Rajansa se on sankaruudellakin.

“Pidätkö punkyhtyeestä Hjalliksen huorat?

En ole kuullut.”

Et ole varmaan sinäkään, mitä nyt korkeintaan täällä on mouhottu joskus. Perjantaiaamuna postiluukusta kolahtanut HS:n NYT-liite on kuitenkin isojen asioiden äärellä, sillä yllä oleva dialogi käydään valtakunnan suurimman sanomalehden edustajan ja Ville Peltosen välillä.

Parin Jatkoajan urhon (vai urpon?) legendaarinen kokoonpano on tässä luultavasti maineensa aallonharjalla. Kysyntää voisi aktille olla, mutta laajempaa läpimurtoa tuskin on odotettavissa, koska pojat eivät klassisen ekan demon (paras) jälkeen ole saaneet aikaiseksi mitään.

Kaikki eivät ehkä pidä NYT-liitteen höperehtimispalstalle pääsyä juuri minkäänlaisena saavutuksena, mutta ei sinnekään moni artisti pääse, lätkäjätkistä puhumattakaan. Kyseisen aviisin ja kyseisen kirjoita-nimi-tauluun-ja-me-kysytään-hassuja -palstan arvo on kuitenkin siinä, että se esittää vakavasti otettavat ja välillä vakavamieliset kohteensa välillä normaalista poikkeavassa valossa.

Kaikki tapahtuu tietysti silleen Hesarissa sallitun hauskuuden varovaisissa raameissa, ironisten viiksien takaa itsetietoisesti virnuillen. Arvostetun leijonalegendan sinivalkoiseen puhtoisuuteenkin saadaan silti hieman kontrastia. Katumisen kohteita kysyttäessä Peltonen vastaa “putkayötä Miamissa”. Ja aiheeseen palataan vielä lopussa suorasukaisesti.

“Iltapäivälehtien mukaan teit humalassa pahaa paloautolle Miamissa vuonna 2007. Mikä on totuus?
Otin tukea, ja vaikka paloauto onkin vankka, ei sekään kaikkea kestä.”
Kuka Nyt: Ville Peltonen, NYT-liite 50/2010

Ville Peltosen imago kansallissankarina on sitä luokkaa, että harva enää edes muistaa niitä floridalaisella poliisiasemalla otettuja mug shotteja, pidätyskuvia. Eikä se välttämättä olennaista olekaan, mutta urheilujournalismissa meillä ei tosiaankaan ole tapana tästä muistutella, vaikka Peltosesta on juttuja riittänyt tolkuttoman paljon. Pisteet siis ei-urheilutoimittajalle.

Ja pisteet Peltoselle tyylilajiin sopivasta vastauksesta, uskokoon ken haluaa. Jäin kuitenkin miettimään tätä Villen katumusta. Ymmärtäähän sen, että vähän hävettää, mutta lieneekö sille katumukselle sen suurempaa tarvetta?

Pieni känniääliöinti - Peltosen pitkän uran kutakuinkin ainoa tohelointi - tekee hänestä vain inhimillisemmän sankarin Suomen kansalle. Meidän Ville on tehnyt hattutempun MM-finaalissa, edustanut aina pyyteettömästi maataan, hallinnut kotimaan kaukaloita ja siinä sivussa suonut vaimolleen vielä suurperheenkin. Varmaan se on myös loistoisä ja NHL:ssäkin olisi menestynyt ilman olosuhteiden oikkuja.

Mitä siinä kokonaisuudessa on yksi putkareissu? Vain ripaus kansanomaisuutta, kukapa meistä ei olisi joskus itsekin… öh, ja sekopäisen Belfourin Eddien piikkiinhän sekin keikka voidaan laittaa. Siis se pointti: pieni lommo kiiltävän kilpurin kyljessä sopii Peltosen imagoon kuin puuttuva ylähammas.

Peltosen Villekin on vain yksi meistä. ehkä.

Special Price, only for you my friend.

