Kaikki valmiina kiekkokauteen. Entä elämään?

Olin tuloillani tänne tavaksi tulleelle pahoittelukäynnille turhan pitkän tauon jälkeen. Tulossa kertomaan teille, että kaikki alkaa olla valmista uuten lätkäkauteen: jäähallin tuoksut on haisteltu, aamutreenit väijytty, uudet pelaajat katsastettu ja Veikkaajan liiteurakka ähelletty maaliinsa.

Jotenkin se kaikki toohotus ei nyt tunnu sanomisen arvoiselta Jaroslavlin lento-onnettomuuden jälkeen. En minä sillä, että järkytys veisi sanat suusta, arvelenpa vain, ettette halua moista lukea.

Kuolema on korjannut jääkiekkopiireissä satoa enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Se on kertonut meille paljon suuren lätkäperheen maailmankuvasta. Hyvässä ja pahassa.

Järkytyksen aallot ovat pyyhkäisseet rajusti ylitsemme, etenkin maailman mahtavimmassa kaikukopassa eli yhteisöllisessä mediassa. Ei voi olla totta, sinäkin Belakin Wade. Siis miten niin koko Lokomotivin jengi? Tuska on lyönyt silmille kovaa, mutta myös huuhtoutunut nopeasti arkiseksi sururutiiniksi.

Näin kävi myös kriisiviestinnän kovassa ytimessä, Twitterissä, jossa Venäjän tapahtumien karmeus kuoriutui nopeassa tempossa yhä synkemmäksi. Mikään muu ei oikein tuntunut miltään, mutta viimeistään seuraavan aamun valjetessa omankin elämän murheet ovat niille kuuluvalla paikalla, ahdistuslistan kärjessä. Ja niin sen pitää ollakin.

Elämän sattumanvarainen järjettömyys pelottaa aina hetkittäin. Mutta sitten elämä jatkuu ja on enää ajan kysymys, milloin kyynikot ehättävät toteamaan, että itse asiassa venäläisilmailun statseilla tämä oli jopa odotettavissa ja lento-onnettomuusskenessä uhriluku on oikeastaan aika pieni. Hups.

Eikä tässä ole kyse pelkästään siitä, että minä olen tunnevammainen ihmisen kuori, vaan vaikkapa siitä, miten empaattisenkin ihmislapsen kevytahdistus “tutun” maailmantähden kuolosta asettuu melko nopeasti osaksi sitä Isoa Kuvaa. Vielä kauempaa katsottuna Isossa Kuvassa on näkymä siitä, miten ammattimainen viihdekiekkoilun sirkus toimii - ja millainen rooli yhdellä ihmiselämällä siellä on.

En usko, että kovinkaan moni arkinen askare jäi tekemättä edes NHL-organisaatioissa Derek Boogaardin tai Rick Rypienin kuoltua. Vasta Belakin liityttyä ketjun toiseksi laituriksi, oli pakko huokaista kollektiivisesti syvään, katsoa tulostaululle ja tunnustaa suupielestä mutisten, että tällainen hirviö on tullut luotua.

Onneksi (koneiston kannalta) tämä kolmikko kaatui jonosta, jossa riittää halukasta tykinruokaa jonoksi saakka. Koneen vioittuneet osat on kiusallisen helppoa korvata uusilla - “traagisen” kesän jälkeenkin.

KHL-yhteisössä maailma tietysti pysähtyi suuremman onnettomuuden jälkeen. Moni asianosainen ehti varmaan miettiä, kuinka läheltä nyt liippasi, olisi voinut osua kohdalleen. Suru on toki suurta ja aitoa, mutta niin on arkikin: KHL-pelit jatkuvat heti tuhon perään. Syvästi myötäelävä pohjoisamerikkalainen kiekkoväki on kiinnostunut lähinnä siitä, että “useita entisiä NHL-pelaajia kuoli”. Entäs ne nuoret venäläisjunnut ekalla pelireissullaan? Jostain taustalta kantautuu mahtipontinen venäläinen karaoke-versio, Show must go on…

Herra Hurme jo kertoikin, miksi oli niin tärkeää jatkaa heti. Koska todelliset johtajat tekevät niin. Kiekkosirkus on niin paljon ihmistä suurempi, ettei myllyn voi antaa pysähtyä. Maailma jatkaa joka tapauksessa kulkuaan ja Jaroslavliinkin saadaan kai pian joukkueellinen uusia sotureita. Sotkun siivoamisen ja surunauhojen pukemisen jälkeen jää vain legenda: päivä, jolloin jääkiekko kuoli - ja saatiin elvytettyä takaisin kaukaloon.

