On niin vaikeaa löytää hyvää palvelusväkeä näinä aikoina.

Maanantain pahin puskista ajelu oli ehkä Jeff Carterin kolaus yli Anssi Salmelan, mutta hyvänä kakkosena tuli Montreal Canadiens, joka ilmoitti GM Bob Gaineyn luopuvan tehtävästään. Hieman naiivisti haluan uskoa, että hän todella läksi omasta tahdostaan - ainakin ennen kuin uusi isäntä talossa kävi kärsimättömäksi.

Uutinen vaati sen verran sulattelua, että Hipsu näemmä ehätti jo apajille. Mutta ei se haittaa, tuossa on jo monta olennaista asiaa. Itselleni jäi päällimmäiseksi mieleen se, mihin hyvä ystäväni lopettaa: Monsieur Bob oli class act all the way, hyvin harvinainen mies.

Hän(kään) ei ollut kiekkohullujen kaipaama pelastaja, mutta sentään kunniallinen ilmestys loppuun saakka. Hän teki voitavansa ja kun se ei riittänyt, oli hänen aikansa “siirtää soihtu (se kuuluisa) seuraaville”. Kun tulosta ei tullut eikä lojaali Gainey halunnut sitoutua sirkukseen riittävän pitkään, hän lähti mieluummin “vähän liian aikaisin kuin vähän liian myöhään”.

Kuten pelaajanakin, Gainey oli ulkopuolisen silmin johtajana sataprosenttista integriteettiä. Ei mikään valju nallekarhu, tuskin omilleenkaan, mutta tarvittaessa hän palautti järjestykseen vaikka maksavan kotiyleisön “munattomat paskiaiset”, jotka buuasivat omalle pelaajalle. Tulokset jättivät toivomisen varaa, mutta huonomminkin olisi voinut mennä. Gaineyn GM-aikaan mahtui oman tyttären tapaturmainen kuolema. Senkin jälkeen joukkojaan edestä johtanutta miestä on pakko arvostaa.

Nojuu, oli minulla tunteilun lisäksi yksi miettimisen arvoinen pointtikin. Gaineyn kohtalosta juolahti mieleeni vertailu kotimaiseen kiekkoskeneen. Jäin miettimään, miksi meillä ei ole yhtäkään tällaiseen asemaan kohonnutta miestä ruodussa. Kutakuinkin jokaisesta vähänkään pidempään seurajohtajana toimineesta pukuherrasta tulee melko nopeasti mieleen jotain kyseenalaista tai närästystä aiheuttavaa.

Jos Bob Gainey olisi johtanut SM-liigaseuraa, hän olisi viimeistään vuosi sitten sortunut jonkin sortin vainoharhaisuuteen, yrittänyt ostaa tietään vuorenhuipulle, nähnyt mörköjä joka kulman takana ja ajautunut lopulliseen kujanjuoksuun sotiessaan niin omien, vihulaisten kuin mediankin kanssa. Ja kadonnut sitten jälkiä tai kaipausta jättämättä.

Minä kysyn vaan, että kenestä olisi Suomessa tällaiseksi hahmoksi. Vai onko meidän (lätkä)kulttuurissamme jotain sellaista, että miehistä parhaimmatkin joutuvat ennen pitkää kohtuuttoman paikan eteen ja vajoavat vertaistensa tasolle?

Montrealissa uskottiin pitkään ikuiseen rakkauteen, In Bob we trust, he vannoivat. Se lupaus osoittautui katteettomaksi, mutta exää ei silti ajeta kaupungista lynkkaysporukka kantapäillään. Damien Cox kertoo, miksi näin on.

Bob lähti kotiin. Sanoi miettivänsä, mitä voisi tehdä. Harkitsee soittavansa pianoa. Eikä sulkenut pois muistelmien kirjoittamista, hyvä niin. Minne voi jättää ennakkotilauksen?

Hän on täällä tän… maaliskuussa.

Jyväskylässä nähtiin siirtotakarajan kynnyksellä pienehkö hurrikaani muuten niin harmonisen yhteisön ankkalammikolla, kun JYPin mediakalifi Kari Tyni nostatteli ensin median ja fanien odotuksia, kutsui sitten entiset kollegansa kuulemaan “maajioukkuetason JYP-pelaajauutisia” - ja esitteli sitten kansalle Jani Tuppuraisen ja Olli Malmivaaran jatkosopimukset.

No, maajoukkueita ne on Eurohöpötourillakin (minne jäivätkään B-maajoukkueet ja -maaottelut?), mutta tällaista saattoi pitää myös “naurettavana pelleilynä”.

Tulipa vaan mieleen, kun jalkapallorintamalla - kausihan on jo ovella, kuten keleistä näkyy - FC TPS julkisti ihan oikean maajoukkuetason miehen sopimuksen. Myös ennalta vihjaamalla, mutta lupaukset lunastamalla. Joskin tilaisuus oli omalla tavallaan melko hilpeä myös.

