut uravalinta ja loukkaantumiset ovat toistaiseksi rajoittaneet tätä. Jos nuori mies pysyy nyt kasassa, Heinola on tylyydestään huolimatta luultavasti aivan oikea valinta hänelle. Tonttia on tarjolla, avauskierroksella ykkösparin miehenä 25 minuutin iltapuhde ja lähes kuivin jaloin ulos Jukureiden mankelista.

Lopuksi vielä kaksi kiinnostavaa maalivahtia. Konkurssi-Laserin Petteri Similä tunnetaan toistaiseksi parhaiten NHL-varauksesta ja siitä, että hän on esiintynyt Karhuherran Viikon Kuvassa. Oulussa on nyt nenän edessä mahdollisuus todistaa olevansa miesten tasolla oikea veräjänvartija. Startti Vaasassa ei ollut huono, jos ei järin erityinenkään.

JYP-Akatemian kvasijoukkueessa taas pelaa Samu Perhonen, nimeään ja kampausta myöten suurlupaus kiekkojen torjunnan saralla. Näin merkittävän prospektin kohdalla pitäisi koko kiekkokansaa kiinnostaa se, mitä tällaisen joukkueen maalinsuulla urakoiminen tekee nuorukaiselle: auttaa eteenpäin vai romuttaa itseluottamuksen (kun homma kääntyy vaikeaksi)? Tämä tosin edellyttää sitä, että Perhosella riittää povauksen mukaisesti töitä runsaasti. Avausiltana JYP-Akat. pisti maaliin Riku “NHL” Helenius.

Jääkiekkoyhteiskunnassa kaikki hyvin, edelleen.

Olette ehkä kuulleet tämän aiemmin, mutta todettakoon taas, että Suomi on jääkiekkoyhteiskunta. Sen tietää esimerkiksi siitä, että vakavasti otettavaa kotimaista proosaa lukiessa jääkiekko on toistuvasti vastaan tuleva ilmestys. Ei välttämättä tarinoiden keskeisenä aiheena, mutta luonnollisena kontekstina, jota ei tarvitse sen kummemmin perustella, eikä ihmetellä.

Valtakunnan johtavien kynäniekkojen viimeaikaisista teoksista löytyy vaivatta tällaisia esimerkkejä. Siispä kulttuuritoimitus esittää: TOP 3 jääkiekko yhteiskunnallisena ilmiönä kotimaisessa nykykirjallisuudessa.

3. Juha Itkonen - Seitsemäntoista (Otava). Jumalaisen lauseen taitaja on esiintynyt täällä aiemminkin, syystä. Hänen kirjoissaan tapahtumapaikkana on monesti anonyymi “jääkiekkokaupunki”, hatarasti verhottu Hämeenlinnan rinnakkaistodellisuus.

“Ei ole mitään, mistä Saken kanssa voisi puhua. Ehkä jääkiekosta, mutta nyt on kesäkuu, kiekkojutut kesäkuussa tuntuisivat kummallisilta. Paljon avainpelaajia on taas lähdössä rahan perässä Helsinkiin, sen enempää Henrik ei edes tiedä…”

Jääkiekko - tuo kahvipöytiemme keskustelunaihe. Kansakuntaa yhdistävä tekijä silloinkin, kun nuorella poikasella ja vanhalla jäärällä ei ole työpäivän hiljaisina hetkinä mitään sanottavaa toisilleen. Kirjan kohtauksessa puheenaiheena voisi olla mikä tahansa laji, mutta ei ole mikä tahansa - on jääkiekko.

2. Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja (WSOY). Veikkaajansa lukeneet tietävät, että Kyrö on paitsi nokkela sanaseppo, myös viimeisen päälle urheilumies. Se näkyy hänen muussakin kirjallisessa tuotannossaan.

“On se televisio pidettävä. Minun täytyy nähdä tietyt jääkiekko-ottelut. Ne, joissa pelaa Arvin poika, Lindin Juha. Saisivat haastatella paljon useammin, koska hän on ihan isänsä näköinen ja ääninen nuori mies… Minä olen kirjoittanut Juhalle useita kirjeitä, joissa vaadin että hän jatkaa isänsä viitoittamalla tiellä kun peliura päättyy. Vaikka huomenna. Muistaa vain että studiossa ei saa hikoilla yhtä paljon kuin jääkiekko-ottelun jälkeen eikä laulaa voitonlauluja.”

Kansakuntamme merkkihenkilötkin kytkeytyvät kansallislajiimme, eikä tarvitse edes keksiä omasta päästä näitä. Vanhan kansan mies ei välttämättä näitä lätkähömpötyksiä ymmärrrä, mutta tietää kuitenkin. Kyllä ei ole Litmasen Jaria kukaan halunnut uutisankkuriksi.

