Valtakunnassa (edelleen) kaikki hyvin.

Terveisiä Kalevan Kisoista, oli kai hyvät kisat - jos sattuu yleisurheilusta tykkäämään. Bryggaren Artokin vissiin kävi näyttäytymässä, ainakin entinen mestariaituri ehätti kommentoimaan Helsingin Sanomille ex-lajinsa tilaa. Täsmälleen samasta aiheesta maakuntiin raportoineena satun tietämään, että miesten pika-aitojen finaalissa melkein joka radalla taidettiin saapua maaliin alle 15 sekunnin.

Taso ei ollut päätähuimaava, jos verrokkiryhmäksi otetaan vaikkapa maailman muut aitajuoksun harjoittajat. Ex-parlamentaarikko ei kuitenkaan syytä tästä juoksijoita - eipä tietenkään - vaan pahamaineista “järjestelmää”.

“Suomesta on tullut yhden lajin maa. Ensin tulee jääkiekko, sitten jääkiekko ja jääkiekko. Yleisurheilusta vain keihäänheitto arvostetaan.”
Arto Bryggare, HS 7.8.2011 - “Pika-aitojen taso romahtanut”

Niin, mitä sitten? Vanhan ajan punkkaritkin sen jo tiesivät, että systeemi haisee, mutta ei sille oikein mitään voi. Heistäkin on moni vuosien varrella antanut periksi ja tunnustanut jääkiekkoyhteiskunnan vääjäämättömyyden. Sitä paitsi keihäänheitonkin arvostaminen voidaan näemmä kohta lopettaa.

Bryggarekin voisi kyllä olla hieman kiitollinen siitä, että edellisten vuosisatojen jäänteenä meillä hukataan edelleen tarpeettoman paljon resursseja edellä mainitun kaltaiseen puuhasteluun. Esimerkiski Kalevan Kisojen saama mediahuomio on täysin suhteetonta yleisen tulostason ja tapahtuman relevanssin huomioiden.

Jääkiekkoyhteiskunnan seuraavassa vaiheessa julkiset tuetkin keskitetään vain elinvoimaisiin menestyslajeihin. Mielenkiinnolla odotan, uskaltaako Huippu-urheilun muutostyöryhmä todeta tämän rehdisti ääneen.

Uskossaan vahvalle lätkäseurakunnalle asiantilaa ei tietenkään tarvitse liiaksi toitottaa. Onhan todettu jo aiemmin, että valtakunnassa on melkein kaikki hyvin.

Alkukesästä tuli pohdittua kovasti paljon uudenlaisia ja innostavia tapoja tehdä tätä työtä, siis palvella lukemisen ja katsomisen arvoista journalismia janoavaa kansaa. Ja tulee sitä edelleen pohdittua, mutta pieni käytännön kokeilukin on ehditty tehdä.

Merkkipäivähaastattelut ovat kulunut ja usein myös jokseenkin väsynyt tapa täyttää tilaa missä tahansa julkaisussa. Niinpä tuli pähkäiltyä jotain ihan muuta, kun huomasin, että suomalaisen palloilun merkittävimpiin mesenaatteihin lukeutuva FC Interin Stefan Håkans täyttäisi tasavuosia.

Tuli tällainen (kaupunkilehteen).

Stefu 70 vee.

Taustaa sen verran, että mielleyhtymä oli melko luonteva, koska tekstistä vastuussa oleva turkulaisrunoilija Tapani Kinnunen on tunnettu Inter-fani. Ajatuksen saatuani tiedustelin asiaa häneltä, ja Kinnunen pyysi miettimisaikaa, koska oli lomalla - muutamaa tuntia myöhemmin tuli jo runo.

Siinä se sitten möllöttää urheilusivun pääjuttuna. Arviointi jääköön teille muille.

Ehkä ensi kerralla tilaan runon - tai kirjoitan sen itse - vaikkapa SM-liigan maalikuninkaasta tai viivelähdön estetiikasta. Tai kenties koostan jutun pelkästään 140 merkkiin tiivistetyistä viserryksistä.

Olipa kerran kirkassilmäinen poika katsomossa.

Joomoi, terveisiä täältä jostain kaihtimien takaa, kesän tuolta puolen. Haluaisitteko kuulla vaikkapa suunnistuksesta, supercrossista, brassijujutsusta tai naisten potkupallosta? Juuri muuta sporttia ei tässä ole tullut mietittyä. Tai vaikkapa kirjan oikolukuprosessin teknisistä nyansseista? Juuri muuta ei ylipäänsä ole ehtinyt miettimään toviin.

Vaan siinäkin on puolensa. Olen hellinyt ajatusta, joka juuttui takaraivoon Mika Myllylän päivien päättymisen tienoilla, heti kun pääsin ylitse kaikesta asiaan liittyneestä etovasta hurskastelusta. Mestarihiihtäjään pätee tavallaan sama asia, jonka olen joskus todennut jäähallin nurkille jollekin toiselle etuoikeutettujen ihmisten katsomonosassa aikaansa viettävälle.

Nimittäin se, että silloin ennen vanhaan oli paljon helpompaa viihtyä katsomossa, rakastaa urheilua, kun ei tiennyt kaikesta siitä sonnasta, jota kulisseissa lapioidaan suuntaan jos toiseenkin. Hieman naiivisti ajatellen melkein kaikilla olisi ollut paljon kivampaa, jos ei olisi tarvinnut miettiä, millaisessa suossa Myllylä elämässään rypi Tervanevan jälkeen.