Torjuntaprosentti 93,0, päästettyjä maaleja 2,05/ottelu, ja mikä tärkeintä 11 voittopeliä kauden avausviidennekseen. Lähes kelvolliset tilastot pojanklopille, joka torjuu kiekkoja kenties NHL:n syynätyimpänä miehenä. Voisi kai sanoa, että Carey Pricen alkukausi on ollut vähintäänkin onnistunut.

Toisinkin voisi olla. Olen aiemminkin jorissut Pricen - ja kaikkien Montreal Canadiensin maalissa pelaavien - kohtaamista paineista. Hän on ollut suurennuslasin alla siitä päivästä alkaen, kun Canadiens valitsi harvinaisella kärkipään varausvuorolla tulevaisuuden pelastajakseen maalivahdin. Price on quebeciläiseen tapaan buuattu muutamaan otteeseen ulos kotikaukalosta ja viime kaudella pelipaikkakin meni ailahtelujen jälkeen, koska Jaroslav Halak oli ilmiömäinen.

Sitten tuli playoff-hurman jälkeinen kesä ja seura moninkertaisti Pricen paineet kertaheitolla myymällä Halakin, sitoutuen kultapojuunsa vankasti. Hermoilijan odotettiin jälleen sortuvan, mutta nyt jokin on toisin. Sen on huomannut poikansa veräjänvartijan uralle valmentanut Jerry-isäkin.

“One of the big differences in Carey is the realization that all he can do is go play. There’s just so many things that are out of his control. He can only do what he can do. It’s been better for him this year. - - He can’t please everybody; he can’t always meet everyone’s expectations. I just think he’s more at peace this year than I’ve seen him the last couple of years.”
Jerry Price, “Price’s answers to doubters: winning”, 18.10.2010.

Kuulostaapa helpolta, eikä se tuon vaikeampaa taida ollakaan.

Ainakaan teoriassa siis. Nuorelle urheilijalle käytäntö voi olla hieman hankalampaa. Odotukset Montrealissa ovat valtavat ja iso osa niistä tuntuu suuntautuvan kohti epäonnistumista. Kotiyleisö buuasi Pricelle jo syksyn ensimmäisessä harjoituspelissä(!) helpon maalin jälkeen. Yritä siinä sitten.

Price yritti. Ja ennen kaikkea hän oivalsi muutaman ammattilaisvuoden jälkeen, mitä todellinen huipulla oleminen tarkoittaa. Ykkösvarauksella saa jokusen sauman ja lahjakkuudella pääsee keskinkertaisuuteen saakka. Mutta vain tiukimmankin homman hoitamalla saa kenties nimensä kaiverretuksi mihinkään merkitykselliseen paikkaan.

Carey Price on oppinut kliseisesti kunnioittamaan peliä - itseään, joukkuettaan, leikin kovuutta. Työetiikan keksimistäkin suurempi oivallus on kuitenkin kasvu olennaisten asioiden oivaltamiseen.

Maalivahdin isäpapan sanoma on pyörinyt mielessä jo ennen kuin luin sen. Samaa tarinaa löytyy nimittäin upeasta Andre Agassin omaeläkerrasta (siitä lisää myöhemmin). Kaikkien aikojen kovimman tennisäijän ura oli nuorena niin monella tapaa väärällä raiteella, ettei katastrofi ollut kaukana. Sekavan miehen itseltään pelastaneiden valmentajien repliikkinä toistuu monella sivulla yksi olennainen lause: hallitse mitä voit hallita. Ja Andre hallitsi, lopulta.

Kiekkokuluttajan - ja ehkä Habsin - kannalta parasta on se, että Price oppi tämän läksyn jo 23-vuotiaana. Hän ei voi juurikaan vaikuttaa häiriintyneen kotiyleisön reaktioihin, eikä median tai kenenkään muunkaan rakentamiin paineisiin. Omia hommiaan hän sen sijaan voi kontrolloida. Ja se näyttää nyt sujuvan.

Vuoden torjuntaa tarjotaan jo.

