Hulinaministeri, Drakulasirkus ja jotain ihan muuta.

Itseni tavoin viime aikoina (näillä main) vaitonaiseksi käynyt, lasitalon kesähessuna uurastava Hipsu kirjoitti kovin tuntehikkaasti voittajista, historiankirjan sivujen täyttymisestä, niiden kääntämisestä, päätösvaiheista ja uusista aluista, ehkä jopa uudenlaisesta innostumisesta. Hyvän ystävän mieltä kutkuttaa jokin kertomista odottava juttu, mutta ei sillä nyt väliä, sillä viimeiset rivit luettuani tiesin, mitä minun pitää tehdä.

Tai mitä olisi pitänyt tehdä jo useampana päivänä. Edes yrittää tehdä, sori taas.

Olen hakenut inspiraatiota, yrittänyt intoutua uudelleen. Ensin alitajuisesti, nyt jo tovin varsin tietoisesti. Pitkän lätkäkauden jälkeen tyhjyys lyö aina silmille heti uupumuksen lauettua, mutta nythän tässä kaipaa jotain isompaa sytykettä.

Maanantaina mieltä jo kutitti, kun luki Holopaisen Pekan mainiota kolumnia (IS 20.6., miksi Hollen kolumneja ei vieläkään laiteta miehen blogiin?) uudesta huligaani-urheiluministeristämme. Paavo Arhinmäki on omalla tavallaan inspiroiva tapaus, mieluisa vallankäyttäjä meille urheilun ystäville. Tiedä sitten, onko hänen ministeripestinsä kotimaiselle jalkapallolla hyvä vai huono uutinen, mutta jos graffiteista ja vähämielisestä katsomourpoilusta diggaava kundi voi olla urheiluasioidemme ylin päätöksentekijä, valtakunta ei ehkä olekaan ihan toivoton paikka.

“…Urheiluministerin arvovallalle tuskin sopii velloa ultrafanien massassa kuola lentäen, vaikka Arhinmäki on monella tapaa uniikki urheiluministeri koko maailmassa. Täysiverisestä jalkapallohuligaanien joukosta on nimittäin harvoin ponkaistu sosiaaliselle luokkaretkelle aina ministeriauton takapenkille…”

Olen yrittänyt inspiroitua taas valokuvaamisesta, tonkinut uutta näkökulmaa ilmaisumuotoon. Onnistuin vain sairastumaan kamerakuumeeseen, amatöörin virhe. Off-seasonin kunniaksi olen kuitenkin ennen kaikkea etsinyt innostusta ihan muista asioista. Kirjoissa on kauniita lauseita ja huomattavasti jännittävämpiä käänteitä kuin keskimääräisessä SM-liigan playoff-höntsässä. Varietee-sirkus-teatterista löysin jälleen muistutuksen viihdetapahtuman intimiteetin lumosta - katsastakaa Cirque Dracula, tekee hyvää lätkäurpollekin.

Hämmennyksen sekaisen innostuksen vallassa huomasin, että lahjakas herra Turner on taas uudella levyllään kirjoittanut ja laulanut siitä, millaista minun elämäni pitäisi olla. Hieman pelottavaa, mutta innostavaa, vaikka tämä tällainen Peggyn blues.

“…It doesn’t matter where you come from,
It matters where you go
No-one gets remembered in this listless life
For the things they didn’t do…”

Kaikenlaisten ihanien harhapolkujen jälkeen oivalsin, että mielenrauha löytyy samasta paikasta kuin uusi into kirjoittamiseen. Haluan vallan kamalasti inspiroitua taas lapsenmielisesti jostain naputtamista odottavasta tarinasta. Nyt kun vielä tietäisi mitä ja missä se voisi olla.

Suuntaa olen etsinyt pähkäilemällä, millaista voisi olla vaikka aivan uudenlainen urheilumedia - minulle, sinulle, meille. Mikä saisi sporttijannun tai -jannuttaren intoilemaan niinä hetkinä, kun ei voi toohottaa kentän laidalla? Jonkinlainen vastaus, kovasti kiehtova, on muutaman huippuluokan jenkkiskribentin tuore viritelmä Grantland. Tarkastakaa tämä, ei kukaan esimerkiksi ole puhunut minulle ennen näin kauniisti Roger Federeristä.

“…Anyway, at bottom, beneath media narratives and stats and everything else, isn’t that why we love watching the best athletes? Because they take us into the forest and put us face-to-face with something mysterious?”

Hiljalleen takaraivossa kaihertaa jonkinlainen aavistus, mitä se intoilemisen arvoinen raapustaminen voisi olla - tässä pienessä elämässä. Olisi tietysti kovin mukavaa, jos vaikka Sinä haluaisit kertoa, missä ne kiehtovat mysteerit piilevät muilla ihmislapsilla.

Olkaapa ihmisiksi juhliessanne NHL:n draft-viikonloppua. Eikö se huomenna jo ala, viikonloppu siis?