Näin haastatellaan maailmantähtiä 2010-luvulla.

Jonatan Johansson on kotimaisen futiksen maaotteluhistorian toiseksi tehokkain maalintekijä. Se ei ole välttämättä paljon se, että Veikkausliigaan äijä lienee suht kova tykki. Parasta pressissä oli silti maailmanluokan meininki viestintäteknologian suhteen.

Johanssonia ei maisemissa näkynyt, mutta videoyhteys Skotlantiin pelitti kivasti. Elämää suurempaa “Tinttiä” sai tuijottaa seinän kokoisena ja yksityishaastikset tehtiin webbikameralla läppärin kautta. Kysymykset ja vastaukset kulkivat moitteetta, luultavasti melkein kaikki saivat haluamansa. Onnistunut tilaisuus herätti luonnollisesti kysymyksen siitä, mihin näitä pressejä jatkossa tarvitaan, videokonferensseja vaan pystyyn ja yhteydet suoraan toimituksiin ja journalistien koneille.

Varjopuolena olisi tietysti se, että ilmaiset pullat ja kahveet jäisivät nauttimatta, mutta ehkä sen kestäisi. Epäilen tosin, että kamera- ja televisiotyöläiset eivät välttämättä hurraisi tällaisille innovaatioille.

Johanssonia lisää kutakuinkin kaikissa muissa tiedotusvälineissä, ja Lontoon murteella hienon kuvan keran Nordic Football Newsin saitilla.

Tämän lisäksi kaikkien on luonnollisesti syytä katsastaa Viikon Kuva, Etsimessä se piileskelee.

Ne on sankareita kaikki. Jos oikein silmin katsotaan.

Kenellekään ei varmaan tarvitse kertoa, että kansojen välisistä koitoksista uljaimmat, puhtaimmat ja jaloimmat ovat alkamassa ihan just pian. Näinä olympia-aatteen elähdyttäminä hetkinä onkin mukavaa huvituttaa itseään vaikkapa miettimällä sitä, millaisiin inhimillisiin saavutuksiin sitä ylletäänkään, kun vanha kunnon nationalismi ja urheilu naitetaan yhteen.

Jälkimodernien tuulten puhaltaessa moni on tosin valmis väittämään, että kansallisuusaatetta, talvisodan henkeä ja niinkin lapsellista asiaa kuin urheilua ei paranisi enää yhdistää lainkaan, mutta mitä siitäkin muka tulisi. Esimerkiksi tämän henkisesti nuoren kansakuntamme historian ensiaskeleita vauhditti vahvasti sinivalkoinen sporttihenki - juostiin maailmankartalle ja suksittiin mustikkakeitot ja piristeet rinnuksilla muuallekin kuin helvettiin.

Ja entäpä sitten jääkiekko? Koko lajin historia on pullollaan kertomuksia nationalistisen tahdon riemuvoitoista niin Kanadassa, Yhdysvalloissa, Neukkulassa sekä Tsekkilässä (ennen ja nyt), tietysti Suomessa ja miksei Ruotsissakin.

Menneitä miettiessä hämmentyy siitä, miten valju nykytilanne tavallaan on. Venäjällä lätkästä on tehty kansallinen projekti ja Kanukkilassa kansa on muuten vain lätkähullua, mutta meidän lakeuksillamme kansallislajia hyödynnetään nykyisin lähes olemattomasti byrokraattis-propagandistisiin identiteetti-talkoissa. Meillä on kuitenkin noustu vähintään yhdestä lamasta maailmanmestaruuden turvin - miksei tälläkin kertaa?

Tällaista alkoi pyöriä mielessä nähtyäni kuvakertomuksen nimeltä Invictus - Voittamaton, joka lienee nyt nähtävissä elokuvateatterissa lähellä sinua. Se on historiallisiin tapahtumiin nojaava kertomus siitä, miten Nelson Mandela voitti rugbyn maailmanmestaruuden Etelä-Afrikalle kotikisoissa.

Jotain muuta odottaville todettakoon, että Clint Eastwoodin elokuvaksi se on luvattoman löperö ja poliittiseksi draamaksi höpsön romanttinen, mutta urheiluelokuvana se on lopulta mitä mainioin. Herrasmieslaji rugby on kuin luotu sankaritarinan kontekstiksi.

Siinä on kuulkaa riittämiin kansallistunteen paloa, kun vankilaskenessä kolme vuosikymmentä hengannut uusi presidentti päättää Morgan Freemanin suulla, että nytpä tehdään lahtari-kalpeanaamojen eliittilajista koko kansan urheilua - ja taklataan kansakunta maailmankartalle. Symboliikkaa, runollisuutta tai paatosta ei suotta säästellä. Ja kaikkihan sen tietävät, miten lopulta käy - koska kaikissa sporttileffoissa kuuluu käydä niin, ja tarinakin on tosi.