Niin, jäljelle jää tietysti myös kasvoton joukko isättömiä lapsia, leskiä ja ikuisesti rikki menneitä läheisiä. Mutta mitä se kiekkoskenelle enää kuuluu?

Kaikki on valmiina uuteen lätkäkauteen. Kun vielä oltaisiin valmiita tätä elämää varten.

Hän menetti sydämensä jääkiekolle.

Piti kirjoittaa jotain kovinkin tärkeää muun muassa paikallisesta Palloseurasta, mutta satuin vilkaisemaan naamakirjaa sitä ennen. Eräällä kollegan statuksessa luki “R.I.P. Tsherepanov”, kadotin jonnekin sen aiemman ajatuksen täysin, näin käy nykyään kovin usein. Bad news travel fast.

Venäjän huippulupauksiin lukeutunut, 19-vuotias Aleksei Tsherepanov siis menehtyi, kesken ottelun. Ei väkivaltaisen onnettomuuden seurauksena, vaan vaihtopenkillä istuessaan. Jos joku tietäisi miksi näin käy, nuoret ja oletettavasti keskimääräistä terveemmät urheilijat eivät varmaankaan kuolisi sairaskohtauksiin, sydämen pettämiseen.

Silti sitä tapahtuu, niin tuntuu käyvän yhä useammin, tai ainakin tasaisen varmasti. Vaikka maailma muuten turruttaa, tällainen hämmentää kerta toisensa jälkeen. Nostaa aina ne samat kysymykset pintaan.

Onko inhimillisellä suorituskyvyllä sittenkin rajat? Pitäisikö sen äärirajan lähellä urheilevia ihmisiä tarkkailla ja tutkia tarkemmin riskien selvittämiseksi? Onko huippu-urheilun maailman henkisessä ilmapiirissä jotain sellaista, että se ajaa urheilijan vääränlaisissa tilanteissa vaarallisen - ehkä kuolettavan - lähelle sitä rajaa?

Ja tietysti se yksi vielä vähän isompi kysymys: onko tässä sattumanvaraisessa elämässä edes hippusen verran järkeä jollain kantilla?

Noiden kysymysten jälkeen tuntuu suht turhalta pohtia kysymystä siitä, kuka TPS:ssä kuvittelee, että hätäisellä valmentajanvaihdolla mahdollisesti olisi saavutettavissa jotain merkittävää.

Mitätöntä, elämä on.

Turkuhallissa oli tänään tutun aavemaista, mutta TPS-KalPa tuntui jopa poikkeuksellisen mitättömältä tapahtumalta. Ennen kuin joku ehtii huomauttaa, on lisättävä, että vähänkin laajemmassa katsannossa se tietenkin on melko mitätön asia, mutta silti…

Ottelun alkajaisiksi vietettiin hiljaista hetkeä joukkomurhan uhrien kunniaksi, ja suurin osa paikalla olleista taisi viettää sitä koko illan. Tragedia on toki kansallinen tälläkin kertaa, jotenkin se silti tuntuu puolen päivän sulattelunkin jälkeen kovin etäiseltä, lähinnä ammatillisesti kiinnostavalta asialta. Aivan kuten se edellinenkin.

Lähes koko päivä on silti sujunut epätoivoisesti keskittymistä hakiessa. Lappeenrannan pelissä vietettiin hiljaista hetkeä toisestakin syystä, Jussi Markkasen menehtyneen lapsen muistoksi. Sen uutisen lukeminen - varoittamatta kesken työpäivän kiireen - pysäytti aivan toisella tavalla. Tuskallisen helposti tavoitin sekunneissa sen yksittäisen ihmisen pakokauhun, suunnattoman paniikin. Pienen ihmisen kuoleman kohtuuttomuuden.

Tällaisina päivinä jääkiekko todellakin on mitätön asia, mutta sen te jo tiesittekin. Silti elämä jatkuu meistä useimmille, joko kriisin keskellä, sen liepeillä tai jossain ihan muualla. Siksi sitä jääkiekkoakin pelataan, ja joku jopa vaivautui sitä paikalle katsomaan.