Ei oo mullettii, eikä lauo kiakkoo ku bullettii.

Sanotaan vaikka niin, että Mikko Koivu on poikkeuksellisen hyvä muutamissa asioissa. Tanssiminen ja räppääminen eivät vain kuulu niihin, mutta väliäkös tuolla. Kapteeni Koivu II olisi perjantaina voinut soittaa vaikka sahalla jazzia ja turkulaiset olisivat syöneet hänen kädestään.

Ellette ole vielä tällä viikolla huomanneet, torijuhlaskenessä ei tunneta mitään kunniallisuusasteikkoa. Kyse on jostain ihan muusta, jostain hyvin suomalaiskansallisesta. Ja hyvä niin, ehkä. Taas voidaan palata siihen, että näitä juhlia järjestetään Suomessa vain lätkäjätkille ja huonoa heviä soittaville sarjakuvahahmoille.

Mietitään sitä tovi. Siinä samalla voi katsoa vaikka muutaman tunnelmakuvan Kapteeni Koivun Kansanjuhlasta.

Pian muutakin kuin mustaa kultaa.

Mitä sitä muutakaan saattoi jääkiekkoyhteiskunnassa odottaa - valtakunnan viralliset lätkäräppärit Jare ja hyvä ystävänsä VilleGalle julkaisivat levyn ja se nousi heti myyntilistojen kärkeen. Kaikkihan tämän tiesivät?

Kyseessä on sama kaksikko, jonka hassunhauskoihin videoihin jokainen yhteisöpalveluiden käyttäjäksi lukeutuva on viimeisen vuoden aikana varmasti nähnyt ja kuullut ihan riittävästi. Ne veljet, jotka loivat Siim Liivikistä lätkäjätkän uraansa suuremman hahmon, Märkä-Simon, kansallisen julkkiksen.

Mustaa kultaa (Monsp Records) on ilmeisen urheiluhenkisten äijien tuore levy. Pitihän se katsastaa, mitä siellä on tullut tehtyä.

Ainakin nuorten miesten debyyttilevy, jota ei suuremmin tarvitse hävetä. Hengästyttävä kokonaisuus on epätasainen, mutta hyvät hetket ovat lähes timanttisia. Askel on olemattoman pieni kotimaiselle hiphopille - eikä siitäkään ihan tiedä, mennäänkö eteen vai taakse - mutta lätkämusiikkiskenessä mullistus on suuri.

Jaren ja Villen riimit, räpätys ja biitit ovat hetkittäin sitä tasoa, että lökäpöksy-yhteisössä ne lipeävät varmasti helposti “junteinta mitä tiedän 2010-luvulla” -osastolle, mutta jotain taikaa touhussa piisaa. Luullakseni se on äijien ilmiselvä vilpittömyys: sporttiräp tyylilajina on tarkkaan laskelmoitu valinta, mutta höpötyksissä riittää rehtiyttä. Huumorimusiikin suuntaa horjahteleva meininki ei ole mitään postmodernia ironiaa vaan kunnon urheiluhenkeä.

Uskottavuus omassa skenessä ei ehkä ole viileintä katutasoa, mutta lätkätähtien lisäksi kaveripiirissä on kotipoikiakin päätellen siitä, että levylle on saatu vierailemaan muutama kansallisen tason huippuhöpöttäjä. Ruudolfit ja Nopsajalat tosin vain alleviivaavat läsnäolollaan sitä, että pääesiintyjät eivät ole varsinaisia puhelaulutaiteen maistereita. Lievä kiusaantuneisuus uhkaa välillä myös kuunnellessa kolmen euron ysärijytketaustoja.

Mutta mitäpä sitä väheksymään. Kun koutsi hoitaa ja ollaan pienissä häissä, JVG lienee liki täydellistä bilehuttua lätkäurpoille. Ja se jos mikä on tässä maassa oleellista. MM-kisalähetykset ja torijuhlat tarvitsevat jokavuotisen lätkäantheminsa ja niitä sinivalkoisia hassuhattuja meillä riittää. Jokaisella itseään kunnioittavalla jääkiekkoyhteiskunnalla on omat lätkäartistinsa.

Ei JVG:n räppi aivan The Zambonisin veroista ilottelua ole, mutta kaksikolla riittää nihkeiden loppusointujen vastapainoksi kohdeyleisöön kolahtavia huomioita nuuskasta, “märän” ottamisesta tai osuvia hatunnostoja kansallisille sporttitähdille - ja kaikki tämä iilimadon kaltaisilla kertosäkeillä kuorrutettuna. Onpa mukana jopa yksi aidosti sydämeen käypä fiilistely, lätkäisukeille aiheellisesti kunniaa tekevä Faija.

En ole ihan varma, miten tämä vitsi kantaa pidemmän päälle, mutta siitä viis. Nyt homma on räjähtänyt herroilla käsiin ja tämä kevät on Jaren, VilleGallen ja Märkä-Simon. Ja viimeistään Suomen MM-kultajuhlien aikaan häpeilemättömän opportunistinen Iha finaalis alkaa kaataa kiekkokansaa kuin virolainen myrkkyviina.