Lopussa lahjomaton kananlihamittari värähtää, kun häkki on täynnä, aalto kiertää, kaikilla on hassut hatut ja Mandela-sedän opastama Matt Damon sanoo just ne oikeat sanat ratkaisevalla aikalisällä. Ja sitten ähistään joukolla hidastetusti kohti kliimaksia.

Siis jotain tällaistä tässä kaivattaisiin oikeastikin olympialaisten karnevaalien tiimoilta. Tarinaa urheiluministeristä, joka on syksyn hämärissä vedonnut salaisessa palaverissa maajoukkueen kapteeniin apatiaan vajoneen kansan herättämiseksi. Hidastetussa insertissä dramaattisen miesäänen saattamana törmäileviä Leijonia. Häikäiseviä maalikoosteita. Valtiojohtoa patsastelemassa torijuhlassa.

Ai ei vai?

No, muistellaan sitten edes vanhoja. Yle Teema esittää nimittäin lauantai-iltana Santtu Luodon tuoreen dokumenttirainan Ihanaa Leijonat ihanaa! Ja sen perään tietysti jälkilähetyksenä vuoden 1995 MM-finaalin Ruotsi-Suomi.

Niitä kelpaa toljottaa sillä välin, kun odottelee olympialätkän videochattiä ja Aleksi Valavuoren Ihan finaalissa -reportaasheja Vancouverista. Cama!

Muuten olen sitä mieltä, että Go Canada Go!

Toista se oli silloin sotien jälkeen eli Arkistojen Aarteita.

Siinä se on. Nimittäin suomalaisen jääkiekkojournalismin alkuräjähdys, kivijalka ja Mooseksen kirja.

Sanomalehdissä ja kaikenmaailman aviiseissa lajista kirjoitettiin pienessä mittakaavassa, mutta valtakunnan ensimmäinen lätkä-aiheinen erikoislehti oli Jääkiekkoilu. Ja kuvassa näkyy avausnumeron kansi joulukuulta 1954.

Ajankohtaan suhteutettuna varsin tyylikäs A5-kokoinen pläjäys maksoi silloista rahaa 40 markkaa, joka nykyvaluutassa on vähän reilun euron verran. Liikkeellä oltiin aikakauden parhain voimin; toimituskunnasta löytyivät aikansa johtava skribentti Jukka Wuolio ja kaukalon ulkopuolisia urotekojaan vasta aloitellut Aarne Honkavaara.

Vaikka ensimmäisessä numerossa lähdettiin liikkeelle vetävästi NHL-aiheisella kannella, tarinoinnin pääpaino oli vahvasti kotimaan kentillä. Ja kerronnallinen ote oli vahvasti pioneeri-henkinen. Suomalaista jääkiekkokulttuuria vasta rakennettiin, joten lehden sivuilla jaettiin vinkkejä niin luisteluun, oheisharjoitteluun kuin vaikkapa seurojen markkinoinnin toteuttamiseenkin.

Avausnumerossa juhlistettiin jo kovaa kasvukäyrää, olihan Suomessa peräti 16 000 jääkiekkoilijaa.

Ilosanomaa jaettiin aktiivisella otteella, kun lajia pyrittiin levittämään valtakunnassa uusille alueille. Käännytystyöstä susirajalla ja muissa korpimaisemissa raportoitiinkin ahkerasti. Jääkiekkoilu oli eräänlainen nykyisen Kiekkolehden esi-isä, Jääkiekkoliiton julkaisema virallisen totuuden torvi. Nykyiseen tapaan kirjoittelu oli asiallisen kilttiä kaikessa valistushenkisyydessään.

Vaan eipä ollut aika vielä kypsä tällaiselle herkulle. Jääkiekkoilu ilmestyi muutaman numeron vuositahtia kevättalveen 1957 saakka. Leikki loppui, kuten lehtialalla yleensäkin, rahan ja levikin puutteeseen. Suomalainen lätkäkulttuuri kompuroi vasta haparoivia vauvanaskeleita.

Kuten tiedetään, kauas on tultu lätkämediankin saralla noista päivistä. Väliin mahtuu monenmoista sivu- ja harha-askelta, eteenpäin harppomisesta puhumattakaan. Satuin vahingossa penkomaan esiin aarrelaarin, josta löytyy muutakin ammennettavaa muinaisen opinnäytetyöni peruina, joten tähän palattakoon myöhemmin. Pysykää kanavalla.

Kauniiksi lopuksi paluu nykypäivään. Viime päivien lätkämediassa on päivitelty muun muassa Olli Jokisen kohtaloa. Herra Jokisella ei just nyt mene kauhean vahvasti, mutta rouva Katerina Jokinen on sitäkin kovempi uutisaihe sekä meillä että etenkin muualla.