Joku tosin oli vaivautunut myös pahastumaan siitä, että hallilla soitettiin ihan normaalisti musiikkia. Voin kertoa, että paljon kiusallisempaa olisi ollut itse kunkin istua jokaisella pelikatkolla ja 18 minuutin kaljatauoilla miettimässä hipihiljaa elämän sattumanvaraisuutta ja järjettömyyttä.

Meille tämän kertaisen kriisin ulkopuolisille elämä jatkui, ja ehkä hyvä niin. Minulle ainakin olisi ollut kohtalokasta pysähtyä liian pitkäksi aikaa toisten ihmisten kurjuuteen.

Lähipäivinä voisi taas pohtia viiltävän analyyttisesti vaikkapa “sota-aluetta” tai “hinnan maksamista”. Nyt ei jotenkin kehtaa, vaikka ne illan kiekkoretoriikkaan jälleen kuuluivatkin.

Post Scriptum - Piti vielä lisäämäni asia, joka tuli mieleen kirjoittaessa, mutta unohtui. Esimies opetti taannoin, että toimittajan rutiiniin kuuluu se, että oppii kirjoittamaan ns. “riittävän hyvin”, aina ei voi olla itse tyytyväinen, eikä aina synny vuoden, tai edes viikon, parasta juttua. Vähän jänskättää katsella huomenna aviiseja, en ole lainkaan varma, osasinko sekavassa mielentilassa tuottaa riittävän hyvää tarinaa.

En ole viime päivinä ehtinyt (jaksanut) muilta kiireiltäni perehtyä käytännössä lainkaan NHL-finaaleihin, joten ajattelin vähän päivittää tietokantaa uutis- ja blogikatsauksella. Vaan eihän siellä mistään finaaleista juuri puhuttu. Joka puolella tuntuu olevan ykkösuutisena Vancouver Canucksin Luc Bourdonin kuolema.

Jääkiekkoilun maailma on oma sfäärinsä, jossa karut kuolevaisuuden lait pätevät arjen tasolla vielä vähemmän kuin “normaalissa” elämässä. Siinä mielessä tällaiset tapahtumat ovat kiekkoskenelle dramaattisuudessaan paitsi pysäyttäviä, myös melko tylyjä muistutuksia elämän sattumanvaraisuudesta.

Luc Bourdon ajoi jonkinlaisella mopolla isohkon automobiilin tai perävaunun alle. Siinä ei yleensä käy hyvin. Mutta kaksipyöräisellä ajeleminen on yleensäkin melko selkeä win-lose situation. Nyt tuli tyhjä arpa 21-vuotiaalle nuorukaiselle - niin yksinkertaista on elämä.

Läheisille tuo on tietysti hirvittävä isku vasten kasvoja, mutta sellaisesta en ala selittää, voitte lukea siitä toisaalta. Bourdonin siirto yläkerran lätkäjengiin lienee pienimuotoinen shokki myös hänen entiselle seuralleen. Niitä reaktioita on oikeastaan paljon mielenkiintoisempaa seurata jatkossa.

Seurajohtaja lausuu jo lähitunteina järkytyksensä julki kertoen samalla, kuinka hieno, virheetön ja peräänantamaton ihminen Luc oli. Sitten käydään maahanpanijaisissa laskemassa kukkia ja pelikaverit muistelevat hienoa miestä ja elämänsä järkytystä kesäkauden verran. Syksyllä ommellaan pelipaitojen olkapäihin Bourdonin pelinumero…

…Ja ennen kuin kukaan huomaakaan, elämä on taas jatkunut. Vanhalla pakkiparillakin on uusi jamppa rinnallaan. Seurajohto ehkä vaivihkaa suree sitäkin, että näinkin keskinkertaisella joukkueella ei oikein olisi ollut varaa menettää turhan takia ykköskierroksen huippulupausta. Mutta onneksi jo kesäkussa on uusi draft ja uudet ykköskierroksen varaukset. Aina on jonossa seuraava mies, jolla tämäkin tragedia avaa elämänsä tilaisuuden.

Niin yksinkertaista - ja sattumanvaraista - on elämä.