Jääkiekkoon tuo pätee erityisen hyvin. Nuorempana saattoi katsoa peliä kirkkain silmin, puhtaasti urheiden atleettien kilvoitteluna. Nauttia puhtaasti pelistä pelinä.

Nykyään sitä saa päänsärkyä miettiessään millaisen sekoilun, osaamattomuuden tai taloudellisen uhkapelin seurauksena kukin kiekkotähti kaukalossa viilettää. Se saattaa jo välillä hetkellisesti ahdistaa, kun näkee kolmosparin pakin, joka on tontillaan taidoistaan huolimatta, työnsä osaavan pelaaja-agentin kytkykauppa- ja takuupeliaikasopimuksen seurauksena.

Kiikaritehoilla laahustavan ykkössentterin pelejä ei osaa katsoa yhtään kannustavassa hengessä, kun tietää, ettei miehellä ole kahta toimivaa jalkaa tai toimivia puhevälejä mukavan valkun kanssa. Tällaista tämä on. Kotikylän joukkueen tappioputken syövereitä päivitellessä toiveikkuus ei juuri nosta päätään, jos on nähny turhan läheltä, ettei puolta jengistä suuremmin kiinnosta kurssin oikominen.

Siksi on toisinaan mukavaa olla tovin verran kuulostelematta ja kuuntelematta - olla autuaasti tietämättä kutakuinkin kaikesta kotimaisen kiekkoilun kesäspedeilystä. Lätkätoimittaja ei varmaan niin saisi tehdä, mutta kylläpä on tehnyt hyvää. On ollut pelkästään terveellistä seurata vaihteeksi muiden lajien arkisia sekoiluja. Terveisiä vaan sinne Veikkausliigaankin.

Vielä hetken aikaa saa elää viattomuuden aikaa uudestaan. Aamun valjetessa koittaa se päivä, jolloin lätkäkausi taas alkaa. Maanantaina, kun kiekkojumalta ja pelaajayhdistys suovat, reippaat urheilijanuorukaisemme, ja muutama vanhempikin äijä, palaavat kesälaitumilta ja vetävät luistimet hieman kolottaviin jalkoihin. Sinne menen minäkin, heti aamulla jäähallin tuoksua nuuhkimaan.

Pienen tovin voi vielä fiilistellä, ehkä jopa mennä ensimmäiseen harjoituspeliksi nimettyyn räpellykseen reippaasti turistihengessä. Mutta viimeistään siellä kanssakäyminen naapuripenkkien herrasväen kanssa alkaa muodostaa kudelmaa, johon hiljalleen taas jumittuu. Karu totuus, likaiset yksityiskohdat ja nauhurin kuulemattomissa kerrotut tarinat kuorruttavat hiljalleen peliä, sumentavat kaiken ydintä.

Ei tässä tosin itsekään enää järin viattomia olla, joten mitäpä sitä muutenkaan haikailemaan. To hell with summer, drop the puck.

Tyhjentävä lausunto, ei lisättävää.

Näiden aikojen kenties tympein lätkäuutinen koskee keväällä kuohuttanutta Chara-Pacioretty -lahtausta, jonka asianosaisetkin jo mieluusti jättäisivät taaksensa. Toista mieltä on Montrealin poliisi, joka haluaa kuulustella tuoretta Stanley Cup -mestaria tekosistaan.

Tässä kohdin kaiken tarpeellisen totesi Twitterissä Denis Leary, jonka elämäntyönä on tiivistää nykymaailman arsurdiutta yksittäisiin lauseisiin.

“Montreal cops talk to Chara again. This time they want info on how to win the cup.”

Hieno mies, vaikka onkin Bruins-fani. Letkautus osuu maaliinsa niin maukkaasti, että selittäminen vain pilaisi asian.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Seuraavalla viserryksellään Leary analysoi tyhjentävästi myös Stanley Cupin finaalit:

“Then Vancouver cops wanna find out where he hid the Sedin twins testicles.”

Touché. Seuratkaa ihmeessä miehen juttuja.

* * * * *

Sietämättömän Turku-keskeisyyden nimissä todettakoon vielä, että kotimaisen kesäpalloilun arjen pientä absurdiutta nähtiin kaikessa komeudessaan Kupittaalla, jossa FC Inter ja KuPS tekivät kahdeksan maalia ja tasasivat pisteet. Hienoja osumia, häikäiseviä yksilösuorituksia, nauruhermoja kutkuttavaa spedeilyä, kovaa taistelua, oikullisia juonenkäänteitä ja onnettoman heikosti suoriutuneet tuomarit. Siis kaikki hyvän urheiluviihteen elementit, kun sääkin helli hurmioitunutta kansaa.

Entä mitä todettiin alakerrassa pelin jälkeen? Pelaajia harmitti ja valmentajia kenkutti. Ei osattu puolustaa, ei pystytty pitämään johtoa, oli väärä maalivahti kentällä, taktiikka petti eikä ne omat kaksi maaliakaan järin hyvältä tuntuneet. Vähän kun oltaisiin siskoa pussattu.

Ei tänne mitään yleisöä olla tultu viihdyttämään, prkl. Eihän? Ensi kerralla sitten taas pelikirjat ryhdissä.