1. Miettinen - Pitkäjano (LIKE). Etunimeään karttava pitkän linjan rock-skribentti ryhtyi varttuneella iällä prosaistiksi. Kun nuoret miehet äityvät road tripille puhetta tietysti piisaa, monestakin olennaisesta asiasta.

“Onko vielä pitkä matka minne? vastakysyin hieman kireästi, jotakin sanoakseni. Olin vielä vähän tuohtunut, kun kanssamatkalaiset eivät olleet halunneet lähteä listaamaan suomalaisen jääkiekon pahimpia fiaskoja. Yritin kesästä huolimatta muistuttaa tovereita takavuosien ankeista Puola- ja DDR-tappioista, mutta keskustelua ei alustuksen pohjalta oikein syntynyt…”

Kesä ulkona, festarit mielessä ja viina päässä, silloinkin suomalainen mies puhuu urheilusta, etenkin 1980-luvulle sijoittuvassa tarinassa. Voisihan sitä kirjailija poimia puheenaiheeksi Virenin kompuroinnit tai Miedon laahaamiset, mutta ei. Siinä se taas on: historia, kulttuuri, konteksti - jääkiekko. Ja niille puolalaisille ihan oikeasti hävittiin silloin joskus.

Näin se on siis taas nähtävä, Suomi on jääkiekkoyhteiskunta. Sitä en tiedä miksi näin on - ehkä emme sittenkään ole täysin mätä kansakunta - mutta eipä sitä syytä tässä kohden tarvitsekaan miettiä. Kysymyssanoja saavat tapailla ne, jotka ihmettelevät “Minne jäikään se jalkapalloyhteiskunta?”

Onhan meillä toki jalkapallokulttuuriakin, ainakin lainattua. Turku on näillä main luontaisen asemansa ohella myös äärimmäisen virallisesti julistettu kulttuuripääkaupunki. Juhlavuoden kunniaksi UEFA ja Platinin Michel kävivät tuomassa tänne koko vuodeksi kansainvälisen Only a Game? -näyttelyn (bongaa kuulapää kuvista). Koreaa katseltavaa, mutta ei kannata mennä, jos ei usko siihen myyttiin, että jalkapallo on muka jotain suurempaa kuin alkeellinen pallopeli.

Karhuherra is proud to select…

Tästä se taas lähtee, uusi lätkäkausi nimittäin. NHL Entry Draft on viikonloppuna ja Suomessa on sen kunniaksi järjestetty oikein juhlapyhätkin. Eikä syyttä, onhan edessä kiekkofaneille vuoden paras aika. Yhtään peliä ei ole vielä hävitty ja kaikki hankinnat, varauksista puhumattakaan, ovat aivan loistavia.

Odottelu on tässä tapauksessa koko homman suola. Kun pelit eivät kilauta jalkoihin ikäviä realismin kahleita, kiihkeimmätkin fanit voivat yleensä nauttia oman jengin meiningistä. Paitsi ehkä Toronton fanit, mutta se on toinen tarina se. Kunnon lätkäjätkä ei ikinä kyllästy spekulointiin, tilastoskouttaamiseen ja kaupankäyntihuhuiluun.

Ameriikassa ja Kanukkilassa tehdään tietysti tämäkin homma perusteellisesti. Ennen kuin pureudutte valtakunnan kattavimpiin Jatkoajan Draft-juttuihin, kannattaakin katsastaa TOP 3 Entry Draft -ennakot.

3. Puck Daddy kartoittaa, kuka on kukin ja ketä on sen setä. Näillä tiedoilla on hyvä päteä juhannusaattona, kun porukassa juttu vääjäämättä kääntyy siihen, kuka varataan ja minne.

2. Down Goes Brown paljastaa, mistä tietää sen, että varausta ei ehkä ole omalle kohdalle tulossa. Perhehalausten ja pelipaidan sovittamisten taustalla joutuu joka vuosi varsin moni nuorukainen pettymään, suositeltavaa luettavaa suomalaisjunioreille.

1. Bleacher report panostaa draft-spekuloinnin uljaimpaan muotoon eli mock draftiin. Arvioitavana WAG-skenen skouttausraportit. Suomalaismenestys on taas totutun keskinkertaista…

Omalta osaltani melkein harmittaa, kun jää pitkästä aikaa draft väijymättä. Paino tosin sanalla “melkein”. Toisenlaista odotusta, jänskätystä, spekulointia ja ihanteellisten toteutumien hurmaa on kyllä riittänyt omankin juhannusviihteen pohtimisessa. Varaustilaisuuden ensimmäisen kierroksen tienoilla ajattelin olla 18 vuoden odotuksen jälkeen laulu- ja soitinyhtye Pearl Jamin esiintymistilaisuudessa. Rok.