Jatkoajan päätoimittelija Tupla-E jututti kaksikkoa jo viime vuonna, tsek it aut. Ja ellette usko minua, katsastakaa levyarvio tämän hetken viileimmästä kotimaisesta musiikkimediasta Nuorgamista.

Kirjoittaja hankki katu-uskottavuutensa jo 1980-luvulla signeeratulla Pääkkösten lp-levyllä.

She shoots, she scores.

Kaikkihan tietävät, kuka kotimainen #17 löytyy Toronton Hockey Hall of Famesta, mutta kuka suomalaispelaaja on päätynyt 17-vuotiaana ikuistetuksi (pieneltä osin) HHOF:n kokoelmiin?

Jääkiekkoliiton uljaan Leijonat-lehden lukijat luonnollisesti tietävät jo vastauksen. Susanna Tapani oli tyttöjen U18-kisoissa Suomen pronssijoukkueen maalitykki ja joku hämäräperäinen setä kävi pelin jälkeen keräämässä neidon kypärän talteen. Se ei toki ole hänen saavutuksistaan ainoa, tililtä löytyy muun muassa viime vuodelta myös ringeten MM-kulta.

Maaleja Tapanilla on tällä kaudella parissa lajissa tehtynä sadan paikkeilla. Ei pöllömmin pelaajalta, joka saavutti täysi-ikäisyyden eilen (onnea).

Läheltä ylös, ja kaukaa.

Pitihän tällaista ihmelasta käydä tarkemmin ihmettelemässä idyllisessä Raision jäähallissa. Tapani pelaa lätkää maajoukkuepelien ohella kotikulmilla Laitilassa poikajunnujen kanssa ja ringeten SM-sarjaa RNK:n riveissä. Rinkulahöntsän kärkipeliä katsellessa pari asiaa pääsi yllättämään. Ensinnä se, että peli oli läheltä katsottuna varsin intensiivistä, jopa viihdyttävää. Naisten lätkässä en ole suomalaisosapuolten pelatessa tällaiseen törmännyt ikinä, mutta se on toinen tarina se.

Kun ilman odotuksia lähti matkaan, oli helppoa yllättyä iloisesti siitä, että kaukalossa riehui täysiverinen maalitykki. RNK:lla oli pakkovoiton paikka, joten Tapani pisti 7-6 -voitossa tauluun tehot 3+2. Kaikesta näki, että kentällä oli pelaaja, joka janosi pelivälinettä, haastoi vaikka kolme vastustajaa kerralla, suorastaan vaati päästä maalintekopaikkaan. Ja laukoi niin paljon, että väkisinkin verkko pöllysi välillä.

Ringette toki korostuu välillä se, että yksi pelaaja kaartelee ja veivailee tietään kohti maalipaikkaa, mutta se ei vielä tee hyökkääjästä maalintekijää. Susanna Tapanista huokui maalintekemisen nälkä - sitä on tässä tasalakkien maassa pakko arvostaa, lajiin katsomatta.

Vertaistensa joukossa poikkeuksellisen hyvänä luistelijana ja laadukkaana laukojana erottunut Tapani toi mieleen myös sen, miten niitä poikkeuslahjakkuuksia syntyy. Ei taivaan lahjana eikä sattumanvaraisilla perintötekijöillä, vaan pelaamalla, pelaamalla ja pelaamalla. Tämä neito pelaa ja harjoittelee kahden eri lajin joukkueen kanssa ja vetelee urheilukion aamujäät lätkäjätkien kanssa kolmesti viikossa.

Siinä sivussa on tullut harrastettua ainakin salibandya, jalkapalloa ja yleisurheilua. Jostain syystä valmentaja kehui pelaajan pallosilmää poikkeukselliseksi. Pitäisiköhän niiden pienten poikajunnujenkin antaa harrastaa edes kahta lajia vähän pidempään ennen kuin mukava valkku alkaa vaatia yhteen lajiin keskittymistä?

Susanna Tapanin voi kevätjäillä bongata paitsi ringeten playoff-peleissä, luultavasti myös jääkiekon naisten MM-kisoista. Pistäkää nimi mieleen. Uskolliset lukijat voivat lisäksi lukea jutun keskiviikkona (2.3, sivu 8) ilmestyneestä kaupunkilehdestä.

* * * * *

Parasta tänään. Kiekkokierros tai ei, tänään läksitään isolle kylälle muissa merkeissä, Ameriikan pop-ihme The National kyläilee Kulttuuritalolla torstaina ja perjantaina. Lipunmyyntipoliittisesti tämän huikeuden suositteleminen taitaa olla turhaa, mutta viimeistään kesällä Ruisrockissa kannattaa nämä veljet katsastaa. Ja saa tulla nykimään kilttiä karhua hihasta, jos rillipään Kultsalla bongaa.

I live in a city sorrow built…