Ehkä hän soittaa pianoa
9. helmikuuta 2010On niin vaikeaa löytää hyvää palvelusväkeä näinä aikoina.
Maanantain pahin puskista ajelu oli ehkä Jeff Carterin kolaus yli Anssi Salmelan, mutta hyvänä kakkosena tuli Montreal Canadiens, joka ilmoitti GM Bob Gaineyn luopuvan tehtävästään. Hieman naiivisti haluan uskoa, että hän todella läksi omasta tahdostaan - ainakin ennen kuin uusi isäntä talossa kävi kärsimättömäksi.
Uutinen vaati sen verran sulattelua, että Hipsu näemmä ehätti jo apajille. Mutta ei se haittaa, tuossa on jo monta olennaista asiaa. Itselleni jäi päällimmäiseksi mieleen se, mihin hyvä ystäväni lopettaa: Monsieur Bob oli class act all the way, hyvin harvinainen mies.
Hän(kään) ei ollut kiekkohullujen kaipaama pelastaja, mutta sentään kunniallinen ilmestys loppuun saakka. Hän teki voitavansa ja kun se ei riittänyt, oli hänen aikansa “siirtää soihtu (se kuuluisa) seuraaville”. Kun tulosta ei tullut eikä lojaali Gainey halunnut sitoutua sirkukseen riittävän pitkään, hän lähti mieluummin “vähän liian aikaisin kuin vähän liian myöhään”.
Kuten pelaajanakin, Gainey oli ulkopuolisen silmin johtajana sataprosenttista integriteettiä. Ei mikään valju nallekarhu, tuskin omilleenkaan, mutta tarvittaessa hän palautti järjestykseen vaikka maksavan kotiyleisön “munattomat paskiaiset”, jotka buuasivat omalle pelaajalle. Tulokset jättivät toivomisen varaa, mutta huonomminkin olisi voinut mennä. Gaineyn GM-aikaan mahtui oman tyttären tapaturmainen kuolema. Senkin jälkeen joukkojaan edestä johtanutta miestä on pakko arvostaa.
Nojuu, oli minulla tunteilun lisäksi yksi miettimisen arvoinen pointtikin. Gaineyn kohtalosta juolahti mieleeni vertailu kotimaiseen kiekkoskeneen. Jäin miettimään, miksi meillä ei ole yhtäkään tällaiseen asemaan kohonnutta miestä ruodussa. Kutakuinkin jokaisesta vähänkään pidempään seurajohtajana toimineesta pukuherrasta tulee melko nopeasti mieleen jotain kyseenalaista tai närästystä aiheuttavaa.
Jos Bob Gainey olisi johtanut SM-liigaseuraa, hän olisi viimeistään vuosi sitten sortunut jonkin sortin vainoharhaisuuteen, yrittänyt ostaa tietään vuorenhuipulle, nähnyt mörköjä joka kulman takana ja ajautunut lopulliseen kujanjuoksuun sotiessaan niin omien, vihulaisten kuin mediankin kanssa. Ja kadonnut sitten jälkiä tai kaipausta jättämättä.
Minä kysyn vaan, että kenestä olisi Suomessa tällaiseksi hahmoksi. Vai onko meidän (lätkä)kulttuurissamme jotain sellaista, että miehistä parhaimmatkin joutuvat ennen pitkää kohtuuttoman paikan eteen ja vajoavat vertaistensa tasolle?
Montrealissa uskottiin pitkään ikuiseen rakkauteen, In Bob we trust, he vannoivat. Se lupaus osoittautui katteettomaksi, mutta exää ei silti ajeta kaupungista lynkkaysporukka kantapäillään. Damien Cox kertoo, miksi näin on.
Bob lähti kotiin. Sanoi miettivänsä, mitä voisi tehdä. Harkitsee soittavansa pianoa. Eikä sulkenut pois muistelmien kirjoittamista, hyvä niin. Minne voi jättää ennakkotilauksen?