Olkaa ihmisiksi, älkääkä pissatko veneessä seisaallaan. On ikävää kuolla ennen treenipelien alkua.

Kotiläksyt omatoimijaksolle.

SM-liigakausi alkaa olla taputeltu, mutta muutaman päivän hauduttelun ja marinoinnin jälkeen pari ajatusta puskee vielä pintaan. Itse haluan nähdä asian niin, että kausi 2009-2010 oli yleisellä tasolla kovin opettavainen. Toivoisin, että se olisi sitä muillekin.

TPS ja HPK menestyivät ajatuksia herättävällä tavalla - ennen kaikkea siksi, että kumpikin olisi kohtuullisella todennäköisyydellä voinut olla menestymättämäkin, täsmälleen samoilla eväillä. Pari muutakin joukkiota oli kinkereissä mukana mielenkiintoisella tavalla, joten sen kunniaksi TOP3 SM-liigakauden opetukset. Kas näin.

3. Varasuunnitelman tarve. Suurin syy nähdylle finaaliparille oli kenties se, että TPS ja HPK olivat kaikista joukkueista mukautumiskykyisimmät. Niillä oli aidosti halu, tarve ja uskallus pelata tilanteen, vastustajan ja siinä samalla myös omien vahvuuksien mukaisesti. Kolmanneksi tullut JYPkin pisti mestarijoukkueen lopulta kaikkein tiukimmalle vekslaten omaa pelaamistaan välillä yllättäviinkiin suuntiin.

Suomi-kiekon ohjesäännön mukaisesti joukkueella ei tietysti saisi olla kuin yksi, oikeaoppinen pelitapa. Kun se on riittävän hyvä, mitään muuta ei tarvita. Tai sitten kun se ei kanna vallitsevissa olosuhteissa, kaikki on menetetty, kuten Raumalla nähtiin.

2. Luottamuksen arvo. TPS ja HPK ovat jälleen oivia esimerkkejä. Molemmissa joukkueissa luotettiin sivullisten silmissä epäilyksiäkin herättäneisiin pelaajiin, ja se luottamus maksoi itsensä takaisin ruhtinaallisesti. On tietenkin syytä muistaa, että osin se tapahtui taloudellisen pakon sanelemana, mutta jotain ilmeisen aitoa siinä oli tuloksista päätellen.

Komein esimerkki lienee päässyt monilta unohtumaan: Ilari Filppula pelasi vuosi sitten pudotuspeleissä TPS:n nelosketjun laitahyökkääjänä. Ei mahtunut sentteriksi, ja sai peliaikaa alle kymmenen minuuttia per ottelu. Vuodessa tehottomasta haahuilijasta kuoriutui playoff-MVP. Se tapahtui toki ennen kaikkea pelaajan oman työpanoksen seurauksena, mutta se ei olisi ollut edes mahdollista, ellei TPS-valmennus olisi malttanut odottaa huomattavasti useimpia muita kiekkoilun ystäviä pidempään.

1. Hengen voima. Taitavimpien tai loistokkaampien ryhmien sijaan mestaruudesta pelasivat kaksi henkisesti vahvinta joukkuetta. HPK nousi suosta useamman kerran ja oli omassa tyylilajissaan ihailtava joukkue - mutta loppusuoralla hämäläistenkin kantti näytti arkiselta.

TPS oli joukkue, joka ensin huomasi voivansa voittaa. Sitten se huomasi voivansa voittaa kenet tahansa. Lopulta se vain tiesi voittavansa. TPS uskoi, uskalsi ja lopussa janosi. Sellainen henkinen voima tietysti kumpuaa vain osaamisesta, siitä miten yksilöt, kentälliset ja joukkue oivaltavat ensin pärjäävänsä pelillisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Osaamisesta uskomiseen on silti pitkä matka. Ja vielä pidempi taival on uskomisesta hurmokseen.

Jos Palloseuran mestaruus ja tällainen Turku-keskeisyys (kohta jotain muuta taas) tuntuu iljettävältä, esitettyjä asioita on helppoa miettiä myös suhteessa lähempänä sydäntä oleviin jengeihin. Oliko Meidän Joukkueella pelikirjassa toinenkin aukeama? Luottiko valmentaja oikeisiin hevosiin, vai olisiko kannattanut luottaa kaikkiin hevosiin? Mikä erotti Meidän Joukkueen tahtotilan kauden viimeisen ottelusarjan voittaneen vastustajan tahtotilasta?

TPS:stä voidaan vielä tiivistetysti todeta, että Joukkue olimme Me. Katsokaa vaikka kuvasta, ellette muuten usko.