Kupla voi toki vieläkin puhjeta vaikka ennen joulua, yksi asia on kuitenkin jo nyt varma. Joka tapauksessa tarinasta tulee mehukas.

Kovempaa kuin kukaan koskaan, tänäkin kesänä.

Hyvä ystäväni Hipsu on ansiokkaasti puinut pariinkin otteeseen suomalaisjoukkueiden ja -pelaajien kesäharjoittelua, mutta nyt pitää itsekin puuttua asiaan. Jatkiksen valaisevan Lenkkipolulla-kesäsarjan kolmannessa osassa tuli nimittäin vastaan toteamus, joka tiivistää lopullisesti sen mistä on kyse.

Antaa Jukureiden Markus Piispasen kertoa ihan itse.

“Pisimmillään harjoitukset kestivät noin kolme tuntia ja niissä mennään paljon juoksun ja pelien kautta. Ohjelmassa on ollut vaikka 45 minuuttia sählyä, 45 jalkapalloa ja lopuksi 45 minuutin lenkki, eli melkoisen raskaita päiviä. Pelit ovat hyvää harjoittelua, sillä niissä saa hyvin spurtteja ja syke pysyy korkealla, etenkin pelaamme yleensä jaolla neljä vastaan neljä.”
Lenkkipolulla: Markus Piispanen, 12.7.2010

Vetää oikeastaan lähes sanattomaksi. Tekee kuitenkin mieli taas kysyä, mitä lajia varten tässä harjoiteltiinkaan. Ja vaikka jätettäisiin kaikki fysiologiset ja harjoitustekniset nyanssit sikseen, voidaan vain arvailla, kuinka kovassa henkisessä tikissä Jukureidenkin miehistö on heti alkukaudesta.

Vertailun vuoksi voisi ottaa toisenlaisen esimerkin. Turussakin on kunniakkaat perinteet sille, että treenataan kovempaan kuin kukaan koskaan, mutta nykyisellään homma on joukkueharjoittelun kontekstissa melko hyvin kuosissa. Sikäli kun kuviot eivät ole viime kesästä muuttuneet, TPS:n kesäharjoitteluviikon tehokkain harjoitus kestää yhteensä 45 minuuttia, alkuverryttely mukaan luettuna. Siinä ajassa ehtii jo mukavasti mittaamaan tehot ulos portaikossa loikkien.

* * * * *

Tässä lähetyksessä kerromme vielä, että lätkäjätkä voi kesällä tehdä jotain järkevääkin. Kuten pelata golfia Waynen kanssa - tai twiitata.

“You need to get a life…”

Tiedotus kevätjäillä liikkuville: valot päälle!

Aina ei onneksi tarvitse itse niin kauheasti selittää ja sepittää, sillä toisinaan joku viisaampi kertoo kaiken olennaisen. Suosikkikohkaamiseni liittyy siihen, miten ammattilaisurheilijoiden olisi kohtuullista työiltoina kunnioittaa itseään, joukkuettaan, seuransa pelipaitaa ja maksavaa yleisöä.

Samoja terveisiä omille pojilleen kertoi Pekka Virta KalPan hävittyä kotijäällä Bluesille. Terkkuja vaan sinne Ilmalan varikollekin.

“Kovilla kaikki joukkueet on, mutta niin se menee playoffeissakin, että henkisellä puolella valmistautuminen, himo, halu ja usko ratkaisee. Kysymys on, mitä sinä viimekädessä tästä lajista haluat. Haluatko kivan toimeentulon ja pelata mukavien jätkien kanssa, vai haluatko oikeasti voittaa jotakin.”
Pekka Virta, Jatkoaika.com 13.3.2010

Siinäpä se. Himo, halu, usko. Kiimaa ei tosin mainittu, mutta sanoma välittyy.

Just nyt olisi melko hyvä ajankohta kaikkien alkaa pelata viimeisen päälle tosissaan, ihan vaikka heti seuraavassa pelissä.